Neljä ystävää tekee kunniaa kellaribändeille

Neljä ystävää -musikaalin päärooleissa ovat hyvin yhteen pelaavat Jules Ahokas, Juuso Suihkonen, Noora Seppälä ja Roope Lappalainen. KUVA: AAPO VIRTANEN/ RAMPPI

Pyry Keto: Neljä ystävää. Ohjaus Pyry Keto. Perustuu Klamydia-yhtyeen musiikkiin. Musiikin ohjaus ja sovitus Ilmari Moisio. Koreografia Emma Takalo. Tuottaja Vilma Tyrväinen. Pukusuunnittelu Anni Koivisto ja Ross Saarela.

Rooleissa mm. Jules Ahokas, Roope Lappalainen, Noora Seppälä, Juuso Suihkonen, Mai Smeds, Laura Kollár ja Erja Honkamaa.

Kantaesitys 14.6.2024 Vaasan ylioppilasteatteri Rampissa. Esityspaikkana Bock's Corner Villagen sisäpiha. Sain lehdistölipun. Viimeinen esitys oli 17.8.2024.

***************

Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi tekee sen taas! Tämän kesän kesämusikaali Neljä ystävää on hauska, menevä road trip -tarina ja hyvin kirjoitettu draama. 

Tarinan tapahtumat sijoittuvat Vaasaan, Viroon ja sille välille. Päärooleissa on erinomaisia harrastajanäyttelijöitä, jotka osaavat myös laulaa.

Musiikki on kokonaan vaasalaisen punkrockbändin Klamydian kappaleita, osin sovitettuina, mutta musikaali ei kerro Klamydia-yhtyeen tarinaa.
Fiktiivinen stoori voisi olla minkä tahansa autotallista ponnistaneen bändin tarina. Musikaali tekeekin kunniaa niille yhtyeille, jotka eivät koskaan nouse suureen suosioon ja joita harva muistaa enää lopettamisen jälkeen.

Vaikka kyse ei olekaan Klamydian tarinasta, yhtyeen laulujen myötä punk-asenne, keskisormi pystyssä, kulkee läpi esityksen, varsinkin päähenkilöiden asenteissa.

 

Jules Ahokas on habitukseltaan kuin nuori Ismo Alanko. Neljä ystävää -musikaali perustuu Klamydia-yhtyeen musiikkiin, mutta on kunnianosoitus kaikille autotalleista ponnistaneille bändeille.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Sopii muillekin kuin Klamydia-faneille

Kun musikaalin alkusoiton ensimmäiset sävelet lähtevät soimaan, Klamydian musiikin fanit pääsevät heti oikeaan tunnelmaan. Osa yleisöstä lieneekin Klamydian ihailijoita, joille kyllä tarjotaan herkkua korvien täydeltä.

Mutta vaikka ei yhtään tuntisi Klamydian musiikkia tai pitäisi punk-meiningistä, musikaalia pystyy mainiosti seuraamaan, kunhan kuuntelee sanoja. Klamydian biiseissä on tunnetusti paljon sanomaa.

Musikaalissa kuullaan yli 50 biisiä, tosin osa vain osittain. Laulut eivät ole mitään välinumeroita, vaan ne liittyvät kiinteästi juoneen ja vievät tarinaa eteenpäin. Kannattaa siis kuunnella myös, mitä biiseissä sanotaan.

 

Heikin (Roope Lappalainen) elämä on joutunut vähän sivuraiteille,
mutta vanhat bändikaverit tukevat parhaansa mukaan.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Huutoniemen kumihoususankarit

Tarina kertoo neljästä ystävästä, joilla oli Vaasassa yhteinen bändi nimeltä Huutoniemen kumihoususankarit. Kymmenen vuotta sitten lopettaneen yhtyeen jäsenet elävät kukin tahoillaan. Bändin hajoaminen oli aikoinaan kova kolaus kullekin.

Risto (Jules Ahokas) on saamaton pitkäaikaistyötön, joka soittelee vielä kolmekymppisenäkin autotallissa. Vaimon (Laura Kollár) palkalla eletään, kun Risto on henkisesti jäänyt nuoren rokkikukon tasolle.

Allan (Juuso Suihkonen) on sutki kiinteistönvälittäjä, jonka sisällä asuu villi, pikkutuhma eläin.

Jallu (Noora Seppälä) on automekaanikkona Seinäjoella ja täysin kyllästynyt elämään kauppalassa, jossa ei tapahdu mitään. Työn vastapainoksi ainoat huvit ovat pizzan mättääminen ja lärvien vetäminen. Vaasalaistarina pistelee punk-henkisesti seinäjokisia halvalla 6–0.

Jallu (Noora Seppälä) on kyllästynyt elämäänsä automekaanikkona Seinäjoella.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Heikki (Roope Lappalainen) on muuttanut Tampereelle, tullut liian nuorena isäksi, ja elämä on lähtenyt sivuraiteille kaikin tavoin.

Risto menee kuitenkin lupaamaan, että bändi kootaan yhteen ja tekee vielä yhden keikan Virossa. ”Eihän elämä miltään maistu, jollei välillä kohella”, kuten Risto toteaa Paskatauti-laulussa. Hän houkuttelee mukaan muut bändin vanhat jäsenet, ja matka etelänaapuriin alkaa. Reissulla sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

 

Helsingissä Huutoniemen kumihoususankarit tapaavat
yhtyeen entisen managerin Marjon (Erja Honkamaa), jolla on nykyisin oma ravintola.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Vahvat pääroolit

Neljä ystävää -musikaalia kannattelee hurmaava nelikko. Päärooleihin yhtyeen jäseninä on löydetty juuri sopivat näyttelijät.

Tampereen ylioppilasteatterista vieraileva Jules Ahokas on kuin ilmetty Hassisen Koneen Ismo Alanko nuorena. Hulmuavia hiuksia, eleitä, koko habitusta myöden. Hän laulaa hyvin, mutta ennen kaikkea roolityö on nautittavaa katsottavaa.

Minulle oli yllätys Noora Seppälän jättiläisaskelin kasvanut varmuus näyttämöllä. Vielä pari vuotta sitten päärooli Vuonna 85 -näytelmässä oli hiukan haparoiva suoritus, niin laulullisesti kuin näyttelijäntyönä. Nyt Seppälä on kuin aivan eri ihminen. Laulu sujuu erittäin hyvin, ja hän on todella uskottava sovittelevana kitaristi-Jalluna, järjen äänenä.

Vuonna 85 -musikaalin toisen pääroolin teki Roope Lappalainen, joka tämän kesän musikaalissa näyttelee Heikki-reppanaa. Rooli on aivan erilainen kuin voisi häneltä odottaa. Lappalaisen nimi kannattaa panna mieleen, jos ei sitä vielä ole tehnyt. Miehellä on upea lauluääni, luonteva ote näyttelemiseen ja karismaa kuin entisajan tangokuninkailla!

Juuso Suihkonen on jälleen saanut hänelle istuvan koheltajaroolin – tai hän tekee roolistaan koheltajan. Ne hetket, kun hän ei päästele täysillä, ovat hyvää näyttelijäntyötä.

Muut näyttelijät ovat selvästi avustavissa rooleissa. Laura Kollár Riston vaimona ja Erja Honkamaa Marjo-managerina tukevat laulullisesti ja muutenkin upeasti päänelikkoa. Muista sivurooleista nostaisin esiin Ross Saarelan ja Ida Saaren, jotka vaihtavat lennossa sujuvasti pikkuroolista toiseen.

 

Laura Kollár näyttelee Riston (Jules Ahokas) vaimoa, joka on kyllästynyt Riston rokkenrollin täyttämään elämään.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Monipuolisia sovituksia

Musikaalin musiikki on siis kokonaan vaasalaisen punkrockbändin Klamydian kappaleita, monet täysin uudelleen sovitettuina.

Joka biisi ei ole suoraa punk-luukutusta, vaan esityksessä kuullaan Klamydiaa myös valssina, salsana, humppana ja balladeina. Esimerkiksi Rakas hullu -kappaleen hidas sovitus on niin koskettava, että se nostaa käsivarren ihokarvat pystyyn.

Moniin lauluihin on sovitettu hienoa stemmalaulua. Esimerkiksi Miljoonan kilsan tennarit -kappaleesta kuullaan upea versio!

Roope Lappalainen vetää sydämeenkäyvästi myös Pienen pojan elämää, joka on sovitettu kahden aikatason lauluksi.

Sovitukset eri tyylilajeihin ovat antaneet mahdollisuuksia myös koreografi Emma Takalolle tehdä erilaisia tanssikuvioita biiseihin. Visuaalisesti upein on mielestäni kohtaus, jossa Heikki-ressukan ympäröivät mustat demonit, jotka mellestävät hänen mielessään. Tanssillisesti, vaatetuksen puolesta, ohjauksellisesti aivan napakymppi!

Esitykset ovat Bock's Cornerissa, epätasaisella sisäpihalla, joka ei ole paras mahdollinen tanssialusta. Näyttämön etualalle rakennettu koroke helpottaa sekä tanssimista että yleisön näkemistä.

Monipuolinen Ramppi-aktiivi Ilmari Moisio on tänä kesänä tehnyt sovitukset Klamydian biiseihin,
jotka kuullaan Neljä ystävää -musikaalissa.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Biisien sovitukset ja musiikin ohjauksen on tehnyt Ilmari Moisio, jonka saumaton yhteistyö ohjaaja Pyry Kedon aisaparina on tehnyt tästä musikaalista hyvin etenevän draaman.

Käsikirjoitukseen Keto on oivallisesti löytänyt Klamydian todella laajasta tuotannosta sellaiset kappaleet, joissa on sanomaa ja jotka kuljettavat tarinaa sopivissa kohdissa eteenpäin. Varsinkin toinen näytös on musiikillisesti rikas ja huipentaa kunkin päähenkilön tarinan hienosti.

Ainoa kappale, jonka merkitystä ja sanomaa en tässä draamassa ymmärtänyt, oli Pyyntö. Klamydian laulaja ja biisintekijä Vesku Jokinen on tehnyt useita kappaleita, jotka kertovat lapsesta tai lapsuudesta tai asioista lapsen näkökulmasta. Pyyntö on sellainen, eikä se mielestäni sopinut asiayhteyteen Rampin musikaalissa.

Kokonaisuudessa on mielestäni liikaa biisejä kaiken kaikkiaan. Niitä olisi voinut karsia reippaalla kädellä pois, jolloin musikaalin kolmetuntinen kesto olisi lyhentynyt. Karsiminen olisi myös tuonut kirkastanut draamaa ja tuonut Klamydian tuotannon helmet paremmin esiin.

Musikaalissa on useita kohtauksia, jotka toimisivat upeasti sisänäyttämöllä, jossa voidaan pelata valaistuksella ja black outeilla. Valitettavasti kesäteatterin ulkonäyttämöllä esimerkiksi eri aikatasoissa liikkuminen ja kohtausten vaihdot eivät aina ole kovin sujuvia.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Pyry Keto olisi voinut karsia biisejä pois, mutta musikaalin tarina etenee sujuvasti. Musiikkia on käytetty taitavasti luomaan tunnelmallisia kohtauksia.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Haaveet elättää

Musikaalissa on nelihenkinen livebändi (Joni Pieniluoma, Aurora Meltoranta, Vilho Huntus, Onni Tuomala), jotka soittavat antaumuksella.
Ensi-illassa esityksen miksaus ei ollut ihan kohdallaan, sillä välillä bändi peitti täysin laulajan, jolloin sanoista ei saanut selvää. Välillä taas kitara tuli korviasärkevän lujaa ja peitti alleen muun bändin.

Klamydian runsaasta tuotannosta musikaalissa kuullaan todella paljon kappaleita. Haaveet elättää -biisi tavallaan tiivistää Neljä ystävää -musikaalin. Ovathan haaveet juuri musikaaligenren perusydin. Musikaalit vannovat sen nimiin, että haaveet voivat onnistua, ja sinusta voi tulla mitä vaan, kun unelmat käyvät toteen.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Pyry Kedon haaveena oli vuosikausia tehdä musikaali, joka perustuu Klamydian musiikkiin. Nyt se on tehty, ja se onnistui hyvin.
Toivottavasti tämä musikaali nähdään jonain päivänä vielä ammattilaisvoimin jonkun teatterin sisänäyttämöllä. Neljä ystävää ansaitsisi sen!

Tämä arvioni on julkaistu lyhyempinä versioina maakuntalehti Ilkka-Pohjalaisen verkkosivulla 15.6.2024 ja Vaasa-kaupunkilehdessä printtinä 19.6.2024.

Nunnuuden ylistys

Teppo Järvinen on lavastanut Nunnia ja konnia Vaasan kaupunginteatteriin.
Näyttämö on melko paljas, mutta Olli Haakanan upea valosuunnittelu tulee hyvin esiin.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI 

Cheri ja Bill Steinkellner, Glann Slater ja Alan Menken: Nunnia ja konnia.
Suomennos Jussi Vahvaselkä, Kristina Vahvaselkä ja Heikki Sankari. Suomennoksen sovitus Tiina Puumalainen ja Sauli Perälä. Ohjaus Tiina Puumalainen, kapellimestari Sauli Perälä, koreografia Osku Heiskanen, lavastus Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Emilia Eriksson, äänisuunnittelu Heikki Järvi, valosuunnittelu Olli Haakana, maskit ja kampaukset Maija Hauta-Aho.
Rooleissa mm. Milla Kangas, Raisa Vattulainen, Oiva Nuojua ja Toni Ikola.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 9.9.2023.
Näin esityksen 13.4.2024. Sain lehdistölipun.
Viimeiset esitykset 27.4.2024.

***************

Nunnien rooliasut ovat taas käytössä Vaasan kaupunginteatterissa, kun kuluneen talven ajan on esitetty musikaalia Nunnia ja konnia. Vielä on kaksi esitystä jäljellä!

Viimeksi nunnia taidettiin nähdä Vaasassa lavalla musikaalissa The Sound of Music syksyllä 2020, kunnes koronapandemia sulki hetkeksi avatut teatterit.

Nunnia ja konnia on disco-musiikin kultakauteen 1970-luvun lopulle sijoittuva musikaali, joka svengaa ja hauskuuttaa yhden illan, mutta kovin paljon syvällisiä se ei saa miettimään.

Musikaali perustuu Whoopi Goldbergin tähdittämään elokuvaan Sister Act (1992), joka suomennettiin samalla nimellä kuin sittemmin musikaalikin.

Eli ensin oli elokuva, josta tehtiin musikaali. Se sai ensiesityksensä Lontoon West Endissä vuonna 2009 ja Broadwaylla 2011.

Suomen ensiesitys oli pohjoismainen kantaesitys Samppalinnan kesäteatterissa Turussa kesällä 2016. Se oli muuten tästä musikaalista ensimmäinen versio, jossa tekijänoikeuksien hallitsijat eivät edellyttäneet, että pääosan esittäjän pitää olla afroamerikkalainen näyttelijä. Roolin teki Turussa Maria Lund.

Näin Nunnia ja konnia edellisen kerran syksyllä 2019 Kokkolan kaupunginteatterissa. Se oli niin tuoreessa muistissa, että väkisin tuli vertailtua, kun istuin Vaasan kaupunginteatterin katsomossa.

Voit lukea arvioini Kokkolan kaupunginteatterin versiosta täältä. 

Kangas on loistava Deloris

Tarina kertoo Deloris Van Cartierista, kapakkalaulajatteresta, joka haaveilee läpimurrosta ja suurista lavoista. Hänen rakastajansa Curtis on ilkea konna. Eräänä iltana Deloris saa tarpeekseen Curtisista ja aikoo jättää hänet. Pahaksi onnekseen hän sattuu näkemään Curtisin tekemän murhan.

Deloris ryntää poliisiasemalle, jossa poliisina on Ricky, vanha tuttu kouluajoilta. Ricky ottaa Delorisin todistajansuojeluohjelmaan ja piilottaa hänet nunnaluostariin.

Delorisilla on vaikeuksia sopeutua nunnaluostariin, ja yhteenotot abbedissan kanssa ovat väistämättömiä. Muut nunnat ihaileva välitöntä ja iloluontoista Delorisia.

Koska hän on ammatiltaan muusikko, hän alkaa johtaa nunnakuoroa ja saa siitä irti ennenkuulumattomia sävyjä. Kohta nunnakuoro treenaakin tärkeään tapahtumaan, kun itse paavi on tulossa vierailulle.

Deloris (Milla Kangas) hakee suojaa poliisilaitokselta nähtyään murhan.
Poliisi Ricky (Oiva Nuojua) on valmiina auttamaan.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Delorisin roolissa Vaasan kaupunginteatterissa vierailee Milla Kangas, joka näytteli Vaasassa viimeksi näytäntökaudella 2012–13. Tuolta kaudelta hän jäi mieleen Oliver!-musikaalin upeana Nancynä.

Ja yhtä upea hän on Delorisinakin. Kankaan laulu on kerrassaan hienoa kuultavaa, ja hän on hyvin luonteva rempseänä Delorisina.

Milla Kangas (kesk. punaisessa mekossa) loisti Oliver!-musikaalissa
Vaasan kaupunginteatterissa runsaat 10 vuotta sitten.
KUVA: SAMI HEISKANEN/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Nunnia ja konnia on rakennettu perinteisen integraatiomusikaalin tapaan niin, että laulut vievät tarinaa eteenpäin. Jokaisella merkittävällä roolihahmolla on oma soololaulu, ja monia lauluista kuullaan vielä uusintoina eli repriiseinä kokonaan tai lyhennelminä. Monet soolot ovat balladinomaisia toivelauluja, mutta mukana on reipastahtisia tenholauluja, jotka korostavat ryhmän yhteenkuuluvuutta.

Esimerkiksi Sä näytät taivaan (Take Me to Heaven) kuullaan Delorisin laulamana aloitusbiisinä, jonka hän vetää yökerhon shownumerona. Tässä discobiisissä Deloris esittelee, mitä kaikkea hän osaa. 
Sama kappale kuullaan ensimmäisen näytöksen viimeisenä kappaleena, tällä kertaa nunnien esittämänä, ja se svengaa kuin hirvi. Tämä kappale ja sitä edeltävä Laulaa saa (Raise Your Voice) ja toisessa näytöksessä kuultava Sisaruus (Sister Act) ovat oikeita nunnuuden ylistyksiä.

Oiva Nuojua näyttelee Ricky-poliisia.
KUVA: LINUS LINDHOLMA/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Deloresiin rakastuvana Ricky-poliisina nähdään Oiva Nuojua, joka on usein saanut/joutunut esittämään vastaavankaltaisia rakastuneen nuorenmiehen rooleja. Tällä kertaa ohjaaja Tiina Puumalainen ei ole saanut ohjattua Nuojuaa parhaimpaansa. Rickyn häslääminen ja säätäminen menee ylinäyttelemiseksi ja on kiusallista katsottavaa.

Näinä päivinä, kun kaikenlaisesta kiusaamisesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, tarinassa särähtää korvaan se, että poliisia pilkataan kouluaikaisella haukkumanimellä Hiki-Ricky. Tulee sääli poliisimiestä, joka yrittää taistella liikanimestä irti, mutta asia ei lopullisesti ratkea kumminkaan.

Sen sijaan Toni Ikola on aivan täydellinen Curtis-konnana. Niin ilkeä, niin julma! Usein nallekarhumaisen nössöissä rooleissa ollut Ikola ottaa Curtisista kaiken irti. Ja soololaulu, Tunnen naiseni (When I Find My Baby), sujuu erinomaisesti!

Toni Ikola näyttelee konnapomo Curtisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Kaunista musiikkia

Tämän musikaalin on säveltänyt Alan Menken, joka tunnetaan myös monien Disney-piirrettyjen musiikin säveltäjänä. Hän on säveltänyt muun muassa Pienen merenneidon, Aladdinin ja Notre Damen kellonsoittajan elokuvamusiikit ja näyttämömusikaalimusiikit.

Nunnissa ja konnissa parhaiten Menkenin säveltämäksi tunnistaa mielestäni kappaleen Toisin mun elämän aion kirjoittaa (The Life I Never Led). Siitä tulee heti mieleen Pienen merenneidon tai Aladdinin musiikki. Kappaleen esittää itseään ja lauluääntään etsivä noviisi Maria Robert. Saana Rautavaara tulkitsee hyvin tämän epävarman nuoren, joka Delorisin avulla löytää elämälleen suunnan.

Abbedissana nähdään Raisa Vattulainen, joka välillä on ankara, muttei ankaruudessaan uskottava, välillä sydämellinen, muttei oikein uskottava siinäkään. Laulaa hän kyllä osaa!

Huomasin yllätyksekseni, että Kokkolan kaupunginteatterissa roolin tehnyt Liisu Aurasmaa on jäänyt karismallaan niin voimakkaasti mieleeni, että en löytänyt yhteistä virettä Vattulaisen kanssa.

Raisa Vattulainen esittää abbedissaa ja Milla Kangas abbedissan kanssa yhteenottavaa Delorisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Koreografian on tehnyt vanha kehäkettu Osku Heiskanen. Discokappaleissa on heiskasmaisia, näyttäviä kävelyitä, Travolta-liikkeitä ja pyörähdyksiä. Heiskanen taitaa show’n tekemisen, ja tässä se nähdään. 

Kaiken kaikkiaan kapellimestari Sauli Perälän johtama erinomainen orkesteri, todella hyvät lauluvoimat ja näyttävä koreografia saavat katsojat hyvälle tuulelle.

Lavastus on pettymys

Lavastukseen olen pettynyt. Suuri näyttämö on suhteellisen paljas. Olli Haakanan valosuunnittelu on upeaa ja pelastaa paljon.

Näyttämön etuosat laskevat välillä alas kellariin ja nousevat taas ylös. Tällä keinolla lavastaja Teppo Järvinen on hakenut ”tanssivaa” lavastusta. Ideana on, että kun edellinen kohtaus päättyy, toinen on jo alkamassa eri kohdassa näyttämöä. Tällä kertaa kellarista noustiin niin monta kertaa, että tehokeino alkoi ärsyttää.

Toinen ärsytys syntyi siitä, että Järvinen oli kierrättänyt West Side Story -musikaalissa näytäntövuonna 2022–23 lavasteena olleet ”tiili”seinät ja kimalleverhon tähän musikaaliin. Järvinen lavasti myös Westiksen Vaasaan.

Ainakin seinät ja kimalleverho näyttivät samalta kuin Westiksessä. Jos ne eivät olleet täsmälleen samoja lavasteita, ne olivat samaa kuvastoa kuin edellisvuonna. Sanoisin, että nämä on nyt nähty.

Ymmärrän, että Vaasan kaupungin säästövaatimusten takia kaupunginteatterikin joutuu miettimään lavastusbudjettiaan tarkasti. Mutta silti – Oliko arveltu, että ei yleisö mitään huomaa? Se on katsojien aliarvioimista.

Huippuballadeja, pettymyksiä ja miettimisen aihetta –
Vänd om min längtan Wasa Teaterissa

Vänd om min längtan -musikaali kertoo siirtolaiseksi Kanadaan lähtevän,
mutta takaisin kotiin Pohjanmaalle palaavan Marian (Sarah Nedergård) tarinan.
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Ann-Luise Bertell, Thomas Enroth, Åsa Jinder, Nils-Petter Ankarblom: Vänd om min längtan. 
Ohjaus Erik-André Hvidsten, kapellimestari Ralf Nyqvist, lavastus Anders Karls, koreografia Karoliina Lahdenperä, puvustus Karoliina Koiso-Kanttila, valosuunnittelu Kristoffer Svenn, äänisuunnittelu Stefan Backas, maskit ja peruukit Fia Derghokasian. 

Rooleissa Sarah Nedergård, Markus Lytts, Carola Sarén, Maria Udd, Filip Ohls, Thomas Lundin, Isa Lindgren-Backman, Lilli Sukula-Lindblom, Jon Henriksen ja Ester Rudnäs.

Kantaesitys 16.9.2023 Wasa Teaterissa Vaasassa.
Näin esityksen 22.3.2024.
Viimeinen esitys 4.5.2024.

***************

Wasa Teater kuuluu Suomen kolmen suuren ruotsinkielisen ammattiteatterin joukkoon. Muut ovat Åbo Svenska Teater ja Svenska Teatern i Helsingfors.

Wasa Teater ei jää piiruakaan jälkeen kahdesta muusta: Jo usean vuoden ajan se on kantaesittänyt uusia, kotimaisia musikaaleja ja puhenäytelmiä, jotka ovat löytäneet yleisönsä ja joita on tultu katsomaan myös kauempaa, niin ympäröivästä maakunnasta kuin muualta Suomesta.

Näin on tänäkin näytäntövuonna.

Paranna ikäväni

Viime syyskuussa kantaesityksensä saanut Vänd om min längtan -musikaali perustuu Wasa Teaterin teatterinjohtajan, kirjailija Ann-Luise Bertellin samannimiseen romaaniin (2016).

Suomeksi nimi tarkoittaa ”Paranna ikäväni”, mutta romaani on suomennettu nimellä Ikävän jälkeen (2022).

Minun mielestäni ”Paranna ikäväni” kertoo juuri naulan kantaan siitä, mistä tarinassa on kyse. Nuo sanat toistuvat useaan kertaan musikaalissa sekä tekstissä että laulussa.

Vänd om min längtan -musikaalissa seurataan Vöyrin metsäkulmalla asuvan, Kanadaan siirtolaiseksi lähtevän ja kuitenkin Vöyrille palaavan Marian elämää lapsuudesta vanhuuteen.

Tarina alkaa, kun Maria on vanha. Häntä näyttelee Lilli Sukula-Lindblom. Maria kärsii muistisairaudesta, ja häntä hoidetaan vanhainkodissa Vöyrillä.

Eräänä päivänä hänen luonaan vierailee nainen, Lidia Paulson (Isa Lindgren-Backman), joka sanoo olevansa Marian tytär. Maria on dementoitunut, hän ei saa sanaa suustaan, eikä tunnista vierasta naista, joka sinnikkäästi tivaa häneltä, muistaako äiti Lidiaa.

Musikaalissa on kehystarina, jossa seurataan Mariaa vanhana (Lilli Sukula-Lindblom).
Häntä tulee Amerikasta tapaamaan tytär Lidia (Isa Lindgren-Backman).
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Sitten siirrytään takaumana Marian muistoihin. Köyhään lapsuuteen, kun isä (Jon Henriksen) kuolee tapaturmassa hevosen kanssa. Äiti (Maria Udd) menee uudelleen naimisiin, mutta isäpuoli (Thomas Lundin) on ilkeä. Hän muuttuu sitä ilkeämmäksi, mitä enemmän lapsia siunaantuu taloon.

Nuoren Marian (Sarah Nedergård) turva on isoveli Harald (Markus Lytts), joka lähtee Kanadaan ja lähettää lopulta matkalipun myös Marialle.

Toisessa näytöksessä seurataan Marian elämää Kanadassa, ihastumista ja naimisiin menoa Eddien (Jon Henriksen) kanssa, työtä pesulassa, Lidia-tyttären syntymää, avioeroa ja paluuta kotimaahan ilman tytärtä.

Tarinalla on vastineensa tosielämässä, se perustuu osittain Ann-Luise Bertellin äidinäidin elämäntarinaan.

Tekstitys suomeksi

Wasa Teaterissa on viime vuosina nähty useita näytelmiä, joissa on puhuttu eri murteita ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, varsinkin Vöyrin murretta. Tämä on saattanut rajata pois suomenkielistä, mutta ruotsia jotenkin osaavaa yleisöä, joka on kuitenkin tärkeä kohderyhmä teatterille.

Tällä kertaa musikaalissa puhutaan vain yleisruotsia, johtuneeko norjalaisesta ohjaajasta vai mistä. Joka tapauksessa selkeä yleisruotsi tekee musikaalista nautittavan myös suomenkielisille katsojille. Tarinan seuraamista helpottaa suunnattomasti sekin, että saatavilla on suomenkielinen tekstitys.

Ohjaus ontuu hieman

Erik-André Hvidstenin ohjaus kulkee sujuvasti, ja rooleihin on löydetty juuri oikeanlaiset näyttelijät. Kaksi asiaa ohjauksessa tökkäsi kuitenkin silmääni.

Kesken Marian lapsuus- ja nuoruustarinan Lidia kärrää toistuvasti vanhan, pyörätuolissa istuvan Marian näyttämölle ja kyselee tältä epätoivoisena, eikö äiti tunne häntä.
Tällaiset häiritsevät keskeytykset muuten juohevasti juoksevassa tarinassa ärsyttävät, koska asia tuli jo alkukohtauksessa selväksi, eikä näissä kärräämiskohtauksissa tarina etene mitenkään.
Tuntui siltä, että Lidiaa esittävä, upeasti laulava Isa Lindgren-Backman itsekin oli turhautunut, koska hän ei saanut roolistaan irti kohtaus kohtaukselta mitään uutta.

Petyin ohjaukseen myös musikaalin musiikillisessa huippukohdassa, niin sanotussa kello 11:n numerossa, jossa nuori ja vanha Maria sekä Lidia laulavat yhdessä laulun Inte se tillbaka.
Tällainen naisia, sukupolvia ja muistoja yhdistävä, upea voimaballadi olisi ansainnut huikean komean ylöspanon. Sellaista ei nähty, vaan kolme naista seisoa tönöttivät etunäyttämöllä. Ja lauloivat kyllä upeasti.

Sarah Nedegård tekee upeaa työtä nuorena Mariana. Hän on näyttämöllä lähes koko ajan ja laulaa kuin enkeli.
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Painettua käsiohjelmaa ei pidä vähätellä

Tässä kohtaa on muuten mainittava suurensuuri pettymys siitä, että Wasa Teater on luopunut painettujen käsiohjelmien tekemisestä.

Mielestäni musikaalien käsiohjelmia ei tulisi vähätellä!
Niistä katsoja saa yleensä arvokasta lisätietoa katsomiskokemuksensa laajentamiseksi. Käsiohjelma jää myös mukavaksi muistoksi teatterissa käymisestä, ja sitä on kiva näyttää ystävillekin, että olin katsomassa tällaista.
On myös tosi kätevää kesken esityksen pikaisesti vilkaista käsiohjelmasta, mikä onkaan tuon ja tuon uskottavan näyttelijän nimi.
Lisäksi musikaalien käsiohjelmissa kerrotaan yleensä kaikkien laulunumeroiden nimet.

Wasa Teater on tässä kohtaa siirtynyt digiaikaan, mikä on mielestäni väärä veto, kun tiedetään, että teatterissa käy erityisesti vanhempaa ikäpolvea. Heitä ei todellakaan kiinnosta skannata mitään QR-koodia saadakseen lukea ohjaajan tervehdyksen ja nähdäkseen näyttelijöiden nimet.
Minä skannasin, mutta valitettavasti en löytänyt digitaalisesta käsiohjelmasta minkäänlaista listaa musikaalin musiikkinumeroista.
Niinpä en olisi tiennyt tuon kehumani Inte se tillbaka -voimaballadinkaan nimeä, jollei se löytyisi Youtubesta.

Pääset kuuntelemaan laulun tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=hMFedzIJBtM

Nedergård ja Lytts loistavat

Sarah Nedergård tekee jälleen kerran hienoa työtä musikaalin pääroolissa. Aiemmin hänet on nähty muun muassa Vaasan kaupunginteatterin The Sound of Music -musikaalin Mariana ja West Side Storyn Mariana.

Vänd om min längtanin Mariana Nedergård näyttelee ryhtiä myöden uskottavasti niin ilkeää isäpuolta pelkäävää pikkutyttöä, komeaan Eddieen suinpäin rakastuvaa nuorta naista kuin itsensä löytänyttä, hehkuvanpunaiseen jakkupukuun pukeutunutta nuorta naista.

Yhtä upean elämänkaaren piirtää esiin Markus Lytts Harald-isoveljenä, joka iloisesta velikullasta muuttuu viinaanmeneväksi raukaksi.

Markus Lytts kuuluu Wasa Teaterin näyttelijäkunnan kantaviin voimiin. Mies taipuu monenlaisiin rooleihin ja laulaa upeasti.
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Jo mainittujen lisäksi muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa moitteettomasti. Erityisesti haluan mainita, että onpa mukava nähdä taas taitava tanssiva näyttelijä Filip Ohls Vaasassa. Hän oli ennen koronapandemiaa kiinnitettynä Vaasan kaupunginteatterissa.

Thomas Enrothin säveltämässä musikaalissa on oikeaoppisen musikaalin tapaan oma laulunsa kullakin merkittävällä roolihahmolla. Monet niistä ovat melko hidastempoisia balladeja.

Haraldin laulu, Skuggan av den jag är, on mielestäni tämän musikaalin upein biisi.
Tämänkään kappaleen nimeä en tietäisi, jollei Wasa Teater olisi ladannut sitä Youtubeen:

https://www.youtube.com/watch?v=w9p2BjvKHX0

Musiikillinen lowpoint, suorastaan pohjanoteeraus, on pesulakohtauksen discobiisi. Energinen, mutta tyylitön renkutus on täysin irti tarinan ajankohdasta ja myös muusta musikaalin musiikista!

Kiitoksen ansaitsee orkesteri, joka soittaa suvereenin Ralf Nyqvistin johdolla. Hyvältä kuulostava kokonaisuus, tätä yhtä kappaletta lukuun ottamatta, mutta se taas ei ole orkesterin vika.

Paljas lavastus

Anders Karlsin suunnittelema lavastus on kovin yksinkertainen musikaaliksi.
Näyttämöä hallitsee valtava, kallellaan oleva taulun tai peilin kehys. Suuren osan tarinaa näyttämöllä ei muuta olekaan.
Kehys toimii myös sänkynä ja puuna, josta Marian pikkuveli putoaa ja kuolee.
Rakennelma symboloi muistojen kehystä, eikä se ole ihan ehjä, niin kuin eivät muistot tai niitä kertovat ihmisetkään.

Paljaan lavastuksen pelastaa Kristoffer Svennin suunnittelema valosuunnittelu. Valot maalaavat tunnelmaa eri väreillä ja rytmillä ja poimivat spottiin voimakkaasti esiin henkilöhahmoja tarinan käännekohdissa.

Marian (Sarah Nedergård) ja Eddien (Jon Henriksen) hääyötango on hieno, niin lauluna kuin koreografiana.
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Koska musiikki on monessa kohdin hidasta ja balladinomaista, kuten jo mainitsin, ja sitä lauletaan seisoa pönöttäen, läheskään kaikessa musiikissa ei valitettavasti ole liikettä.

Karoliina Lahdenperä on kuitenkin suunnitellut kerrassaan hienon koreografian kuumaan tangoon, joka kuvaa Marian ja Eddien hääyötä.

Musikaalin aiheet, siirtolaisuus, perheväkivalta ja sukupolvien välinen kuilu, koskettavat tietysti monia katsojia.
Mutta vielä laajemmin koskettaa musikaalin teema: ikuinen kaipuu jonnekin muualle tai jotakuta tai jotakin muuta kohtaan. Sen myötä ihminen on aina hiukan rikkinäinen ja joskus surullinenkin.

Vänd om min längtan -musikaalissa kaivataan jonnekin muualle, pois köyhästä kodista, mutta toisaalta kaivataan kotiinkin. On myös kaipuu kuulua jollekin toiselle, äidinkaipuu ja kaipuu tulla hyväksytyksi ja muistetuksi.

Kaipuu kiemurtelee ja koukeroi pitkin tarinaa, ja – mikä parasta – saa katsojan pohtimaan myös omaa ikäväänsä. Mutta mihin? Sen vuoksi suosittelen tätä musikaalia, esityskautta on vielä runsas kuukausi jäljellä.

 

Xanadu on kepeä kesämusikaali

Mikael Saari esittää Kaliforniassa 1980-luvulla asuvaa kuvataiteilijaa, joka rakastuu naiseen,
joka onkin ikinuori muusa (Natalil Lintala) Kreikan Olympokselta.
KUVA: JUKKA KONTKANEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Douglas Carter Beane, Jeff Lynne, John Farrar: Xanadu.
Suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Pauliina Salonius, koreografia Jyri Numminen, musiikkin tuotanto ja laulujen harjoitus Pekka Siistonen, lavastus Juho Lindström, puvustus Timjami Varamäki, äänisuunnittelu Sami Lust, kampaukset ja maskit Aliina Ilonen. Rooleissa mm. Natalil Lintala, Mikael Saari, Antti Reini, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen.Seinäjoen kaupunginteatterin tuotanto, Suomen kantaesitys 8.7.2023 Törnävän kesäteatterissa.

***********

Seinäjoen kaupunginteatteri tekee huimaa kulttuurityötä: Jo neljättä kertaa peräkkäin Törnävänsaarella esitetään kesämusikaalia, joka on Suomen kantaesitys.

Ja se, että näitä musikaaleja esitetään kesäteatteriesityksenä, ei vähennä tai himmennä mitenkään teosten merkitystä. Kaikki tuotannot on tehty teatteriammattilaisten voimin ja kauttaaltaan laadukkaina esityksinä.

Tämän kesän teos on Xanadu, 1980-luvun Kaliforniaan sijoittuva popmusikaali. Se sai ensiesityksensä Broadwaylla vuonna 2007. Teatterimusikaali perustuu samannimiseen elokuvaan vuodelta 1980. Siitä muistetaan erityisesti Olivia Newton-Johnin laulama tunnusbiisi Xanadu, joka kohosi aikansa hitiksi.

Musikaalin käsikirjoitus on Douglas Carter Beanen, ja musiikin ja laulujen sanat ovat tehneet Electric Light Orchestrasta (ELO) tuttu Jeff Lynne sekä John Farrar.

Klassinen rakkaustarina

Musikaali alkaa Kreikan Olympos-vuorelta, jossa asuu jumalia ja muusia. Päähenkilö on muusa nimeltä Kleio, joka ihmishahmoksi muuntautuneena tutustuu ja rakastuu nuoreen kuvataiteilijaan, Sonny Maloneen 1980-luvun Kaliforniassa.

Myös Sonny rakastuu muusaan, jota hän luulee tavalliseksi tytöksi nimeltä Kira.

Sonny haluaa muuttaa kovan liikemiehen Danny Maguiren omistaman, hylätyn teatteritilan rullaluistindiscoksi. Teatterin nimi on Xanadu. Kira auttaa Sonnya toteuttamaan haaveensa.

Kleion isä, ylijumala Zeus on kieltänyt muusia rakastumasta ihmiseen, tavalliseen kuolevaiseen. Nyt Kleioa uhkaa kauhea kohtalo, joutuminen Manalaan.

Niinpä hän jättää Sonnyn ja päättää palata takaisin Olympokselle anomaan anteeksiantoa Zeukselta.

Tarinassa on merkittävä rooli Kleion sisaruksilla. Muusia on kaikkiaan yhdeksän. 
Tai no, näyttämöllä on seitsemän, mutta pari rouvaa katsomosta suostutellaan olemaan muusia myös. Heidän ei onnekseen tarvitse nousta lavalle.

Lopulta kaikki käy hyvin ja nuoret saavat toisensa.

Xanadun tarina on kliseinen, mutta sopii silti hyvin kesäteatteriesitykseksi.
KUVA: JUKKA KONTKANEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Juonen peruskuvio on siis hyvin kliseinen: tyttö ja poika rakastuvat, riitaantuvat, toinen jättää toisen, mutta vaikeuksien jälkeen he saavat toisensa.

Kliseisyys ei kuitenkaan häiritse ollenkaan. Tällainen kepeä, hyvän mielen tarina ryyditettynä menevällä musiikilla sopii kesämusikaaliksi mainiosti.

Katsojan ei tarvitse alkaa miettiä tarinaan kätkeytyvää sanomaa, eikä ottaa kantaa mihinkään. Saa vain nauttia ja jammailla mukana.

Upea puvustus

Musikaalin kepeyttä kuvaavat hyvin lavastuksen runsaat, vaaleanpunaiset hattarapilvet. Niiden kontrastina Juho Lindströmin suunnittelemassa lavastuksessa näkyvät 1980-luvun muotivärit, musta ja sähkönsininen.

Lavastus on melko staattinen, perusnäyttämökuva pysyy samana koko ajan. Eikä lavastukseen ole kätketty senkaltaisia kikkoja ja yllätyksiä kuin edellisvuosina on nähty. Minulle lavastus oli pettymys.

Perusnäyttämökuva pysyy suunnilleen samanlaisena koko musikaalin ajan,
mutta näyttämöllä nähdään erilaisia hahmoja, kuten Meduusa ja kyklooppi.
KUVA: JUKKA KONTKANEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Sen sijaan Timjami Varamäen suunnittelemat puvut ovat mielestäni kerrassaan upeat! Puvustus on täysin linjassa musikaalin muiden osa-alueiden, kuten hyvin toteutetun musiikin ja upean laulamisen kanssa. 

Kiinnitin huomiota Varamäen taitoihin Vaasan kaupunginteatterissa viime kaudella nähdyssä Puhtaana käteen -farssissa ja toivoin, että hänen töitään nähtäisiin pohjalaisnäyttämöillä jatkossakin – ja nyt nähdään.

Ikinuoret muusat on puettu kukin omaan, voimakassävyiseen väriinsä, mutta antiikin naisten asuja muistuttavissa mekoissa on yhteisenä värinä kulta.

Kullakin muusalla on oma tunnusvärinsä, mutta jokaisen puvussa on sipaisu kultaa,
joka sitoo heidät yhteen, kertoo, että he ovat sisaruksia.
KUVA: JUKKA KONTKANEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Kun tullaan nykyaikaan, 1980-luku näkyy pukeutumistyylissä: Valkoiset tennissukat, revityt farkkushortsit, säärystimet, ja lookin kruunaa otsan yli sidottu bandana-huivi.

Voimakas värien käyttö näyttää olevan Varamäen tavaramerkki, ja hyvä niin. Erityisesti minua ihastuttivat voimakkaasti kimaltelevat, eriväriset asut ja rullaluistimet monissa kohtauksissa. Ne ovat musikaaleille tyypillistä bling-blingiä.

Hämmentäviä ohjauksellisia ratkaisuja

Tämänkin musikaalin suomennos on Mikko Koivusalon tekemä, kuten Törnävän edellisetkin kesämusikaalit. Jälleen mukana on nokkelia ratkaisuja, kuten muusa/muusi -sanojen taivutuksella leikkimistä. Ja laulujen sanat ovat niin kohdallaan melodian kanssa, että niitä ei käännöksiksi lainkaan mielläkään.

Xanadun on ohjannut Seinäjoen kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Pauliina Salonius. Kokonaisuus soljuu hyvin, mutta muutama asia minua ihmetytti näkemässäni esityksessä.

Muusat puhuvat ja elehtivät kauttaltaan erittäin teennäisesti, ylinäytellen. Luonnollisempi puhetapa ja vähemmän yliampuvat eleet olisivat riittäneet hyvin. Käyhän dialogissa ja puvustuksessa hyvin ilmi, että nämä sisarukset ovat yliluonnollisia olentoja.

Kun tarinassa on takaumakohtaus 1940-luvulle upeine asuineen, siirtymä ei ole kovin selkeä. Minulta kesti hetken, ennen kuin tajusin, että näyttämöllä oli samaan aikaan nuori ja vanha Danny. Jos esitys olisi sisätilassa, tuo kohtaus olisi epäilemättä toteutettu valaistuksen keinoin toimivammin kuin valoisassa kesäillassa ulkona.

Takaumakohtaus oli hämmentävä, mutta sen puvut upeita.
KUVA: JUKKA KONTKANEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Tässä esityksessä on myös runsaasti kohtauksia, joissa osallistetaan yleisöä, varsinkin ensimmäisessä näytöksessä. Se on hauska keino, kun sitä käytetään säästellen, mutta nyt yleisön joukkoon tuleminen toistuvasti menee kosiskeluksi, jota näkee yleensä vain harrastajavoimin tehdyissä kyläkesäteattereissa. Katsojien huomio kiinnittyy väärään asiaan, tarinan sijasta kanssakatsojiin.

Ongelmallisia ovat myös viittaukset paikallisuuteen, esimerkiksi Sepsi ja Kurikka. Pohjalaisviittaukset eivät oikein toimi ulkopaikkakuntalaisille, jotka eivät ymmärrä vitsiä. Lisäksi ne toimivat brechtiläisittäin, etäännyttävät katsojaa ja estävät uppoutumista tarinaan. Miksi 1980-luvun nuori kalifornialainen puhuu yhtäkkiä Suomen kansallispelistä, pesäpallosta?

Loistavat näyttelijät loistavat laulutaidoillaan

Musikaalin näyttämöllä nähdään huikeita esiintyjiä. Heikkoa lenkkiä ei ole.

Onkin ilahduttavaa huomata aina uudelleen, kuinka paljon Suomessa on kehitytty musikaalinäyttelemisessä tällä vuosituhannella. Nykyään osataan laulaa, tanssia ja näytellä yhtä aikaa, eikä pinnistely näy millään osa-alueella, vaan kaikki käy kuin luonnostaan.

Natalil Lintala on kaunis muusa ja laulaa erinomaisesti.
KUVA: JUKKA KONTKANEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Natalil Lintala Kleio-muusana laulaa kerrassaan upeasti. Yhtä ihanasti soivat toisten muusien ja useissa muissa rooleissa esiintyvien Annina Rubinsteinin, Eeva Markkisen ja Katriina Sinisalon sekä Hely Nylundin äänet. Ja mikä parasta, kaikkien äänet soivat hyvin yhteen.

Rubinstein ja Markkinen nähtiin muutama kesä sitten Törnävän Spamalot-musikaalissa ja Sinisalo kahdessa edellisessä Törnävä-musikaalissa, Something Rotten – Jotain mätää ja Murhan rakkauden käsikirja herrasmiehille.

Eeva Markkinen ja Annina Rubinstein ovat armoitettuja musikaalinäyttelijöitä.
Spamalotista tutun kaksikon tiimityöstä saa nauttia jälleen Törnävällä.
KUVA: JUKKA KONTKANEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Naisääniä täydentävät upeasti Mikael Saari Sonnyna sekä useita rooleja urakoivat Ville Mäkinen ja Jyri Numminen.

Saari oli myös viime kesän musikaalin Murhan rakkauden käsikirja herrasmiehille pääroolissa.

Numminen on tehnyt myös kekseliäät koreografiat tähän discopoppi-musikaaliin, jossa jorataan muun muassa Travolta-liikkein. Nummisen koreografioita nähtiin myös musikaaleissa Spamalot ja Something Rotten – Jotain mätää.

Tämän kesän ”tähtinäyttelijäksi” on valittu Antti Reini, joka näyttelee Zeusta ja Danny Maguirea. Reini on kertonut haastatteluissa, että hän ei ole ennen tehnyt musikaalia eikä kesäteatteriakaan, ja haluaa nyt kokeilla molempia.

Yllättäen kokenut näyttelijä vaikutti hieman jännittävän ensimmäisessä näytöksessä, mutta rentoutui ja löysi oman tyylinsä paremmin toisessa näytöksessä. Reini ei varsinaisesti ole valovoimaisin näkemäni näyttelijä, mutta hänellä on rouheaa karismaa ja vetää osansa varsin kelvollisesti.

ELO-yhtyeen musiikki saa jalan vipattamaan

Xanadun musiikki on samaa kuin elokuvassa, johon teatteriversio perustuu, mutta sinne on lisätty myös muita ELO-yhtyeen biisejä, muun muassa Evil Woman (Paha nainen). Pekka Siistonen on tehnyt erinomaiset sovitukset ja taustanauhat, elävää orkesteria ei lavalla nähdä.

Koko illan odotetuin numero on tietysti nimibiisi Xanadu, mutta myös ensimmäisen näytöksen päättävä Et mennä saa (Don’t Walk Away) kohoaa upeaksi anthemiksi kohtauksessa, jossa Kleio/Kira on jättänyt Sonnyn.

Xanadun esitykset jatkuvat 18.8. saakka.

Xanadun esitykset jatkuvat 18.8. saakka. Törnävän katsomo on katettu,
mutta näyttelijät esiintyvät taivasalla.
KUVA: ANNE LAURILA

Ensi kesänä Törnävän valtaa Tootsie. Sekin teatterimusikaali perustuu samannimiseen kasarielokuvaan, jonka tähtenä oli Dustin Hoffman.

Tootsie ei ole Törnävällä Suomen kantaesitys, sillä se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, jossa ensi-ilta on 6.9.2023. Lahteen Tootsien suomentaa Mikko Koivusalo. Koreografina on Jyri Numminen ja puvustajana Riikka Aurasmaa, jolta on nähty upeita musikaalipuvustuksia Seinäjoella. Lahteen Tootsien ohjaa Tommi Kainulainen.

Näin Xanadun 21.7.2023, ja sain esitykseen lehdistölipun.

Uuden kotimaisen musikaalin
kantaesitys Vaasassa syksyllä

Sarah Nedergård nähdään syksyn uutuusmusikaalin pääroolissa Wasa Teaterissa.
KUVA: FRANK A. UNGER/ WASA TEATER

Uusi, kotimainen musikaali tapaa olla Tapaus isolla kirjaimella. Niiden perään haikaillaan vuolaasti mediassakin aina silloin tällöin.

2000-luvulla kotimaisia uutuusmusikaaleja on totuttu näkemään etenkin Turun ja Tampereen teattereissa, mutta osataan Pohjanmaallakin.

Nimittäin Vaasan ruotsinkielinen ammattiteatteri, Wasa Teater, tuo syksyllä ensi-iltaan jälleen upouuden kotimaisen musikaalin.

Viime vuosina Wasa Teaterin kantaesitysmusikaalit ovat olleet huumoriryhmä KAJ:n käsialaa. Ensimmäinen oli Gambämark, joka veti lähes 23 000 katsojaa näytäntövuonna 2018–19.
Viime näytäntövuonna 2021–22 KAJ:n Botnia Paradise -musikaali teki Wasa Teaterin kaikkien aikojen yksittäisen näytelmän katsojaennätyksen ja keräsi 27 500 katsojaa.

Nyt asialla ovat muut tekijät.

Balladi ennakkomaistiaisena

Vänd om min längtan perustuu nykyisen teatterinjohtajan, kirjailijanakin tunnetun Ann-Luise Bertellin samannimiseen romaaniin, ja Bertell kirjoittanut myös musikaalin käsikirjoituksen. 

Musikaalin ohjaa norjalainen laulaja, näyttelijä Erik-André Hvidsten, joka on näytellyt musikaaleissa niin Helsingin, Turun kuin Vaasankin ruotsinkielisissä teattereissa, Ruotsin ja Norjan musikaalinäyttämöiden lisäksi.

Musiikin on säveltänyt Thomas Enroth ja sovittanut Nils-Petter Ankarblom. Laulut on sanoittanut ruotsalainen Åsa Jinder.

Ennakkotietojen mukaan musikaalissa on laajasti erityyppisiä musiikkityylejä.

Teatteri on vastikään julkaissut videon, jossa musikaalissa esiintyvä näyttelijä, muusikko Marcus Lytts esittää upean, voimakkaan balladin Skuggan av den jag är.
Siitä tulee epäilemättä yksi musikaalin mieleenpainuvimmista sävelmistä.

Voit kuunnella sen tästä linkistä: Skuggan av den jag är

Monia koskettava siirtolaistarina

Vänd om min längtan -romaani on suomennettu nimellä Ikävän jälkeen. Tammi julkaisi sen keväällä 2022.

Kirja on Bertellin oman suvun tarinoihin perustuvan trilogian aloitusosa. Tänä näytäntövuotena Wasa Teaterissa on pyörinyt trilogian toiseen osaan perustuva näytelmä Heiman, joka on kirjana suomennettu nimellä Oma maa. Romaani on ollut mm. Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaana.

Vänd om min längtan kertoo Maria Alinasta, joka lähtee Pohjanmaalta, Vöyriltä, siirtolaiseksi Kanadaan. Hän muuttaa sodan jälkeen takaisin juurilleen, mutta hänen tyttärensä jää Atlantin taa.
Vanhana muistisairaus vinouttaa Maria Alinan elämää.
Kaipaus ja suru ovat tarinassa vahvasti läsnä. Kantavana teemana on myös puhumattomuus, ihmisen sydämeensä kätkemät asiat, ja mikä vaikutus vaikenemisella on.

Vankkaa osaamista näyttämöllä

Näyttämöllä nähdään useista musikaaleista pohjalaisilla näyttämöillä tutut Markus Lytts, Carola Sarén, Maria Udd, Filip Ohls ja Isa Lindgren-Backman sekä muun muassa Thomas Lundin.

Pääroolissa Maria Alinana on Sarah Nedergård, joka tänä näytäntövuonna säteilee Vaasan kaupunginteatterissa Mariana musikaalissa West Side Story.
Kirjoitukseni West Side Storysta voit lukea tästä linkistä: West Side Story tässä blogissa

Vänd om min längtan saa kantaesityksensä Wasa Teaterin suurella näyttämöllä 16.9.2023, ja esitykset jatkuvat toukokuulle 2024.

Musikaaliesityksiin tulee suomenkielinen tekstitys.