Nunnuuden ylistys

Teppo Järvinen on lavastanut Nunnia ja konnia Vaasan kaupunginteatteriin.
Näyttämö on melko paljas, mutta Olli Haakanan upea valosuunnittelu tulee hyvin esiin.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI 

Cheri ja Bill Steinkellner, Glann Slater ja Alan Menken: Nunnia ja konnia.
Suomennos Jussi Vahvaselkä, Kristina Vahvaselkä ja Heikki Sankari. Suomennoksen sovitus Tiina Puumalainen ja Sauli Perälä. Ohjaus Tiina Puumalainen, kapellimestari Sauli Perälä, koreografia Osku Heiskanen, lavastus Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Emilia Eriksson, äänisuunnittelu Heikki Järvi, valosuunnittelu Olli Haakana, maskit ja kampaukset Maija Hauta-Aho.
Rooleissa mm. Milla Kangas, Raisa Vattulainen, Oiva Nuojua ja Toni Ikola.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 9.9.2023.
Näin esityksen 13.4.2024. Sain lehdistölipun.
Viimeiset esitykset 27.4.2024.

***************

Nunnien rooliasut ovat taas käytössä Vaasan kaupunginteatterissa, kun kuluneen talven ajan on esitetty musikaalia Nunnia ja konnia. Vielä on kaksi esitystä jäljellä!

Viimeksi nunnia taidettiin nähdä Vaasassa lavalla musikaalissa The Sound of Music syksyllä 2020, kunnes koronapandemia sulki hetkeksi avatut teatterit.

Nunnia ja konnia on disco-musiikin kultakauteen 1970-luvun lopulle sijoittuva musikaali, joka svengaa ja hauskuuttaa yhden illan, mutta kovin paljon syvällisiä se ei saa miettimään.

Musikaali perustuu Whoopi Goldbergin tähdittämään elokuvaan Sister Act (1992), joka suomennettiin samalla nimellä kuin sittemmin musikaalikin.

Eli ensin oli elokuva, josta tehtiin musikaali. Se sai ensiesityksensä Lontoon West Endissä vuonna 2009 ja Broadwaylla 2011.

Suomen ensiesitys oli pohjoismainen kantaesitys Samppalinnan kesäteatterissa Turussa kesällä 2016. Se oli muuten tästä musikaalista ensimmäinen versio, jossa tekijänoikeuksien hallitsijat eivät edellyttäneet, että pääosan esittäjän pitää olla afroamerikkalainen näyttelijä. Roolin teki Turussa Maria Lund.

Näin Nunnia ja konnia edellisen kerran syksyllä 2019 Kokkolan kaupunginteatterissa. Se oli niin tuoreessa muistissa, että väkisin tuli vertailtua, kun istuin Vaasan kaupunginteatterin katsomossa.

Voit lukea arvioini Kokkolan kaupunginteatterin versiosta täältä. 

Kangas on loistava Deloris

Tarina kertoo Deloris Van Cartierista, kapakkalaulajatteresta, joka haaveilee läpimurrosta ja suurista lavoista. Hänen rakastajansa Curtis on ilkea konna. Eräänä iltana Deloris saa tarpeekseen Curtisista ja aikoo jättää hänet. Pahaksi onnekseen hän sattuu näkemään Curtisin tekemän murhan.

Deloris ryntää poliisiasemalle, jossa poliisina on Ricky, vanha tuttu kouluajoilta. Ricky ottaa Delorisin todistajansuojeluohjelmaan ja piilottaa hänet nunnaluostariin.

Delorisilla on vaikeuksia sopeutua nunnaluostariin, ja yhteenotot abbedissan kanssa ovat väistämättömiä. Muut nunnat ihaileva välitöntä ja iloluontoista Delorisia.

Koska hän on ammatiltaan muusikko, hän alkaa johtaa nunnakuoroa ja saa siitä irti ennenkuulumattomia sävyjä. Kohta nunnakuoro treenaakin tärkeään tapahtumaan, kun itse paavi on tulossa vierailulle.

Deloris (Milla Kangas) hakee suojaa poliisilaitokselta nähtyään murhan.
Poliisi Ricky (Oiva Nuojua) on valmiina auttamaan.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Delorisin roolissa Vaasan kaupunginteatterissa vierailee Milla Kangas, joka näytteli Vaasassa viimeksi näytäntökaudella 2012–13. Tuolta kaudelta hän jäi mieleen Oliver!-musikaalin upeana Nancynä.

Ja yhtä upea hän on Delorisinakin. Kankaan laulu on kerrassaan hienoa kuultavaa, ja hän on hyvin luonteva rempseänä Delorisina.

Milla Kangas (kesk. punaisessa mekossa) loisti Oliver!-musikaalissa
Vaasan kaupunginteatterissa runsaat 10 vuotta sitten.
KUVA: SAMI HEISKANEN/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Nunnia ja konnia on rakennettu perinteisen integraatiomusikaalin tapaan niin, että laulut vievät tarinaa eteenpäin. Jokaisella merkittävällä roolihahmolla on oma soololaulu, ja monia lauluista kuullaan vielä uusintoina eli repriiseinä kokonaan tai lyhennelminä. Monet soolot ovat balladinomaisia toivelauluja, mutta mukana on reipastahtisia tenholauluja, jotka korostavat ryhmän yhteenkuuluvuutta.

Esimerkiksi Sä näytät taivaan (Take Me to Heaven) kuullaan Delorisin laulamana aloitusbiisinä, jonka hän vetää yökerhon shownumerona. Tässä discobiisissä Deloris esittelee, mitä kaikkea hän osaa. 
Sama kappale kuullaan ensimmäisen näytöksen viimeisenä kappaleena, tällä kertaa nunnien esittämänä, ja se svengaa kuin hirvi. Tämä kappale ja sitä edeltävä Laulaa saa (Raise Your Voice) ja toisessa näytöksessä kuultava Sisaruus (Sister Act) ovat oikeita nunnuuden ylistyksiä.

Oiva Nuojua näyttelee Ricky-poliisia.
KUVA: LINUS LINDHOLMA/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Deloresiin rakastuvana Ricky-poliisina nähdään Oiva Nuojua, joka on usein saanut/joutunut esittämään vastaavankaltaisia rakastuneen nuorenmiehen rooleja. Tällä kertaa ohjaaja Tiina Puumalainen ei ole saanut ohjattua Nuojuaa parhaimpaansa. Rickyn häslääminen ja säätäminen menee ylinäyttelemiseksi ja on kiusallista katsottavaa.

Näinä päivinä, kun kaikenlaisesta kiusaamisesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, tarinassa särähtää korvaan se, että poliisia pilkataan kouluaikaisella haukkumanimellä Hiki-Ricky. Tulee sääli poliisimiestä, joka yrittää taistella liikanimestä irti, mutta asia ei lopullisesti ratkea kumminkaan.

Sen sijaan Toni Ikola on aivan täydellinen Curtis-konnana. Niin ilkeä, niin julma! Usein nallekarhumaisen nössöissä rooleissa ollut Ikola ottaa Curtisista kaiken irti. Ja soololaulu, Tunnen naiseni (When I Find My Baby), sujuu erinomaisesti!

Toni Ikola näyttelee konnapomo Curtisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Kaunista musiikkia

Tämän musikaalin on säveltänyt Alan Menken, joka tunnetaan myös monien Disney-piirrettyjen musiikin säveltäjänä. Hän on säveltänyt muun muassa Pienen merenneidon, Aladdinin ja Notre Damen kellonsoittajan elokuvamusiikit ja näyttämömusikaalimusiikit.

Nunnissa ja konnissa parhaiten Menkenin säveltämäksi tunnistaa mielestäni kappaleen Toisin mun elämän aion kirjoittaa (The Life I Never Led). Siitä tulee heti mieleen Pienen merenneidon tai Aladdinin musiikki. Kappaleen esittää itseään ja lauluääntään etsivä noviisi Maria Robert. Saana Rautavaara tulkitsee hyvin tämän epävarman nuoren, joka Delorisin avulla löytää elämälleen suunnan.

Abbedissana nähdään Raisa Vattulainen, joka välillä on ankara, muttei ankaruudessaan uskottava, välillä sydämellinen, muttei oikein uskottava siinäkään. Laulaa hän kyllä osaa!

Huomasin yllätyksekseni, että Kokkolan kaupunginteatterissa roolin tehnyt Liisu Aurasmaa on jäänyt karismallaan niin voimakkaasti mieleeni, että en löytänyt yhteistä virettä Vattulaisen kanssa.

Raisa Vattulainen esittää abbedissaa ja Milla Kangas abbedissan kanssa yhteenottavaa Delorisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Koreografian on tehnyt vanha kehäkettu Osku Heiskanen. Discokappaleissa on heiskasmaisia, näyttäviä kävelyitä, Travolta-liikkeitä ja pyörähdyksiä. Heiskanen taitaa show’n tekemisen, ja tässä se nähdään. 

Kaiken kaikkiaan kapellimestari Sauli Perälän johtama erinomainen orkesteri, todella hyvät lauluvoimat ja näyttävä koreografia saavat katsojat hyvälle tuulelle.

Lavastus on pettymys

Lavastukseen olen pettynyt. Suuri näyttämö on suhteellisen paljas. Olli Haakanan valosuunnittelu on upeaa ja pelastaa paljon.

Näyttämön etuosat laskevat välillä alas kellariin ja nousevat taas ylös. Tällä keinolla lavastaja Teppo Järvinen on hakenut ”tanssivaa” lavastusta. Ideana on, että kun edellinen kohtaus päättyy, toinen on jo alkamassa eri kohdassa näyttämöä. Tällä kertaa kellarista noustiin niin monta kertaa, että tehokeino alkoi ärsyttää.

Toinen ärsytys syntyi siitä, että Järvinen oli kierrättänyt West Side Story -musikaalissa näytäntövuonna 2022–23 lavasteena olleet ”tiili”seinät ja kimalleverhon tähän musikaaliin. Järvinen lavasti myös Westiksen Vaasaan.

Ainakin seinät ja kimalleverho näyttivät samalta kuin Westiksessä. Jos ne eivät olleet täsmälleen samoja lavasteita, ne olivat samaa kuvastoa kuin edellisvuonna. Sanoisin, että nämä on nyt nähty.

Ymmärrän, että Vaasan kaupungin säästövaatimusten takia kaupunginteatterikin joutuu miettimään lavastusbudjettiaan tarkasti. Mutta silti – Oliko arveltu, että ei yleisö mitään huomaa? Se on katsojien aliarvioimista.

 

Vihdoinkin arvostusta rouva Runebergille

Tiia Ollikainen tekee selkeän, upean roolisuorituksen Fredrika Runeberginä, joka jää miehensä Johan Ludvigin (Jorma Tommila) varjoon.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Fredrika R. Käsikirjoitus Heini Tola ja Anneli Kanto. Ohjaus Heini Tola, lavastus- ja pukusuunnittelu Maria Antman, äänisuunnittelu Niklas Nybom, valosuunnittelu Olli Haakana. Rooleissa Tiia Ollikainen, Jorma Tommila, Saana Rautavaara ja Antti Peltola. Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 23.2.2023.

********************************************
Vaasan kaupunginteatterissa viime torstaina ensi-iltansa saanut puhenäytelmä Fredrika R. on perinteistä draamaa.
Se ei kuitenkaan ole kuivaa ja vanhanaikaista, vaan mennyttä ja nykypäivää oivaltavasti yhdistävää. Eikä huumoria ja hulluttelua, teatterin perusmausteitakaan, ole unohdettu.
Visuaalisuus on erittäin minimalistista, minkä vuoksi tekstiä kuuntelee sitäkin tarkemmin.
Esityksiä on kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä eli Julia-salissa 12.5.2023 saakka.

Edelläkävijänainen

Fredrika R. kertoo kansallisrunoilijaksi kohotetun Johan Ludvig Runebergin vaimosta, Fredrika Runebergistä, o.s. Tengström.
Tyttönimeä korostetaan näytelmässä monta kertaa, ikään kuin sen alleviivaamiseksi, että Fredrikalla oli oma henkilöllisyys.
Hän oli oma yksilönsä, vaikka muut aikalaiset ja jälkipolvet näkivät hänet aina vain Runebergin vaimona. Fredrika jäi kuuluisan miehensä varjoon, vaikka hänellä oli meriittejä omastakin takaa.

Molemmat olivat syntyisin Pietarsaaresta, minkä voi kuvitella olevan yksi syy, miksi tätä näytelmää esitetään juuri Vaasan kaupunginteatterissa. Onhan kaupunkien välillä vain noin 100 kilometriä, ja pohjalainen mentaliteetti yhdistää.

Näytelmässä tuleekin ilmi molempien puolisoiden itsepäisyys ja voimakas oma tahto, mutta myös sivistys ja kulttuurin merkityksen ymmärtäminen ja vaaliminen.

Pääosan elämästään Runebergit elivät kuitenkin etelässä, Helsingissä ja Porvoossa.
Näytelmässä käydään läpi heidän elämänsä, etenkin Fredrikan.
Jo lapsesta lähtien Fredrikalla oli palava halu oppia tietämään kaikesta kaiken. Hän oppi lukemaan 5-vuotiaana ja luki kaiken, minkä käsiinsä sai. Erittäin epätavallista tyttölapselle 1800-luvun alun Suomessa, vaikka säätyläistyttö olikin.
Hän myös kirjoitti itse, mutta salaa, sillä kirjoittava nainen oli kummajainen. Aikaa myöten hänestä tuli merkittävimpiä varhaisia naiskirjailijoita ja ensimmäisiä romaanikirjailijoita Suomessa.Hän oli myös naisten oikeuksien puolestapuhuja.

Sivistys ja se, että Fredrika sekä osasi lukea että kirjoittaa, olivat niitä asioita, joihin Johan Ludvig hänessä ihastui, ainakin näytelmässä. Naimisiin mentyään mies ei kieltänyt Fredrikalta kirjoittamista, vaan osoitti tukensa sille.

Mutta kun lapsia tuli kuin liukuhihnalta, mies huiteli, missä ja kenen helmoissa sattui, ja kaikki kodin- ja lastenhoito jäi vaimolle, hänellä ei ollut enää aikaa kirjoittaa.
Fredrikalle kirjoittaminen oli elinehto, henkireikä, ja kun kun se halu piti tukahduttaa, hän alkoi sairastella.
Fredrika R. onkin yhtä paljon näytelmä voimakkaasta naisesta ja naisten oikeudesta ilmaista itseään kuin avioliittokuvaus.

Tiia Ollikainen esittää kuulaasti Fredrika Runebergin monien tunteiden kirjoa näytelmässä Fredrika R.
KUVA: LINUS LINDHOLM/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Tasaisia näyttelijäsuorituksia

Fredrika R. perustuu historiallisiin faktoihin. Näytelmä keskittyy paljon tunteisiin, joita nuo oikeat tapahtumat nostattivat. Niitähän emme voi todella tietää, eli se on fiktiota.

Näyttelijät ovat hyvin tasaisia ja onnistuvat rooleissaan. Tiia Ollikainen loistaa älykkäänä, kunnianhimoisena ja humaanina, solidaarisena Fredrikana.
Jorma Tommila esittää upeasti Johan Ludvigin elämänkaaren. Yleensä yrmeitä pahisrooleja vetävä Tommila on ilo silmälle nuorena, avoimena, hymyilevänä runoilijanalkuna. Ja kun Vänrikki Stoolin tarinat on julkaistu, hän esiintyy lähes rocktähden elkein. Tommila tuo tarkasti esiin myös vanhan Runebergin itsekkyyden ja sokeuden omille virheilleen.

Antti Peltolalla on 17 roolia, tuomarista toimittajaan ja jopa hevoseen. Hän esittää myös Suomen Suuria Miehiä, kuten Snellmannia ja Topeliusta.

Roolin vaihto käy kätevästi pyörähtämällä kävelyvauhdissa. Tuo kohtaus on hienosti toteutettu, samoin suurmiesten kinastelu keskenään, rooleissa siis vain yksi näyttelijä. Ei voi kuin ihailla!

Ja Peltolan hevonen on aivan yliveto, upea kevennys paikoin ahdistavaankin tarinaan.

Saana Rautavaara urakoi suunnilleen saman verran rooleja kuin Peltola, muun muassa Runebergin kaikki naisystävät. Hän selviää niistä kaikista hienosti. Paras veto, missä olen nähnyt Rautavaaraa Vaasassa tähän asti!
Sivurooleissa on hienosti yhdistetty nykypäivää, kuten mikrofoneja ja paparazzeja 1800-luvun maailmaan.

Visuaalisuus minimalistista

Näytelmässä on tekstiä valtavan paljon, ja jossain vaiheessa katsoja alkaa puutua. Ohjaaja Heini Tola olisi voinut tiivistää 2,5-tuntista esitystä.

Tai kerrontaa olisi voinut edes selkiyttää esimerkiksi niin, että vuosiluvut, ajan kuluminen olisi osoitettu visuaalisesti, eikä sanallisesti selittämällä toistuvasti, mitä vuotta nyt eletään ja mikä on ajan henki.

Maria Antmanin suunnittelema lavastus ja puvustus ovat minimalistiset. Näyttämöllä on koko ajan neljä puulaatikkoa, jotka muuttuvat milloin miksikin. Vaatteitakin on vain muutamia. Se on hyvä vastapaino sille, että teksti on aikamoista tykitystä ja vaatii katsojalta keskittymistä.

Vaasassa nähdään on vasta toinen esitys Anneli Kannon ja Heini Tolan kirjoittamasta näytelmästä Fredrika R. Ensi kerran tätä näytelmää on esitetty vuonna 2007 Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä.

Mutta enpä ihmettelisi, vaikka näytelmä saisi vauhtia Vaasasta ja singahtaisi muihinkin teattereihin.
Tarinat vahvoista naisista kiinnostavat aina. Ja valitettavasti, vaikka asiasta kuinka paljon puhuttaisiin, aina tulee uusia, fiksuja naisia, jotka joutuvat taistelemaan oikeuksiensa ja oman äänensä puolesta, kun miehet polkevat ja alistavat heitä. Ja se on yhtä puhuttelevaa näytelmänä joka kerta.

Sain ensi-iltaesitykseen lehdistölipun.