Konsertti vai musikaali? Tinakenkätyttö
saa yleisön bailaamaan Vaasassa

Tinakenkätyttö-musikaali käy läpi artisti Kaija Koon elämäntarinaa. Nuorena Kaijana laulaa upeasti Mari Hirvi.
Koko ensemble tanssii ja laulaa mahtavasti Vaasan kaupunginteatterissa.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Hanna-Mari Mantere ja Elina Ylisuvanto: Tinakenkätyttö – Musikaali Kaija Koon elämästä. 
Ohjaus Marco Bjurström (vier.), kapellimestari ja musiikin sovitus Sauli Perälä, koreografi Mindy Lindblom (vier.), lavastaja Tinde Lappalainen (vier.), pukusuunnittelija Emilia Eriksson. Äänisuunnittelija Jouni Ilari Tapio, valot Olli Haakana, maskit ja kampaukset Ella Stolt.

Rooleissa mm. Marika Huomolin (vier.), Mari Hirvi, Vilja Penttilä, Milla Kangas, Miika Alatupa (vier.), Oiva Nuojua.

Kantaesitys 10.9.2026 Vaasan kaupunginteatterissa.

******************

Ole rohkea, ole vapaa ja toteuta omaa juttuasi, omia unelmiasi!

Vaasan kaupunginteatterin uutuusmusikaalin Tinakenkätytön perussanoma on täsmälleen musikaaligenren ytimessä.

Vapaus on tarinan kantava teema. Päähenkilö, laulaja Kaija Koo taistelee itsensä vapaaksi isän unelmista, äidin kurista ja nalkutuksesta, aviomiehensä kahlitsevuudesta ja ennen kaikkea omista sisäisistä äänistään, jotka hokevat: "Olet huono, et osaa, et pärjää, ei kukaan tykkää sinusta, olet huono."

Tähän tarinaan voi moni nainen samastua, samoin kuin oikean Kaija Koon lauluihin, joita kuullaan musikaalissa. Niissä toistuu sama vapauden ja rohkeuden teema, ja ne ovat oikeassa elämässä monen naisen voimalauluja.

Kaiken tämän saattoi aistia musikaalin ensi-illassa, jossa yleisö pomppasi taputtamaan ja tanssimaan monta kertaa esityksen aikana, ei pelkästään lopussa.

Tinakenkätytössä esiintyjät, niin soittajat kuin näyttelijätkin, antavat kaikkensa ja ovat niin hyviä, että toivon totisesti, että tässä olisi nyt vetonaula, joka nostaisi Vaasan kaupunginteatterin vuotuisen katsojamäärän huippuunsa!

Olisi ollut, mistä valita

Vaikka ensi-illassa tunnelma oli katossa ja yleisö tuntui suuresti nauttivan esityksestä, minua Tinakenkätyttö ei täysin vakuuttanut.

Aloitan musikaalin valinnasta ohjelmistoon.

Musikaali kertoo siis suomalaisen laulajattaren, vuosikymmenten aikana rakastetuksi tähdeksi nousseen Kaija Kokkolan eli Kaija Koon elämäntarinan tähän asti.

Esitys alkaa Kaija Koon superkonsertista Helsingin Olympiastadionilla (2023) ja päättyy sinne. Siinä välissä kerrotaan takautuvasti Kaijan tarina lapsuudesta tähteyteen.

Miksi valita ohjelmistoon kertomus henkilöstä, joka elää yhä ja josta on hiljattain tehty elokuva ja  melko hiljattain ansiokas ja paljastava TV-dokumentti? Ja joka esiintyy yhä ja lähtee tänä syksynä uransa suurimmalle areenakiertueelle. Hänhän ehtii tehdä vielä vaikka mitä elämänsä aikana!

Koska oikea Kaija Koo vetää yhä täysillä, täytyy sanoa, että jos rahat ovat tiukalla (niin kuin monella tänä päivänä on) ja täytyisi valita, menisin mieluummin katsomaan häntä itseään konserttiin kuin häntä esittävää näyttelijää teatteriin. Samat hittibiisithän siellä kumminkin kuullaan.

Jos ajatellaan musikaalin teemaa tai sanomaa, niin hyvin moni musikaali kertoo juuri omien unelmien toteuttamisesta ja rohkeudesta kurkottaa niihin. Olisi ollut, mistä valita!

Otan vain muutaman esimerkin: koulumaailmaan sijoittuva Matilda (jossa on paljon lapsinäyttelijöitä) ja nuorisomusikaalit Grease ja High School Musical (jotka molemmat Marco Bjurström on ohjannut aiemmin Helsinkiin) kertovat rohkeudesta tehdä omia juttujaan. Näissä kaikissa, ammattimaisesti käsikirjoitetuissa teoksissa olisi suomennoksetkin valmiina, eikä niitä ole vielä nähty Vaasassa.

Edellä mainitut saattaisivat myös kiinnostaa teatterin kaipaamaa nuorta yleisöä enemmän kuin aikuisen naisen elämästä kertovat Kaija Koon kappaleet ja tarina.

Neljä Kaija Koota lavalla. Vasemmalta aikuinen Kaija (Marika Huomolin), Varjokoo (Miika Alatupa), Tähtikoo (Milla Kangas) ja nuori Kaija (Mari Hirvi).
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Entäpä libretto ja ohjaus?

Tämä musikaalivalinta voidaan nähdä jatkumona Vaasan kaupunginteatterin aiemmille kotimaisille jukebox-musikaaleille, kuten Katri Helena (2021), On kesäyö (2016) ja Badding (2014). Valitettavasti Tinakenkätytön käsikirjoituksessa on puutteita, kuten oli edellä mainituissakin musikaaleissa.

Musikaalin käsikirjoittaja Hanna-Mari Mantere on IMDb-tietokannan mukaan tehnyt tähän saakka lähinnä TV-sarjoja. Toinen käsikirjoittaja, Elina Ylisuvanto on näyttelijä, joka on näytellyt monissa musikaaleissa eri teattereissa, mutta käsikirjoituskokemusta on vähemmän.

Tinakenkätytön käsikirjoituksessa on sekä hyvää että huonoa.

Musikaalin rakenne, eli kehystarina ja takautumana esitetty kasvutarina siinä välissä, toimii hyvin.

Erittäin hieno ja hyvin toimiva ratkaisu on nostaa eräissä kohtauksissa kolme Kaijaa yhtä aikaa lavalle: lapsi Kaija (vaihtuva lapsinäyttelijä, ensi-illassa upeasti laulanut ja esiintynyt Vilja Penttilä), nuori Kaija (Mari Hirvi) ja kypsään ikään ehtinyt Kaija (Marika Huomolin).

Välillä Kaijoja oli lavalla viisikin, sillä edellä mainittujen lisäksi äänet Kaija Koon pään sisässä on personoitu rooleihin Tähtikoo (Milla Kangas) ja Varjokoo (Miika Alatupa). Edellinen puhui Kaijalle rohkaisevasti ja kannustaen, jälkimmäinen vähättelevästi ja mollaten.

Mainioita roolisuorituksia kaikki!

Jos oli ostanut käsiohjelman, pysyi kärryillä, keitä Tähtikoo ja Varjokoo olivat. Ilman käsiohjelmaa katsojan on ehkä vaikea hoksata, keitä nuo hahmot esittivät. 

Tätä olisi voinut ohjauksellisesti vielä skarpata vaikkapa niin, että pään sisäiset äänet olisivat ilmestyneet lavalle aina samalla tavalla, kenties tietynlaisen valaistuksen tai selkeästi erottuvan tunnusäänen saattelemana.

Oiva Nuojua ja Mari Hirvi nuorena Markkuna ja Kaijana.
Hiustyylit ovat aika karseat, mutta roolisuoritukset uskottavia.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Kaunista ja tylsää

Muutoin tarina kulkee sujuvasti eteenpäin kokeneen musikaalimiehen Marco Bjurströmin ohjauksessa, mutta muutamassa kohdassa draama pysähtyy ja esitys käy tylsäksi.

Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen lopussa on täysin turhaan pitkitetty kohtaus, jossa Kaija kokee ankaria itsesyytöksiä ja saa fobiadiagnoosin. Asia kävi selväksi ilman pitkittämistäkin.

Avioparin riitelyn katsominen näyttämöllä on aina tylsää (paitsi William Shakespearen näytelmässä Kuinka äkäpussi kesytetään) ja herättää myötähäpeää näyttelijöitä kohtaan. Näin käy tässäkin tarinassa. Tosin Oiva Nuojua esittää roolinsa Kaijan miehenä Markku Impiönä uskottavasti.

Esityksen alkupuolella parin rakastuminen Minun tuulessa soi -kappaleen tahtiin on mielestäni koskettavaa katsottavaa.

Libretossa useimmat laulut onkin integraatiomusikaalien tapaan istutettu tarinaan sopiviin kohtiin, ikään kuin viemään tarinaa eteenpäin, eikä niitä esitetä kokonaan.

Esimerkiksi Korkkarit kattoon -bilebiisissä käy erittäin selväksi se, mitä uskolliset fanit merkitsevät esiintyvälle taiteilijalle. Samassa kappaleessa näkyväksi tehdään myös se, että Kaija Koo kuuluu niihin voimakkaisiin naislaulajiin, joita homomiehet ihailevat.

Sellaisia ovat/ovat olleet myös esimerkiksi edesmenneet Judy Garland ja Dolly Parton sekä Cher, Barbra Streisand ja Liza Minelli. Suomen estradilavoilta esimerkiksi Paula Koivuniemi kuuluu samaan sarjaan.

Vaikka monet laulut on istutettu tarinan kerrontaan, Kaija Koon useassa yhteydessä suosituimmaksi nostettu laulu Kuka keksi rakkauden esitetään ikään kuin konsertissa. Siinä Marika Huomolin on yksin paljaalla lavalla. Tässä kohtaa draamallinen kerronta taas pysähtyy. Mahtavasta hittikappaleesta huolimatta esitys käy tylsäksi, mutta se ei ole Huomolinin vika.

Marika Huomolin antaa kaikkensa kypsään ikään ehtineenä Kaija Koona.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Musiikki ja laulut soivat upeasti

Kaija Koon musiikki on kauniita balladeja ja riehakkaita voimabiisejä toisensa perään. Kaikki hitit on koottu Tinakenkätyttöön, ja vielä vähän muitakin päälle.

Välillä ihmettelin ensi-illassa itsekseni, onko tämä konsertti vai draamallinen esitys, musikaali. 19. kappaleen kohdalla olin jo aivan kyllästynyt laulujen tykitykseen, mutta sen jälkeen kuultiin vielä 6 kappaletta ja yksi potpuri päälle.

Esittäjien taidoissa ei ole mitään vikaa! Loistava orkesteri hoitaa hommansa mallikkaasti, ja kapellimestari Sauli Perälän sovitukset ovat ensiluokkaisia. Laulavat näyttelijät antavat myös parastaan. Koko ensemble laulaa ja tanssii hienosti.

Erityisesti ilahduin nuoren Kaijan, Mari Hirven vedosta. Hänen äänensä soi kerrassaan upeasti. Samoin vierailevan näyttelijän, useissa rooleissa huhkivan Saara Östmanin ääni teki minuun syvän vaikutuksen. Marika Huomolinin matalalla äänellä laulamat kappaleet kuuluivat ehdottomasti illan parhaimpiin.

Vaasan kaupunginteatterin Piaf-musikaalin (2025) pääroolissa loistanut Sonja Halla-aho ei tällä kertaa ole saanut kuin yhden soolokappaleen, mutta hän oni Kaijan äidin roolissa todella hyvä.

Suuren biisimäärän vuoksi tuntui, että koreografi Mindy Lindblomilta olivat ideat loppuneet kesken. Esimerkiksi Valot pimeyksien reunoilla -kappaleessa (jonka Kaija Koo esitti Vain elämää -TV-sarjassa) ensemble marssii kävellen katsomon reunoille molempiin sivuihin, laulaa osuutensa ja kappaleen lopuksi marssii pois. Voi tylsyys!

Eniten minua ilahduttivat Lindblomin prop-dance-koreografiat. Niissä tanssijat tanssivat rekvisiitan kanssa, kuten Hullut päivät -biisissä "pyykin" eli erilaisten vaatekappaleiden kanssa.

Koreografi Mindy Lindblom käyttää näppärästi lavasteita ja rekvisiittaa, kuten tuoleja ja pöytiä, hyväkseen joidenkin tanssien koreografiassa.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Visuaalinen ilotulitus jäi puuttumaan

Musikaalit ovat se laji, jossa teatterissa päästään ilottelemaan myös visuaalisesti. Tällä kertaa näin ei ole.

Tinde Lappalaisen suunnittelemassa lavastuksessa orkesteri oli nostettu metallikorokkeelle näyttämön yläpuolelle. Tämä on hyvä ratkaisu, näin näyttämölle jää runsaasti tilaa tansseille.

Toisena hallitsevana elementtinä näyttämöllä on kahdet liikuteltavat portaat. Niiden kombinaatiota veivataan moneen kertaan: vierekkäin ja erilleen, vastakkain, limittäin ja lomittain. Tehokasta ja varmaan kustannustehokastakin, mutta ei herättänyt ainakaan minussa Vau-fiilistä, jota kaipaan musikaaleissa.

Emilia Erikssonin suunnittelemaan puvustukseen olin myös pettynyt. Päähahmolle eli Kaijalle on löytynyt tyylikkäitä asuja, mutta minkä ihmeen takia koko ensemble on koko esityksen ajan roikkuvissa opiskelijahaalareissa? Jos tässä on jotain symboliikkaa, se ei aukea ainakaan minulle.

Montako loppua oikein tarvitaan?

Musikaalien historiassa oli aika, jolloin esitykset loppuivat yhteen suureen musiikkinumeroon, Grande finaleen, joka huipensi show'n ja ikään kuin juhlisti tarinan loppuratkaisua.

Nykyään moniin musikaaleihin käsikirjoitetaan (tai ohjaaja haluaa) monta loppua. Näin on Tinakenkätytössäkin.

Tarina voisi loppua koko tarinan teeman kauniisti yhteen käärivään Vapaa-kappaleeseen.

Se voisi loppua musikaalin nimikkokappaleeseen Tinakenkätyttö.

Se voisi loppua Potpuriin, jossa kerrataan jo esityksessä kuultuja biisejä.

Mutta ei. Sen jälkeenkin tulee vielä yksi kappale.

Vaikka moni katsoja tuntui ensi-illan lopussa olevan hurmioissaan, minusta tämä monen lopetuksen tekniikka on typerää yleisön lypsämistä.

Sain ensi-iltaan lehdistölipun.

Shakespearea erikoisena lukudraamana

 

Vaasan kaupunginteatterissa kuultiin Timon Ateenalainen lukudraamana.
KUVA: ANNE LAURILA

William Shakespeare: Timon Ateenalainen. Suomennos Lauri Sipari. Lukudraama Vaasan kaupunginteatterin Kulmassa 23.1.2026. Ohjaus: I puolisko Siim Maaten, II puolisko Mikko Piikkilä.
Näyttämöllä mm. Anna Lemmetti-Vieri, Timo Luoma, Toni Ikola, Milla Kangas, Oiva Nuojua.

***************

Vaasan kaupunginteatterissa koettiin perjantaina erittain harvinainen tapahtuma: Yleisö pääsi näkemään lukudraaman.

Näitä ei Vaasassa kovin usein esitetä, eikä suuri yleisö ehkä edes ymmärrä, mikä lukudraama on.

Yleisöä oli paikalle löytänyt vain kourallinen. Se on harmi, sillä esitys oli kiinnostava, eikä ole tietoa, koska seuraavan kerran pääsee näkemään lukudraaman.

Osa rooleista oli tapettu

Kyseessä oli Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio, jossa ohjaajalinjan kaksi opiskelijaa oli ohjannut William Shakespearen näytelmän Timon Ateenalainen lukudraamaksi.

Lukudraama tarkoittaa sitä, että näyttelijät istuvat plarit eli näytelmätekstit kädessä ja lukeavat ennakkoon sovitun roolijaon mukaan läpi koko näytelmän vuorosanat eli dialogin. He saattavat lukea myös parenteesit eli näytelmäkirjailijan kirjoittamat toimintaohjeet, kuten ”torvet soivat”, ”Timon saapuu huomaamatta”, ja niin edelleen.

Timon Ateenalaisen rooliluettelossa on noin 40 hahmoa.

Lukudraamaa varten ohjaajaopiskelijat olivat sovittaneet tekstiä niin, että suuri osa roolihahmoista oli niin sanotusti tapettu.
Jäljellä oli silti niin monta roolia, että näyttämöllä nähdyt näyttelijät esittivät useita eri rooleja.

Kansallisteatteri esitti 1980-luvulla

Timon Ateenalainen on William Shakespearen myöhäistuotantoon lukeutuva teksti, joka on kirjoitettu mahdollisesti vuosina 1604-06.

Näytelmä on ilmestynyt Paavo Cajanderin suomentamana vuonna 1920.

Suomessa näytelmää on esitetty vain kerran, Annikki Laaksin ja Terttu Savolan suomennoksena. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterissa oli 27.1.1982, ja sitä esitettiin koko kevään ja vielä seuraavanakin näytäntövuonna. Päähenkilö Timonin roolissa nähtiin Pentti Siimes.

Lauri Siparin suomennos ilmestyi vuonna 2011. Aiemmin perjantaina 23.1.2026 nähtiin tämän suomennoksen kantaesitys lukudraamana, joka esitettiin vangeille Vaasan vankilassa.

Julkinen iltaesitys oli siis tämän version toinen esitys Suomessa.

"Kiroa kylliksesi ja lähde lätkimään"

Näytelmän päähenkilö Timon on avokätinen ja ihailtu aristokraatti, joka jakaa arvokkaita lahjoja ystävilleen, timanteista alkaen. Hän on myös taiteentukija ja kestitsee runsaasti vieraitaan.

Kun Timon sitten joutuu taloudellisiin vaikeuksiin, hän pyytää ystäviään apuun, lainaamaan hänelle rahaa. Kukaan ei kuitenkaan suostu, erilaisiin tekosyihin vedoten.

Silloin Timon suuttuu. Hän kutsuu niin kutsutut ystävänsä kekkereihin vielä kerran, mutta tarjoaa heille kiviä ja kuumaa vettä. Hän heittää heitä vedellä ja kivillä ja ajaa ulos talostaan.

”Eläkää inhottuina pitkään, te hymyilevät,

liehittelevät ja ällöttävät parasiitit,

kohteliaat luteet, maireat sudet, nöyrät karhut,

te onnen pellet, siipiveikot, häntäkärpäset,

notkuroivat orjat, huurupilvet, tuuliviirit!”

Sitten Timon vetäytyy pois ihmisistä, yksinäisyyteen luolaan, ja hänestä tulee ihmisvihaaja. Lopulta hän asettautuu kuolemaan ja kuoleekin, mutta ei näyttämöllä. Lopussa kansalle tuodaan vain muistosanat, jotka Timon on kaivertanut hautakiveensä:

”Tässä lepää kurja ruumis, min jätti kurja sielu.

Viis nimestä! Nielköön jälkipolvet ruton nielu!

Tässä lepään minä, Timon, mi eläviä vihas eläissään.

Kiroa kylliksesi, kulkija, ja lähde lätkimään.”

Ensimmäisen puoliskon näyttelijöillä oli useita hattuja eri rooleja varten.
KUVA: ANNE LAURILA

Hattu muuttaa roolin

Ensimmäisen puoliskon oli ohjannut Siim Maaten, ja Kulma-salin pienellä näyttämöllä istuivat Ville Härkönen, Oiva Nuojua, Anni-Maija Koskinen, Anna Lemmetti-Vieri ja Toni Ikola.

Kaikilla näyttelijöillä oli yllään eleetön, valkoinen T-paita.

Anna-Lemmetti Vieri esitti päähenkilö-Timonia, mutta muilla oli useita rooleja.

Ratkaisuna oli vaihtaa roolia vaihtamalla erilaisia hattuja päähän. Lordeilla ja senaattoreilla oli hienot herrainhatut, kun taas palvelijoilla oli päälaelta avoimet aurinkolipat. Timon oli ainoa, jolla oli hatussaan sulka.

Kun näyttelijät istuivat paikoillaan, eivätkä liikkuneet juuri muutoin kuin hattua vaihtaen, draama oli pakko tehdä muilla keinoin.

Käytettävissä ei ollut lavasteita, ei vaihtuvaa puvustusta, eikä voinut kunnolla liikkua, ja rekvisiittaakin oli hyvin vähän.

Niinpä näyttelijät vaihtelivat puheäänen korkeutta ja puhetapaansa roolia vaihtaessaan. Äänenkäyttö, tauotus ja ilmeet korostuivat.

Tarina oli jotenkin paljaampi, ja sanoihin kiinnitti enemmän huomiota, kun ei ollut niin paljon katsottavaa kuin näyttämöllä yleensä on. Mestari Shakespearen vahvaa tekstiä on hieno kuunnella, ja lukudraamassa teksti totisesti korostui.

Toisen puoliskon näyttelijät vuorottelivat Timonin roolissa.
Se, joka kulloinkin oli ilman pikkutakkia, oli Timon.
KUVA: ANNE LAURILA

Maneereja ja huutamista

Toisen puoliskon oli ohjannut vaasalainen ohjaajaopiskelija Mikko Piikkilä. Lavalla olivat Timo Luoma, Mari Hirvi, Sonja Halla-aho, Milla Kangas ja Miika Alatupa.

Kullakin oli yllään mustat housut, valkoinen T-paita ja musta pikkutakki.

Tämä ryhmä liikkui ensimmäistä ryhmää enemmän, tuolille noustiin seisomaan, lavalla käveltiin ja istuttiin sen reunalle.

Vaikutelma oli heti erilainen kuin ensimmäisessä ryhmässä. Vaikka puvustusta tai lavastusta ollut yhtään enempää, liike toi sen, että katsoja alkoi seurata liikettä ja unohti tarkkailla sanoja.

Valitettavasti moni näyttelijä sortui omiin maneereihinsa sekä ensimmäisessä että toisessa ryhmässä. Niin käy helposti, jos ohjaajalla ei ole jämäkkä ote.

Timon Ateenalaisen dialogi on täynnä toisen, läsnä olevan ihmisen mollaamista, haukkumista ja nokittelua. Kun kinastelu kiihtyi huutamiseksi – niin kävi usein -, se vei tehoa sanoilta, vaikka sen tarkoitus oli varmasti päinvastainen.

Piikkilä oli tehnyt erikoisen ratkaisun ohjauksessaan: Jokainen kuudesta näyttelijästä esitti vuorotellen Timonia. ”Vuoro” annettiin seuraavalle niin, että hän riisui pikkutakkinsa. Siis Timonin senhetkinen esittäjä oli T-paitasillaan, kaikilla muilla roolihenkilöillä oli pikkutakit päällä.

Kesti hetken, ennen kuin katsoja pääsi systeemistä kärryille. Koko toisen näytöksen aikana en silti ymmärtänyt, mitä tämä jatkuva Timon-roolin kierrättäminen antoi esitykselle. Minusta se oli vain sekavaa.

Joka tapauksessa oli hienoa nähdä lukudraama, en muista ennen nähneenikään. Näyttelijöiden lukuharjoituksissa olen ollut, mutta se on hiukan eri asia.

 

Maailma kabaree on vain

Emma-Sofia Hautala (keskellä) näyttelee Cabaret-musikaalin yhtä pääroolia, Sally Bowlesia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Joe Masteroff, John Kander, Fred Ebb: Cabaret. 
Suomennos Esko Elstelä, laulujen suomennos Jukka Virtanen.
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre, kapellimestari Sauli Perälä, pukusuunnittelija Joona Huotari, lavastaja Mika Haaranen, valosuunnittelija Olli Haakana, äänisuunnittelija Jouni Tapio, kampaukset ja maskit Ella Stolt.
Rooleissa mm. Emma-Sofia Hautala, Petteri Hautala, Oiva Nuojua, Raisa Vattulainen, Timo Luoma.

Ensi-ilta 12.9.2024 Vaasan kaupunginteatterissa.

******************

Vaasan kaupunginteatterin tämän syksyn musikaali on Cabaret, klassikko, joka sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla vuonna 1966. 

Suomessa ensimmäinen versio nähtiin vuonna 1968 Svenska Teaternissa Helsingissä. Sen jälkeen siitä on nähty ympäri Suomea noin 40 tulkintaa.

Reija Wären ohjaamassa ja koreografioimassa esityksessä riittää paljon tutkittavaa ja analysoitavaa.

Se ei ole kertahaukkaisulla nielaistava, höttöinen karkki, vaan paljon pureksimista vaativa pihvi, josta osa jää hampaankoloon vaivaamaan pitemmäksi aikaa. Mieleen painuvat kauniit, hauskat ja koskettavatkin hetket, mutta jotain jää ärsyttämäänkin.

Kit Kat Klubin esiintyjät on kutsuttu juhlimaan Herr Schultzin ja Fräulein Schneiderin kihlajaisia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Ajan henki vaikuttaa ihmisten kohtaloihin

Cabaret-musikaali tapahtuu Berliinissä 1930-luvun alussa. Kaupunkiin saapuu amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw, joka tutustuu Berliinissä erikoisiin persooniin ja dekadenttiin elämään.

Hän asettuu asumaan Fräulein Schneiderin ylläpitämään asuntolaan, jossa asuu myös muun muassa juutalainen hedelmäkauppiaS, Herr Schultz.

Yökerho Kit Kat Klubissa Clifford tapaa kabareen tähden, englantilaisen Sally Bowlesin. Sally on huikentelevainen, dramaattinen neitonen, joka on perso ginille ja miehille. Pian Sally muuttaa Cliffin luo kysymättä mieheltä lupaa siihen.

Tarinassa seurataan Sallyn ja Cliffin suhteen kehittymistä. Subrettiparina ovat Fräulein Schneider ja Herr Schultz. Vaikka he ovat musikaalin ”kakkospari”, heidän rakkaustarinansa kehittyminen on mielestäni yhtä koskettavaa seurattavaa kuin pääparinkin. Ehkä se johtuu omasta ikääntymisestäni. Yksinäisiä, seuraa ja hellyyttä kaipaavia vanhuksia on meidänkin yhteiskunnassamme paljon.

Tarinassa yksittäisten ihmisten kohtaloihin vaikuttaa kaiken aikaa uhkaavammaksi käyvä yhteiskunnallinen tilanne. Jatkuva hintojen nousu ja pula erilaisista tavaroista, köyhyys ja ihmisten tyytymättömyys antavat tilaa natsien nousulle.

Sallyn ja Cliffinkin tuttavista jotkut paljastuvat natseiksi. Tämä pistää katsojan miettimään. Vaikka musikaalin tapahtuma-aikaan toinen maailmansota oli vielä vuosien päässä edessäpäin, eikä sen alkamisesta edes tiedetty, natsien tuhoava ja uhoava käyttäytyminen on pelottavaa. Mitä, jos oma ystäväni paljastuisi natsiksi? Miten suhtautuisin?

Sally, Cliff, Herr Schultz ja Fräulein Schneider tekevät kukin oman ratkaisunsa.

Mutta olipa ajan henki mikä hyvänsä, ihminen tarvitsee aina myös sirkushuveja. Siksi kabaree jatkuu ja maailman hulluus pyörii ympärillä. Kuten Sally laulaa musikaalin showstopper-numerossa:

"Maailma kabaree on vain."

Brechtiläinen aloitus

Musikaalin aloitus on silmänisku Berliinissä asuneelle teatteri-ikonille Bertolt Brechtille. 

Wäre on nimittäin valinnut musikaaliin brechtiläisen teatterin aloituksen. Yleisön tullessa saliin näyttelijät ovat jo näyttämöllä ja kiertelevät yleisön joukossa, puhuttelevat katsojia suoraan ja rikkovat näin teatterinäyttämön neljännen seinän illuusion.

Joillekin katsojille osallistuminen ja lähikontakti roolihahmoon on hauska kokemus, itse koen sen kiusalliseksi.

Oivallinen Nuojua

Oiva Nuojua on oivallinen kirjailija Clifford Bradshaw, jonka silmin tapahtumia katsotaan. Hän on kunnollinen, kirkasotsainen mies, jolle vähitellen avautuu Berliinin todellisuus. Tämän roolin Nuojua vetää paljon paremmin kuin viime talven poliisiroolin Nunnia ja konnia -musikaalissa.

Ensi-illassa Sally Bowlesina nähtiin Emma-Sofia Hautala, joka vuorottelee roolissa Saana Rautavaaran kanssa.

Hautala laulaa upeasti, mutta muutoin roolisuoritus jäi ärsyttämään. 
Hautala taipuu kissamaisiin liikkeisiin ja poseerauksiin, joiden merkitys jää tyhjäksi. Hänen Sallynsä yrittää koko ajan liikaa ja myös juo liikaa. Sallyn rappiomaisuus syntyy jatkuvasta ginin kittaamisesta.

Niinpä musikaalin tärkein laulu, nimikappale Cabaret menee kummalliseksi humalaisen naisen esitykseksi. Kappaleen syvempi merkitys jää piiloon, ja samalla kabaree-esityksen päänumero lässähtää.

Raisa Vattulainen tekee yhtä lailla hiukan ”yli” Fräulein Schneiderin. Vähempikin vapina ja säikkyminen riittäisi.
Timo Luoma on sen sijaan hurmaava kilttinä Herr Schultzina. Pienillä eleillä ja äänenpainoilla hän luo sympaattisen leskimiehen.

Myös Miika Alatupa, joka ensi-illassa näytteli Ernst Ludwgia, on erittäin luonteva roolissaan.

Petteri Hautalan esittämä Seremoniamestari on puettu puoliksi naiseksi, puoliksi mieheksi.

KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Seremoniamestarista on moneksi

Cabaret’n keskeinen henkilö on Seremoniamestari. Hänen roolinsa merkitystä voi tulkita monin tavoin.

Seremoniamestari on kuin antiikin Kreikan näytelmien kuoro, joka kommentoi tapahtumia. Hän on myös kuin Shakespearen näytelmien narri, joka apinoi muiden ilmeitä ja eleitä ja hulluttelee, mutta on myös totuudenpuhuja.

Hän on myös yökerhokabareen juontaja, joka johdattaa seuraavaan sketsiin tai kohtaukseen ja lauluun.

Hän esittää myös itse kabareenumeroita, varsin riettaitakin. Seremoniamestarin lauluissa Willkommen, Kaks leidii ja Kaukaa mun silmät jo huomaa on seksi vahvasti läsnä, ja nimenomaan suhteet, jotka eivät ole aivan perinteisiä.

Yksi tämän musikaalin teemoista onkin kysymys: Ketä saa rakastaa?

Sitä mukaa, kun suomalainenkin yhteiskunta on vapautunut hyväksymään sateenkaari-ihmisiä, polyamoriaa ja muita rakkauden vähemmistökirjolla olevia, Seremoniamestarin hahmon tyrmäävyys ja hänen laulujensa huumorivaikutus ovat haalistuneet.

Petteri Hautalan joka paikkaan ehtivä, fyysinen Seremoniamestari tekee vaikutuksen. Hautala laulaa komeasti ja liikkuu notkeasti. Hän on androgyyni, pukeutunut puoleksi naiseksi, puoleksi mieheksi. Ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa hän tuo mieleen jopa buddhalaisen munkin olemuksen.

Tämän musikaalin kuuluisimpiin lauluihin kuuluva Raha pallon saa pyörimään (Money, money) on huippukohtaus kaikin puolin. Seremoniamestari pääsee kunnolla revittelemään, ja dollarinvihreinä hehkuvat pystylyhdyt tanssivat katossa laulun tahtiin. Tämän kohtauksen visuaalisuus ja koreografia tekevät vaikutuksen! Valitettavasti ensi-illassa juuri tässä laulussa osa sanoista puuroutui niin, että niistä ei tahtonut saada selvää.

Seremoniamestarin loppukohtaus jää mieleen. Kohtauksessa on selvät viitteet keskitysleiriin ja toisaalta sukupuolten tasa-arvoon tai kokonaan sukupuolettomuuteen.

Ensin oli romaani

Cabaret-musikaalin tarinassa vuorottelevat lineaarisesti etenevät ihmissuhteet ja yökerhossa tanssittavat kabaree-numerot.

Se saattaa vaikuttaa katkelmalliselta ja hankalalta seurata. Katkelmallinen rakenne on kuitenkin jo alkuperäisessä Christopher Isherwoodin kirjoittamassa romaanissa Jäähyväiset Berliinille (Goodbye to Berlin, 1939).

Romaani koostuu kuudesta tarinasta, jotka Berliiniin vuonna 1930 matkustanut englantilainen kirjailija on kirjannut muistiin. Romaanissa kirjailija on Christopher Isherwood itse. Hän asuu Fräulein Schröderin asuntolassa ja käy erilaisissa kapakoissa, jossa tapaa myös erikoisen maannaisensa Sally Bowlesin.

Isherwood taltioi erilaisia persoonia, natsien väkivaltaisuuksia ja Berliinin henkeä kertomuksiinsa. Hän kirjoittaa: ”Minä olen kamera, suljin avoinna, täysin passiivinen, tallentava, en ajatteleva”.

Vuonna 1951 John van Druten muokkasi Isherwoodin romaanista näytelmän I Am a Camera. Näiden kahden, romaanin ja näytelmän, pohjalta syntyi musikaali Cabaret vuonna 1966.

Vuonna 1972 sai ensi-iltansa legendaarisen koreografin Bob Fossen ohjaama musikaalielokuva Cabaret, joka perustui samannimiseen teatterimusikaaliin. Pääosissa Sally Bowlesina oli häikäisevä Liza Minnelli. Elokuva voitti kahdeksan Oscar-palkintoa.

Fräulein Schneiderin (Raisa Vattulainen) ja Herr Schultzin (Timo Luoma) rakkauslaulu kertoo ananaksesta.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Laulut ovat vaihdelleet

Alkuperäisessä Cabaret-teatterimusikaalissa on monta laulua, joita ei kelpuutettu elokuvaversioon ollenkaan.

Näitä kuullaan Vaasan kaupunginteatterin versiossa, muun muassa Älä kerro mammalle (Don’t Tell Mama) ja Laulu ananakselle (It Couldn’t Please Me More).

Elokuvaa varten sävellettiin muutama uusi laulu, muun muassa Mein Herr ja Money, Money.

Myöhemmissä teatteriversioissa näitä suosittuja, elokuvaan tehtyjä lauluja lisättiin tarinaan.

Mein Herr -laulua ei ole viime vuosina saanut esittää teattereissa, eikä sitä kuulla Vaasassakaan, koska laulun tekijänoikeussopimus on tiettävästi umpeutunut. Money, money eli Raha pallon saa pyörimään esitetään Vaasassakin.

Musikaalissa on 7-miehinen orkesteri, jota kipparoi teatterin oma kapellimestari Sauli Perälä. Soundi on hyvä ja sopivan rempseä!

Harvoin kiinnitän musikaalin äänisuunnitteluun niin paljon huomiota kuin nyt. Jouni Tapio tuo usean kohtauksen taustalle marssin ääniä ja massojen puheensorinaa. Alitajunta yhdistää ne heti dokumenttifilmeihin Adolf Hitleristä valvomassa paraateja. Uhka korostuu.

Sallyn (Emma-Sofia Hautala) asu Cabaret'n nimikkolaulussa on uhkuu glamouria, mutta se on ristiriidassa esitystyylin kanssa.
KUVA: KASPER DALKARL

Musta on musta

Cabaret'ssa on runsaasti musiikkia, sekä kabaree-numeroita (esitys esityksen sisällä) että tarinaan istutettuja lauluja. Laulamisen lisäksi koreografiat onnistuvat koko näyttelijäporukalta hyvin. 

Reija Wäre on käyttänyt koreografiassa paljon akrobatiaa ja suurta liikekieltä. Se on näyttävää, mutta menee välillä jopa koheltamisen puolelle.

Erityisen kiitoksen ansaitsee toisen näytöksen aloituskappale, jossa esitetään rekvisiittatanssi knalleilla leikkien.

Olli Haakanan suunnittelma valaistus on edukseen esimerkiksi syntisen punaisena hehkuvassa Willkommen-laulussa, vihreässä rahalaulussa, kuten todettu, ja ananaslaulussa, jossa maailma kuumottaa sopivasti ananaksenkeltaisena.

Sen sijaan musikaalin muuhun visuaaliseen puoleen olen pettynyt.

Mika Haarasen suunnittelema lavastus sijoittuu lavan sivu- ja takareunoille, ja keskeltä suuri näyttämö on pääasiassa tyhjä. Kutsuvaa kabaree-tunnelmaa ei synny.

Lisäksi ohjauksessa kohtaukset on plaseerattu suurelta osin keskinäyttämölle. Etunäyttämöllä on suurimman osan aikaa 2–4 metriä tyhjää tilaa näyttelijöiden ja yleisön välissä.

Kun ensi-illassa lisäksi oli 2–4 ensimmäistä riviä enimmäkseen tyhjänä, näyttelijöiden oli ikään kuin kurotettava pitkälle rampin yli koskettaakseen katsojien tunteita tai nauruhermoja. Tästä saattaa seurata ylinäyttelemistä, yritetään liikaa.

Lavastuksen pääväri on musta, ja samoin on pukujen laita. Pukusuunnittelija Joona Huotari on pukenut päähenkilö Sallyn mustiin, kuten myös Kit Kat Clubin tanssijat ja suurelta osin Seremoniamestarinkin.

Tehostevärejä, kuten Sallyn vihreä turkki ja Seremoniamestarin keltainen paidanpuolikas, on käytetty liian niukasti.

Mustassa lavastuksessa mustat vaatteet eivät lähde hehkumaan, eikä esitys säväytä visuaalisuudellaan. Ollaan kuin suruvaatteissa.

Kabareetanssijoiden värikkäät peruukit tekevät halvan vaikutelman. Vaikka rappiollisesta aikakaudesta on kyse, rappionkin voi tehdä näyttämölle tyylikkäästi.

Allu Tuppurainen oli tyylikäs Seremoniamestari vuonna 2000.
KUVA: JYRKI TERVO/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Näyttelijäsuoritukset jäävät mieleen

Olen nähnyt Cabaret-musikaalin näyttämöllä kolmesti aiemmin. Jokaisessa on ollut jotain hyvää, mutta myös jotain, joka ei ole ollut ihan niin onnistunutta.
Samoin on nyt tässä uusimmassa, Vaasan kaupunginteatterin versiossa.

Ensimmäisen Cabaret’ni näin vuonna 1987 Tampereen Työväen Teatterissa. Mieleen jäivät dekadentti, mutta tyylikäs Sally, jota esitti Tiina Weckström, ja pehmeän koskettava Raili Veivo Fräulein Schneiderina.

Vuonna 1993 näin Cabaret’n ruotsinkielisenä versiona Åbo Svenska Teaterissa. Mieleen jäi huikean kaunis ja elegantti Sally, jota esitti Birthe Wingren. Kit Kat Klubin tanssijoina olivat Tanssiteatteri Erin erittäin taitavat tanssijat.

Kolmannen kerran näin tämän musikaalin Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2000. Mieleen jäi erittäin vahvasti Allu Tuppuraisen esittämä Seremoniamestari. Silloin oli Kit Kat Klubin esiintyjien joukossa nuori Jakob Höglund, joka on nykyään Lilla Teaterin johtaja ja urallaan ohjannut monia musikaaleja, myös Vaasaan. Höglundin Cabaret-ohjaus Turun kaupunginteatteriin vuonna 2020 ja uudelleen viime näytäntövuonna sai paljon suitsutusta.

Tämän artikkelin lähteet:

Christopher Isherwood: Cabaret – Jäähyväiset Berliinille, Kurt Gänzl: Gänzl’s Book of the Musical Theatre, Cabaret-musikaalin käsiohjelmat TTT 1987, ÅST 1993 ja Vaasan kaupunginteatteri 2000 ja 2024.

Sain lehdistölipun ensi-iltaan.

Nunnuuden ylistys

Teppo Järvinen on lavastanut Nunnia ja konnia Vaasan kaupunginteatteriin.
Näyttämö on melko paljas, mutta Olli Haakanan upea valosuunnittelu tulee hyvin esiin.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI 

Cheri ja Bill Steinkellner, Glann Slater ja Alan Menken: Nunnia ja konnia.
Suomennos Jussi Vahvaselkä, Kristina Vahvaselkä ja Heikki Sankari. Suomennoksen sovitus Tiina Puumalainen ja Sauli Perälä. Ohjaus Tiina Puumalainen, kapellimestari Sauli Perälä, koreografia Osku Heiskanen, lavastus Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Emilia Eriksson, äänisuunnittelu Heikki Järvi, valosuunnittelu Olli Haakana, maskit ja kampaukset Maija Hauta-Aho.
Rooleissa mm. Milla Kangas, Raisa Vattulainen, Oiva Nuojua ja Toni Ikola.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 9.9.2023.
Näin esityksen 13.4.2024. Sain lehdistölipun.
Viimeiset esitykset 27.4.2024.

***************

Nunnien rooliasut ovat taas käytössä Vaasan kaupunginteatterissa, kun kuluneen talven ajan on esitetty musikaalia Nunnia ja konnia. Vielä on kaksi esitystä jäljellä!

Viimeksi nunnia taidettiin nähdä Vaasassa lavalla musikaalissa The Sound of Music syksyllä 2020, kunnes koronapandemia sulki hetkeksi avatut teatterit.

Nunnia ja konnia on disco-musiikin kultakauteen 1970-luvun lopulle sijoittuva musikaali, joka svengaa ja hauskuuttaa yhden illan, mutta kovin paljon syvällisiä se ei saa miettimään.

Musikaali perustuu Whoopi Goldbergin tähdittämään elokuvaan Sister Act (1992), joka suomennettiin samalla nimellä kuin sittemmin musikaalikin.

Eli ensin oli elokuva, josta tehtiin musikaali. Se sai ensiesityksensä Lontoon West Endissä vuonna 2009 ja Broadwaylla 2011.

Suomen ensiesitys oli pohjoismainen kantaesitys Samppalinnan kesäteatterissa Turussa kesällä 2016. Se oli muuten tästä musikaalista ensimmäinen versio, jossa tekijänoikeuksien hallitsijat eivät edellyttäneet, että pääosan esittäjän pitää olla afroamerikkalainen näyttelijä. Roolin teki Turussa Maria Lund.

Näin Nunnia ja konnia edellisen kerran syksyllä 2019 Kokkolan kaupunginteatterissa. Se oli niin tuoreessa muistissa, että väkisin tuli vertailtua, kun istuin Vaasan kaupunginteatterin katsomossa.

Voit lukea arvioini Kokkolan kaupunginteatterin versiosta täältä. 

Kangas on loistava Deloris

Tarina kertoo Deloris Van Cartierista, kapakkalaulajatteresta, joka haaveilee läpimurrosta ja suurista lavoista. Hänen rakastajansa Curtis on ilkea konna. Eräänä iltana Deloris saa tarpeekseen Curtisista ja aikoo jättää hänet. Pahaksi onnekseen hän sattuu näkemään Curtisin tekemän murhan.

Deloris ryntää poliisiasemalle, jossa poliisina on Ricky, vanha tuttu kouluajoilta. Ricky ottaa Delorisin todistajansuojeluohjelmaan ja piilottaa hänet nunnaluostariin.

Delorisilla on vaikeuksia sopeutua nunnaluostariin, ja yhteenotot abbedissan kanssa ovat väistämättömiä. Muut nunnat ihaileva välitöntä ja iloluontoista Delorisia.

Koska hän on ammatiltaan muusikko, hän alkaa johtaa nunnakuoroa ja saa siitä irti ennenkuulumattomia sävyjä. Kohta nunnakuoro treenaakin tärkeään tapahtumaan, kun itse paavi on tulossa vierailulle.

Deloris (Milla Kangas) hakee suojaa poliisilaitokselta nähtyään murhan.
Poliisi Ricky (Oiva Nuojua) on valmiina auttamaan.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Delorisin roolissa Vaasan kaupunginteatterissa vierailee Milla Kangas, joka näytteli Vaasassa viimeksi näytäntökaudella 2012–13. Tuolta kaudelta hän jäi mieleen Oliver!-musikaalin upeana Nancynä.

Ja yhtä upea hän on Delorisinakin. Kankaan laulu on kerrassaan hienoa kuultavaa, ja hän on hyvin luonteva rempseänä Delorisina.

Milla Kangas (kesk. punaisessa mekossa) loisti Oliver!-musikaalissa
Vaasan kaupunginteatterissa runsaat 10 vuotta sitten.
KUVA: SAMI HEISKANEN/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Nunnia ja konnia on rakennettu perinteisen integraatiomusikaalin tapaan niin, että laulut vievät tarinaa eteenpäin. Jokaisella merkittävällä roolihahmolla on oma soololaulu, ja monia lauluista kuullaan vielä uusintoina eli repriiseinä kokonaan tai lyhennelminä. Monet soolot ovat balladinomaisia toivelauluja, mutta mukana on reipastahtisia tenholauluja, jotka korostavat ryhmän yhteenkuuluvuutta.

Esimerkiksi Sä näytät taivaan (Take Me to Heaven) kuullaan Delorisin laulamana aloitusbiisinä, jonka hän vetää yökerhon shownumerona. Tässä discobiisissä Deloris esittelee, mitä kaikkea hän osaa. 
Sama kappale kuullaan ensimmäisen näytöksen viimeisenä kappaleena, tällä kertaa nunnien esittämänä, ja se svengaa kuin hirvi. Tämä kappale ja sitä edeltävä Laulaa saa (Raise Your Voice) ja toisessa näytöksessä kuultava Sisaruus (Sister Act) ovat oikeita nunnuuden ylistyksiä.

Oiva Nuojua näyttelee Ricky-poliisia.
KUVA: LINUS LINDHOLMA/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Deloresiin rakastuvana Ricky-poliisina nähdään Oiva Nuojua, joka on usein saanut/joutunut esittämään vastaavankaltaisia rakastuneen nuorenmiehen rooleja. Tällä kertaa ohjaaja Tiina Puumalainen ei ole saanut ohjattua Nuojuaa parhaimpaansa. Rickyn häslääminen ja säätäminen menee ylinäyttelemiseksi ja on kiusallista katsottavaa.

Näinä päivinä, kun kaikenlaisesta kiusaamisesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, tarinassa särähtää korvaan se, että poliisia pilkataan kouluaikaisella haukkumanimellä Hiki-Ricky. Tulee sääli poliisimiestä, joka yrittää taistella liikanimestä irti, mutta asia ei lopullisesti ratkea kumminkaan.

Sen sijaan Toni Ikola on aivan täydellinen Curtis-konnana. Niin ilkeä, niin julma! Usein nallekarhumaisen nössöissä rooleissa ollut Ikola ottaa Curtisista kaiken irti. Ja soololaulu, Tunnen naiseni (When I Find My Baby), sujuu erinomaisesti!

Toni Ikola näyttelee konnapomo Curtisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Kaunista musiikkia

Tämän musikaalin on säveltänyt Alan Menken, joka tunnetaan myös monien Disney-piirrettyjen musiikin säveltäjänä. Hän on säveltänyt muun muassa Pienen merenneidon, Aladdinin ja Notre Damen kellonsoittajan elokuvamusiikit ja näyttämömusikaalimusiikit.

Nunnissa ja konnissa parhaiten Menkenin säveltämäksi tunnistaa mielestäni kappaleen Toisin mun elämän aion kirjoittaa (The Life I Never Led). Siitä tulee heti mieleen Pienen merenneidon tai Aladdinin musiikki. Kappaleen esittää itseään ja lauluääntään etsivä noviisi Maria Robert. Saana Rautavaara tulkitsee hyvin tämän epävarman nuoren, joka Delorisin avulla löytää elämälleen suunnan.

Abbedissana nähdään Raisa Vattulainen, joka välillä on ankara, muttei ankaruudessaan uskottava, välillä sydämellinen, muttei oikein uskottava siinäkään. Laulaa hän kyllä osaa!

Huomasin yllätyksekseni, että Kokkolan kaupunginteatterissa roolin tehnyt Liisu Aurasmaa on jäänyt karismallaan niin voimakkaasti mieleeni, että en löytänyt yhteistä virettä Vattulaisen kanssa.

Raisa Vattulainen esittää abbedissaa ja Milla Kangas abbedissan kanssa yhteenottavaa Delorisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Koreografian on tehnyt vanha kehäkettu Osku Heiskanen. Discokappaleissa on heiskasmaisia, näyttäviä kävelyitä, Travolta-liikkeitä ja pyörähdyksiä. Heiskanen taitaa show’n tekemisen, ja tässä se nähdään. 

Kaiken kaikkiaan kapellimestari Sauli Perälän johtama erinomainen orkesteri, todella hyvät lauluvoimat ja näyttävä koreografia saavat katsojat hyvälle tuulelle.

Lavastus on pettymys

Lavastukseen olen pettynyt. Suuri näyttämö on suhteellisen paljas. Olli Haakanan valosuunnittelu on upeaa ja pelastaa paljon.

Näyttämön etuosat laskevat välillä alas kellariin ja nousevat taas ylös. Tällä keinolla lavastaja Teppo Järvinen on hakenut ”tanssivaa” lavastusta. Ideana on, että kun edellinen kohtaus päättyy, toinen on jo alkamassa eri kohdassa näyttämöä. Tällä kertaa kellarista noustiin niin monta kertaa, että tehokeino alkoi ärsyttää.

Toinen ärsytys syntyi siitä, että Järvinen oli kierrättänyt West Side Story -musikaalissa näytäntövuonna 2022–23 lavasteena olleet ”tiili”seinät ja kimalleverhon tähän musikaaliin. Järvinen lavasti myös Westiksen Vaasaan.

Ainakin seinät ja kimalleverho näyttivät samalta kuin Westiksessä. Jos ne eivät olleet täsmälleen samoja lavasteita, ne olivat samaa kuvastoa kuin edellisvuonna. Sanoisin, että nämä on nyt nähty.

Ymmärrän, että Vaasan kaupungin säästövaatimusten takia kaupunginteatterikin joutuu miettimään lavastusbudjettiaan tarkasti. Mutta silti – Oliko arveltu, että ei yleisö mitään huomaa? Se on katsojien aliarvioimista.

Vaasalaisteattereissakin koronaohjelmistoa

Kun teatterit on suljettu ja esitykset peruttu koronaepidemian takia, monien teatterien omilla verkkosivuilla on erilaista ohjelmaa teatterin ystäville.

Jotkut teatterit striimaavat suoria esityksiä tai sivulta pääsee katsomaan näytelmätallennetta, joissakin teattereissa ilmaiseksi, joissakin teattereissa pientä maksua vastaan.

Lisäksi teatterien sivuilla on monenlaista tarinaa teatterin tekemisestä.

Vaasan kaksi ammattiteatteria, Vaasan kaupunginteatteri ja Wasa Teater ovat hyviä esimerkkejä korona-ajan ohjelmiston tarjoajina.

Vaasan kaupunginteatterissa saa tänään lauantaina ”ensi-iltansa” kahden hengen näytelmä Laaki ja vainaa. Manu Havisalmen ja Ville Virkkusen kirjoittama komedia nähdään ensi kertaa videotallenneversiona 18.4. kello 19.

Sen jälkeen tämä puolituntinen näytelmätallenne on katsottavissa ilmaiseksi aina 31.5.2020 saakka.

Komedian näyttelijät ovat talon omaa väkeä, monista musikaalirooleistakin tutut Oiva Nuojua ja Ville Seivo. Seivo myös ohjaa näytelmän.

Komediaa, jossa työntekijä kavaltaa pomoltaan miljoonapotin, ei ole aiemmin esitetty Pohjanmaalla. Seivo on freelance-vuosinaan esittänyt näytelmää Helsingissä ja ehdotti sitä Vaasan kaupunginteatterin poikkeusajan ohjelmistoon.

Teatterin tiedotteessa näyttelijä Oiva Nuojua kertoo komedian valmistumisesta:

– Poikkeusoloissa näytelmää harjoitellessa ja lavatapahtumia suunnitellessa oli erikoista, kun fyysistä kontaktia ei saanut ottaa ja turvaväli täytyi muistaa pitää. Hankalaa näyttelijöille, jotka elävät kontaktista.

Näytelmä harjoiteltiin kasaan kuudessa päivässä:

– Aina harjoituspäivän päätteeksi kuvattiin läpimeno, ja sitten illalla, kun lapset menivät nukkumaan, katsottiin videotallenne kotisohvilla ja tehtiin muistiinpanoja. Vielä ennen hammaspesuja viestiteltiin tai soiteltiin, mikä päivän läpimenossa toimi ja mikä ei.

Laaki ja vainaa -esityksen pääset katsomaan ilmaiseksi Vaasan kaupunginteatterin omalta sivulta:

https://www.vaasa.fi/koe-ja-nae/kulttuuria-vaasassa-ja-seudulla/vaasan-kaupunginteatteri/laaki-ja-vainaa/

Jos sinua kiinnostaa näyttelijäntyö, kannattaa kuunnella podcast-sarja Hietanen & Härkönen Vaasan kaupunginteatterin verkkosivuilta.

Muutaman minuutin kestävissä jaksoissa näyttelijät Ville Härkönen ja Jari Hietanen turisevat muun muassa yleisön roolista teatterissa, teatterin rituaalisuudesta ja huonoista teatteriesityksistä.

Podcasteja ja muuta teatterin poikkeusajan ohjelmistoa pääset ilmaiseksi kuuntelemaan täältä:

https://www.vaasa.fi/koe-ja-nae/kulttuuria-vaasassa-ja-seudulla/vaasan-kaupunginteatteri/poikkeusajan-ohjelmistoa/

Kaupungin toinen ammattiteatteri, Wasa Teater on korona-aikaan ladannut sivuilleen useita videoita, joissa päästään kurkistamaan kulissien taakse, teatterin arkeen.

Kiinnostavaa on nähdä ja kuulla muun muassa, miten Anna Vesterback valmistaa näyttelijälle peruukin käsin solmimalla.

Myös monista musikaalirooleista tutun näyttelijän Johan Aspelinin johdolla tutustutaan myös teatteritekniikkaan.

Videoissa on kevyt, humoristinen ote, ja asiat ymmärtää kyllä, vaikkei jokaista ruotsin sanaa tuntisikaan.

Wasa Teaterin ”karanteeniteatterin” videoihin pääsee täältä:

https://www.wasateater.fi/om-oss/wasa-karantanteater/

On erittäin kiinnostavaa, kun teatterilaiset paljastavat asioita kulissien takaa ja omasta valmistautumisestaan rooliin ja esitykseen.

Nämä tarinat auttavat katsojaa ymmärtämään yhä paremmin, kuinka paljon ja kuinka monen eri ammattilaisen panoksen vaatii se, että jokin näytelmä saadaan esityskuntoon.

Jotain hyvää siis koronaviruskin saa aikaan!