Sankareita vai ei – Jääkärin morsian Seinäjoen kaupunginteatterissa

Jääkärin morsian on rankasti sovitettu laulunäytelmä, joka on Seinäjoen kaupunginteatterissa paisutettu 3-tuntiseksi esitykseksi.
KUVA: AKI LOPONEN/SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Sam Sihvo ja Juha Luukkonen: Jääkärin morsian.

Sovitus ja ohjaus Juha Luukkonen, musiikin sovitus ja harjoituttaminen Matti Oja, lavastussuunnittelu Juho Lindström, pukusuunnittelu Noora Salmi, valosuunnittelu Lauri Virkkala, äänisuunnittelu Riku Metsä-Ketelä, videosuunnittelu Lauri Virkkala, Juha Mäki-Turja, koreografi Iiro Heikkilä, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Aliina Ilonen, Johanna Uusitontti, tarpeisto Tiina Puntala.

Rooleissa mm. Tomi Turunen, Juha Lagström, Jani Johansson, Kristiina Karhu, Jukka Puronlahti.

Ensi-ilta 12.9.2026 Seinäjoen kaupunginteatterissa.

***********

Mitä oikein tuli nähtyä? Poistuin Seinäjoen kaupunginteatterin Jääkärin morsian -esityksestä melko turhautuneena, aikamoisen ärtyneenä, mutta osin vaikuttuneenakin.

Laulunäytelmä on 3-tuntinen, paatoksellinen tykitys, joka sekoittaa nykyaikaa, ensimmäistä maailmansotaa ja vuoden 1918 tapahtumia Suomessa, toista maailmansotaa, rock- ja pop-biisejä 1970-luvulta 2000-luvulle ja sankarimaineeseen korotettuja jääkäreitä ja sotapäällikkö C.G.E. Mannerheimiä. Muun muassa.

Jukka Puronlahti näyttelee ylipäällikkö Mannerheimiä, joka puhuu räävittömiä.
KUVA: AKI LOPONEN/SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Kerran sankari ei ole aina sankari

Turhautuminen johtui siitä, että tuosta kaaoksellisesta näytelmästä ymmärsin tapahtumat, mutta en ymmärtänyt läheskään kaikkea, mitä niillä haluttiin sanoa. Jos katsojalle jää esityksen nähtyään tunne, että olet tyhmä, kun et tajunnut, se on huono juttu.

Sen tajusin, että tämä on sellaista teatteria, jota valitaan Tampereen teatterikesään ja jota hehkutetaan.

Mutta silti: Olen vissiin pöljä, kun en ymmärrä esimerkiksi, miksi marsalkka Mannerheim oli pantu puhumaan revasta, runkkaamisesta ja penisrenkaista.

Ärtymykseni johtui siitä, että Mannerheimin puheet eivät ainakaan minua naurattaneet, eivätkä hätkähdyttäneet. Ne eivät myöskään tuoneet hänestä ihmisenä esiin mitään uutta näkökulmaa. Jäljelle jäi käsitys, että ohjaaja Juha Luukkonen haluaa painaa Mannerheimin lokaan (siinäkään ei ole mitään uutta). Kuten muutkin sankareiksi nostetut, esimerkiksi jääkärit.

Tämä lieneekin Seinäjoen Jääkärin morsiamen sanoma: Kerran sankariksi nostettu ei ole ikuisesti sankari. Aina tulee uusia sankareita, joita nostetaan esiin ja ihannoidaan. Ja kun tarkemmin katsotaan, kukaan ei ole sankari kuitenkaan.

Ymmärrän sen, että kyseenalaistetaan sankariutta ja korostetaan "sankarien" tavallisuutta, esimerkiksi heidän tarvettaan käydä huussissa.

Mutta toisaalta, jos historiaa katsotaan tarkasti: Onneksi jääkärit palasivat koulutuksesta Saksasta helmikuussa 1918. Onneksi meillä oli armeijan ylipäällikkönä Mannerheim. Juuri itsenäistynyt, nuori Suomi olisi ilman heitä voinut kehittyä aivan toiseen suuntaan kuin kehittyi.

Jani Johansson näyttelee jääkäri Kalpaa ja laulaa saksaksi Rammsteinia.
KUVA: AKI LOPONEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Väkivalta jatkuu sukupolvelta toiselle

Ohjaaja, teatterinjohtaja Luukkonen on siis ottanut klassikoksi muodostuneen, suomalaisen laulunäytelmän Jääkärin morsian ja muokannut sen aivan uuteen uskoon.

Tarina kertoo nuorista suomalaismiehistä, jotka lähtivät jääkärikoulutukseen Saksaan vuoden 1916 tienoilla. He olivat sen ajan kapinallisia. Monet karkasivat kotoaan Saksaan, jotkut lähtivät pakoon odottavaa vankilatuomiota.

Koulutuksessa olot olivat välillä kovat, he joutuvat taisteluihin Saksan itärintamalla. Ja kun he palasivat Suomeen, täällä odotti sisällissota. Valkoiset joukot saivat jääkäreitä johtajikseen.

Tarinassa on ripaus romantiikkaakin, kun Martti-jääkäri rakastuu kauniiseen tanssijattareen, Sabinaan.

Luukkonen on luonut tarinaan kehyskertomuksen. Prologissa ja epilogissa nähdään nykyajan kapinallinen, joka yllyttää kavereitaan rikkomaan jääkiekkomailoilla esimerkiksi tavallisten ihmisten autojen ikkunoita. Tarinan kuluessa käy ilmi, että nuoren kapinallisen esikuva on hänen pappansa, jonka isän jääkärit ampuivat Seinäjoen Paukanevalla. Vaan oliko se koko totuus?

Joka tapauksessa väkivalta näyttää jatkuvan sukupolvelta toiselle.

Esa Ahonen näyttelee nykypäivän nuoren kapinallisen (Tomi Turunen) pappaa.
Aikaa myöten nuorelle kapinalliselle selviää totuus suvun legendasta.
KUVA: AKI LOPONEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Moderneja biisejä

Jääkärin morsian sai kantaesityksensä Suomen Kansallisteatterissa vuonna 1921. Se on filmattu elokuvaksi 1930-luvulla kahdesti, 1931 ja 1938. Tauno Palo esitti ensimmäisessä versiossa ensirakastajan roolia, Marttia, mutta toisessa versiossa Martin ystävää, jääkäri Kalpaa.

Luukkonen on heittänyt alkuperäisen laulunäytelmän kappaleet romukoppaan ja kaivanut länsimaisesta jukeboxista aivan muuta laulettavaa.

Minulle ongelmaksi muodostui sen ymmärtäminen, miksi juuri ne laulut esitettiin juuri niissä kohdissa, joissa ne esitettiin. Siis ihan tällainen dramaturginen perusasia.

Jääkärin morsian ei tosiaan ole musikaali, jossa laulut vievät tarinaa osaltaan eteenpäin ja kuvaavat henkilöhahmojen tunnetiloja. Tämä on laulunäytelmä, jossa valmiita kappaleita on istutettu dialogin väliin. Silti olisin toivonut jonkinlaista motivointia, miksi juuri nämä kappaleet oli valittu tähän näytelmään.

Mitä sillä haluttiin sanoa, että korpraali Kalpa (Jani Johansson) laulaa saksalaisen Rammsteinin biisin Du hast (1997)?
Entä sillä, että Martti (Juha Lagström) laulaa ruotsalaisen Kentin biisin Musik Non Stop (1999), ja Ruotsin lippu heiluu. Ihan kummallista. Koko Ruotsi-kohtaus on aivan irrallinen tässä tarinassa.

Entä miksi noin vuonna 1917 Sonjan kapakassa lauletaan Vaya Con Diosia (1988) ja Sonja itse laulaa Barbra Streisandin Woman in Love (1980)?

Tuossa vain muutamia esimerkkejä, jotka eivät auenneet minulle.

Erittäin suurena puutteena pidän sitä, että Seinäjoen kaupunginteatteri on luopunut käsiohjelmista. Olisi ollut kiva tarkistaa käsiohjelmasta, mikä mikäkin biisi on ja lukea vähän tarinan ja sovituksen taustoista.

Vaikka tapahtumat sijoittuvat ensimmäiseen maailmansotaan, näytelmän dialogissa heitellään nykyajan ihmisten nimiä Stevie Wonderista ja Juice Leskisestä Wille Rydmaniin ja Juha Tapioon. Mitä lisäarvoa esimerkiksi nämä tuovat tarinaan? Ei välähtänyt minulle. Näytelmässä käytetään myös paljon karkeaa kieltä. Vähempikin olisi riittänyt.

Sen sijaan kun Kalpa maalaa karmein näkymin Suomen tulevaisuutta, alkoi oikeasti pelottaa.

Kristiina Karhu esittää tanssijatar Sabinaa, johon Martti-jääkäri (Juha Lagström) rakastuu.
KUVA: AKI LOPONEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Paljon tekstiä ja paatosta

Kaikesta ymmärtämättömyydestäni huolimatta olin vaikuttunut muutamasta seikasta Jääkärin morsiamessa.

Näytelmässä nostetaan esiin erilaisia vastakohtaisuuksia, ja se tehdään upeasti. Esimerkiksi tanssijatar Sabina on lähes mykkä, totaalisen alistettu, moneen kertaan raiskattu nainen, joka kommunikoi lähinnä eleillä. Mutta kun hän saa suunsa vihdoin auki, niin jessus, kun sieltä tulee räppiä sellaisella voimalla ja tahdilla, että huh huh! (Paleface: Mull' on lupa, 2014.) Nostan hattua Kristiina Karhulle!

Toinen esimerkki vastakohdista on se, että monia kauheita, väkivaltaisia tai surullisia hetkiä kommentoi kaunis musiikki. Ja loppukohtaus on kaunis ja lyyrinen, kaiken väkivaltaisen tykityksen ja mässäilyn jälkeen.

Olen vaikuttunut myös näyttelijäntyöstä. Jokainen näyttelijä tekee hyvää työtä annetuissa puitteissa. Näytelmässä on pituutta, tekstiä ja paatoksellista sanankäyttöä aivan liikaa minun makuuni. Tiivistää olisi saanut reilusti, ja etsiä lisää nyansseja ilmaisuun.

Olin vaikuttunut myös näytelmän visuaalisesta puolesta, erityisesti Juho Lindströmin lavastuksesta, josta Lauri Virkkalan valosuunnittelu toi esiin aina uusia puolia.

Lauri Virkkalan valosuunnittelu täydentää hienosti Juho Lindströmin suunnittelemaa lavastusta.
KUVA: AKI LOPONEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Näin esityksen 25.9.2026.