Mitkä ovat operetin ja musikaalin erot? – Operettiharvinaisuus tulee Vaasaan

Giudittan pääroolissa vuorottelevat Mari Palo ja Riikka Hakola.
KUVA: MARKKU PIHLAJA

Operetti oli aikanaan suosittu teatteritaiteen laji, mutta nykyään niitä ei juurikaan ammattiteattereissa nähdä.

Vaasan kaupunginteatterissa on kuitenkin tammikuussa viisi esitystä Franz Lehárin viimeiseksi jääneestä operetista Giuditta.

Tilaisuus on harvinainen, sillä tämä operetti on nähty hyvin harvoin Suomessa, ja siihen on tietyt syynsä.

Kapellimestari Jonas Rannila kuvailee, että Giuditta on siirtymäteos opereteista musikaaleihin.

Millaisesta teoksesta on kyse, ja mitkä ovatkaan operetin ja musikaalin erot? Entä yhtäläisyydet?

Kuumat suudelmat

on huulillain,

sorjan vartalon

lahjaksi sain…

Giuditta on tarina lumoavasta espanjattaresta nimeltään Giuditta. Hän on naimisissa Manuelen kanssa, mutta kokee avioliittonsa kahlitsevaksi. Hän karkaa muukalaislegioonaan kuuluvan kapteenin, Octavion kanssa Pohjois-Afrikkaan. Kun Octavio määrätään rintamalle sotilastehtäviin, hän joutuu jättämään Giudittan. Tämä ryhtyy paikallisen yökerhon Alcazarin laulajaksi ja tanssijaksi, ja hänestä tuleekin varsinainen vetonaula. Kun Octavio palaa, saavatko he toisensa?

Tarinassa seurataan myös subrettiparin eli hedelmäkauppias Pierrinon ja hänen ystävättärensä, kalakauppias Anitan tarinaa.

Tapahtumat sijoittuvat kuumaan Espanjaan ja vielä kuumempaan Pohjois-Afrikkaan, ja rakkautta, intohimoa ja erotiikkaa on tarina tulvillaan.

Vaasassa operetti toteutetaan Vaasan kaupunginteatterin, Vaasan kaupunginorkesterin, Vaasan Oopperan ja helsinkiläisen Opera Boxin yhteistyönä.

Opera Box teki Giudittan Aleksanterinteatteriin Helsinkiin helmikuussa tänä vuonna. Helsingin Sanomien arvostelussa kriitikko Veijo Murtomäki arvioi esityksen vuoden operettitapaukseksi (hs.fi 23.2.2019).

Vaasassa nähdään osittain samoja, osittain eri solisteja kuin Helsingissä.

Pääroolissa Giudittana vuorottelevat Mari Palo ja Riikka Hakola. Octavion roolissa laulaa Vaasassa Heikki Halinen. Pierrinona on operetin tuottaja Ville Salonen ja Anitana Emilia Vesalainen-Pellas. Yökerho Alcazarin omistajana nähdään Mika Nikander.

Lehdistötilaisuudessa tiistaina Vaasassa Ville Salonen iloitsi siitä, että Vaasassa operettiin saatiin isompi orkesteri (Vaasan kaupunginorkesteri) ja isompi kuoro (Vaasan Oopperan kuoro) kuin Helsingissä.

Teoksen ohjaa Vaasaan Marianna Metsälampi. Hän oli ohjaaja Ville Saukkosen assistenttina Helsingin-produktiossa ja toteuttaa teoksen Saukkosta mukaillen.

Mika Nikander nähdään androgyyninä yökerhon omistajana.
KUVA: MARKKU PIHLAJA

Giuditta-operetin syntyvaiheet ovat kiinnostavat. Tuottaja Salonen kertoo, että Lehár sävelsi teoksen vuonna 1933, ja se kantaesitettiin Wienissä tammikuussa 1934. Lehár olisi halunnut sen esitettäväksi Milanon kuuluisassa oopperatalossa La Scalassa, mutta Mussolini kielsi sen. Ensimmäistä tuotantoa Giudittasta esitettiin Wienissä yli 40 kertaa.

Operetti palasi ohjelmistoon vuonna 1938, mutta esitykset loppuivat lyhyeen, kun natsit miehittivät Itävallan ja esitykset kiellettiin. Monet operetin tekijöistä ja esittäjistä olivat juutalaisia.

Suomessa Giuditta esitettiin heti tuoreeltaan 1930-luvun puolivälissä, mutta sen jälkeen sitä ei ole nähty. Miksi ei?

– Tässä on tenori Octavion rooli erittäin haastava. Hänellä on peräti kuusi aariaa laulettavanaan, ja rooli on raskas. Siihen eivät kaikki pysty, mutta onneksi me olemme löytäneet Heikki Halisen, sanoo Salonen.

– Lisäksi tässä on erittäin iso orkestraatio, tämä on tehty isolle orkesterille. Tänne Vaasaan olemme saaneet sovitettua sen hiukan pienemmälle orkesterille, täydentää kapellimestari Jonas Rannila.

Giudittaa on mainittu Lehárin oopperamaisimmaksi operetiksi esimerkiksi juuri ison orkestraation takia.

Kapellimestari Rannilla kuitenkin kuvailee Giudittaa aivan eri tavalla.

– Minusta tämä on siirtymäteos opereteista musikaaleihin. Tämä oli Lehárin viimeinen operetti, ja muutenkin operettien aika alkoi olla ohi. Seuraavaksi aikajanalla tulevat amerikkalaiset musikaalit. Lisäksi tässä on myös paljon tanssia, niin kuin musikaaleissakin. Onhan päärooli Giuditta yökerhoesiintyjä.

Yllä kerrottuja asioita selvisi Vaasan kaupunginteatterin avoimessa Giuditta-operetin esittelytilaisuudessa tiistaina.

*****************

Mutta pysähdytäänpä nyt hieman pohtimaan operetin ja musikaalin eroja ja yhtäläisyyksiä. Monille ne ovat itsestäänselviä. Silti niitä on kiinnostava pohtia.

Operetti on Euroopassa syntynyt teatteritaiteen laji. Se syntyi niin kutsutuista koomisista oopperoista (opera buffa Italiassa, opera-comique Ranskassa), jotka puolestaan syntyivät vastapainoksi vakaville oopperoille (opera seria).

Operetti syntyi 1800-luvun Ranskassa ja Itävallassa. Ranskassa suurin operettisäveltäjä oli Jacques Offenbach, jonka suurmenestyksestä Orfeus Manalassa kaikki muistavat sen huipennuksen, cancanin (ja ne tanssitytöt).

Itävallassa suosioon nousseita operettisäveltäjiä oli useita. Johann Strauss nuorempi sävelsi esimerkiksi operetit Lepakko ja Mustalaisparoni. Myös hänen kuuluisin valssinsa, Tonava kaunoinen, on peräisin operetista, nimittäin Indigosta.

Franz Lehár sävelsi Giudittan lisäksi muun muassa Iloisen lesken, ja Emmerich Kálmán esimerkiksi Mustalaisruhtinattaren.

Musikaali taas on Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa syntynyt teatteritaiteen laji. Se syntyi eurooppalaisen ja afrikkalais-amerikkalaisen kulttuuriperinnön sekoituksena.

Musikaalilla on erittäin laajat juuret sekä musiikillisesti, tanssillisesti että teatterin esitysperinteen kantilta katsottuna. Musikaaleissa on vaikutteita esimerkiksi jazzmusiikista, kansantansseista ja vaudevillen tyyppisistä esityksistä. Vain muutamia juuria mainitakseni.

Yksi musikaalin juurista on eurooppalainen operettiperinne.

Tästä päästäänkin siihen, mitä yhteistä opereteilla ja musikaaleilla on.

Molemmat toimivat kahdella tasolla: osa tarinasta kerrotaan laulaen, osa dialogia puhuen. Esimerkiksi oopperassa puhuttua dialogia ei tavallisesti ole, vaan kaikki lauletaan. Niin tosin tehdään Andew Lloyd Webberin läpisävelletyissä musikaaleissakin.

Opereteissa on tavallisesti pääparina romanttinen tai dramaattinen pari, kuten Giudittassakin, ja heidän vastaparinaan hiukan pienemmissä rooleissa on subrettipari, jonka tehtävä on tuoda komiikkaa näyttämölle ja keventää kerrontaa.

Monissa musikaaleissa on samankaltainen roolijako: pääpari ja kakkospari. Näin on esimerkiksi musikaaleissa Kiss Me Kate (Suutele minua Kati), Guys and Dolls (Enkeleitä Broadwaylla) ja My Fair Lady (vaikkakaan tulevaa Mrs Doolittleä ei tarinassa näytetä, hänestä vain puhutaan).

Erona on se, että opereteissa päähenkilöt ovat usein yläluokkaa, prinsessoja, paroneita, herttuoita ja kreivittäriä. Musikaaleissa päähenkilöt ovat tavallista keskiluokkaa, joilla on jokin ammatti. Niin kuin on muuten Giudittassakin.

Giudittassa päähenkilö sekä laulaa että tanssii. Kuvassa Mari Palo.
KUVA: MARKKU PIHLAJA

Operetissa on yleensä tanssia, niin kuin musikaalissakin. Molemmissa tanssitaan seuratansseja, kuten valssia, polkkaa ja foxtrotia. Varsinkin alkuaikojen musikaalit muistuttivat paljonkin operetteja.

Kun musikaali on jatkanut kehittymistään ja kun uusia operetteja ei enää tehdä, tanssillisesti operetti ja musikaali eroavat nykyään paljonkin toisistaan.

Musikaalitanssin kulmakivinä ovat nykypäivänä jazztanssi monine alalajeineen ja erityisesti steppaus ja katutanssit.

Opereteissa tanssiosuudesta huolehtii usein erillinen tanssiryhmä, ja tanssinumeroilla ei välttämättä ole kovin paljon annettavaa itse tarinalle. Tanssit ovat ikäänkuin silmäkarkkia, välikohtauksia.

Musikaaleissa taas kaikki tanssivat, myös pääroolien esittäjät, ja tanssilla on oleellinen merkitys tanssijan tunnelman kuvaamisessa ja tarinan viemisessä eteenpäin.

Siinä mielessä Giuditta todella on siirtymä, että siinä myös päähenkilö Giuditta tanssii.

Musiikillisesti operetti on kevyempää kuin ooppera, joskin yksittäiset aariat saattavat olla yhtä vaikeita laulettavia molemmissa. Musiikin sävy ja tempo ovat kuitenkin kepeitä operetissa. Musikaaleihin verrattuna operettimusiikki on silti jäykkää ja juhlavaa. Operetti vaatii klassisesti koulutetun, kantavan äänen ja laajan äänialan. Operettia ei yleensä lauleta mikrofoniin, siis vahvistettuna.

Musikaalissa ”kukin laulaa äänellään”, ja laulajien äänet vahvistetaan sähköisesti.

Musikaalien libretto, siis kirjallinen esitysmuoto, on syntynyt oopperan ja operetin librettojen esikuvia seuraten. Libretto tarkoittaa näytelmätekstiä, jossa on mukana myös laulujen sanat, mutta ei scorea eli ei nuotteja, ei partituuria.

Moni musikaalilibretto alkaa alkusoitolla, jonka aikana ei lauleta, aivan kuten operetitkin. Tällaisia musikaaleja ovat esimerkiksi My Fair Lady ja Sugar, jota parhaillaan esitetään Vaasan kaupunginteatterissa.

Ja on totta, kuten kapellimestari Rannila mainitsi, että 30-luvun puolivälissä operettien aika alkoi olla jo ohi. Sen sijaan amerikkalaiset musikaalit, jotka olivat kypsyneet 1920-luvulla juonellisiksi esityksiksi, alkoivat saada suosiota. Musikaalielokuvat, kuten Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämät, lisäsivät lajin suosiota.

Kun teatterimusikaalien kulta-aika alkoi 1940-luvun alussa, operettiperinteen vaikutteet olivat vielä nähtävissä, mutta pikkuhiljaa ne hiipuivat taka-alalle.

Lisää musikaalien historiasta voi lukea esimerkiksi:

Bordman, Gerald: American Musical Theatre. A Chrinicle.

Knapp, Raymond: The American Musical.

Mast, Gerald: Can’t Help Singin’. The American Musical on Stage and Screen.

Yllätysmusikaali Vaasaan ensi keväänä

Logo: Eero Laurila

Kyllä täytyy hattua nostaa ylioppilasteatteri Rampille, joka rohkenee tehdä Vaasaan Suomen ja koko Pohjoismaiden kantaesityksen musikaalista Toxic Avenger.

Ramppi tiedotti Toxic Avengerista maanantaina. Ensi-ilta on 4.4.2020.
On rohkeaa vetäistä kantaesitys täyspitkästä musikaalista Suomessa. Vieläpä suht tuntemattomasta kulttimusikaalista, olkoonkin, että se on nähty West Endissä. Yleensä kantaesityksiin ei ole sisua ja rahkeita kuin ammattiteattereilla.

Musikaaleja on erilaisia, ihan niin kuin puhenäytelmiäkin. Jotkut ovat komedioita, jotkut hiukan raskaampaa tarinaa, jotkut ovat romanttisia, jotkut rajuja.

Minä satun rakastamaan niin sanotun kultakauden musikaaleja, niitä klassikoita.

Tunnustan, etten ollut kuullutkaan koko Toxic Avengerista ennen maanantaita.

Pikahaku internetissä ja pari videota Youtubessa paljastavat, että kyseessä on rockmusikaali, jossa on pitkälti samaa henkeä Rocky Horror Show’ssa.

Okei, sehän passaa!

Ramppi teki viime vuonna Rocky Horrorin, ja se sai hurjan suosion Vaasassa. Nyt asialla on jälleen sama ohjaaja, Pyry Keto, joka myös kääntää Toxic Avengerin suomeksi.

Rampin tiedotteessa Pyry Keto kertoo törmänneensä Toxic Avengeriin viime kesänä tutustuessaan 2000-luvulla ensi-iltansa saaneisiin musikaaleihin:

”Toxic Avengerissa kiehtoi hävytön ja normeista poikkeava tyyli sekä tarttuvat rock-biisit. Musikaalissa on samanlainen vinksahtanut maailma kuin viime vuoden Rocky Horror Show'ssa. Hain musikaalin suomennosoikeuksia alkusyksystä musikaalin oikeuksien valvojilta Isosta-Britanniasta, ja kunnolla produktion valmistelu aloitettiin marraskuussa.”

Toxic Avengerin tarina sijoittuu kuvitteelliseen Tromavillen kaupunkiin New Jerseyn osavaltioon. Kiusattu nörtti, Melvin, putoaa myrkyllistä jätettä sisältävään ämpäriin, ja muuttuu sen vaikutuksesta supervahvaksi vihreäksi mutantiksi, Toksiseksi mieheksi. Hän rakastuu sokeaan kirjastotyöntekijään, Sarahiin. Samaan aikaan kaupungin korruptoitunut pormestari haluaa Melvinin hengiltä, sillä tämä on saanut tietää liikaa pormestarin salaisista operaatioista koko kaupungin tuhoksi…

Musikaali perustuu samannimiseen, kulttimaineeseen nousseeseen elokuvaan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1984. Elokuvan tarina muokattiin musikaaliksi kymmenen vuotta sitten, jolloin se sai ensi-iltansa Off-Broadwaylla. Lontoon West Endissä ensi-ilta oli 2017, ja sitä on sen jälkeen esitetty mm. Saksassa, Alankomaissa ja Itävallassa.

Rampin tiedotteessa musikaalia kuvataan häikäilemättömäksi, ronskiksi, härskiksi ja hulvattoman hauskaksi rock-spektaakkeliksi.

Musikaalin on kirjoittanut Joe DiPietro ja sen kappaleet on säveltänyt David Bryan, joka tunnetaan Bon Jovi -yhtyeen kosketinsoittajana. Yhdessä he ovat kirjoittaneet laulujen sanat.

Sama parivaljakko on kirjoittanut ja säveltänyt myös musikaalin Memphis, joka sai ensi-iltansa Broadwaylla niin ikään vuonna 2009 ja joka palkittiin Tony-palkinnolla muun muassa Vuoden parhaana musikaalina. Ihan arvostettu tekijätiimi siis!

Toxic Avengerin lavantakainen työryhmä on jo koossa, mutta näyttelijöitä haetaan avoimilla pääsykokeilla, jotka järjestetään ensi maanantaina 16.12. kello 17 Rampin tiloissa Vaasassa. Musikaaliin etsitään seitsemää näyttelijää, joiden tulee olla yli 18-vuotiaita.

Musikaalia esitetään Vaasassa Ritzissä huhtikuun alusta toukokuun alkuun.

Tuottajana toimii Eemu Laurila, joka tuotti muun muassa Hairspray-musikaalin Rampille kesällä 2019.

Vaasan historiasta naisen silmin

Sannah Nedergård ja Ksenia Timoshenko tekevät napakymppiroolit
arkana Hildana ja rohkeana Hellinä Wasa Teaterin näytelmässä Bomullsängeln.
KUVA: FRANK A. UNGER

Bomullsängeln.

Kantaesitys Wasa Teaterissa 29.11.2019. Susanna Alakosken romaanin mukaan dramatisoinut Annina Enckell. Ohjaus Ulrika Bengts, lavastus Milja Salovaara, puvut Linn Wara, musiikki Peter Hägerstrand, valot Joonas Tikkanen, äänet Tim Stratton, koreografia Soile Ojala.

Rooleissa mm. Johan Aspelin, Viktor Idman, Sannah Nedergård, Tove Qvickström, Ksenia Timoshenko.

********************

Wasa Teaterin katsomossa kuului olevan ilahduttavan paljon suomenkielisiä katsojia, kun olin lauantaina katsomassa Bomullsängeln-näytelmää. Se kertoo Vaasan puuvillatehtaan naisista, puuvillaenkeleistä.

1850-luvun lopulla perustettu puuvillatehdas oli Vaasassa suuri ja merkittävä työnantaja. Sinne tuli paljon väkeä töihin sekä suomenkieliseltä että ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta.

Siksi on ilahduttavaa, että myös suomenkieliset katsojat löytävät tiensä WT:n katsomoon, kun esitetään näytelmää, joka liittyy suoraan Vaasan historiaan. Monen nykyvaasalaisen isoäiti, äiti, täti tai muu tuttu on käynyt Puuvillassa töissä.

Bomullsängelnin päähenkilö on Hilda, uskovainen tyttö, joka on arka ja tottelevainen. Hänen paras ystävänsä on rohkea Helli, joka haluaa perustaa ammattiyhdistyksen puuvillaenkeleille ja on muutenkin kovaan ääneen työväen asialla. Naiset ottavat välillä ankarasti yhteen, mutta ystävyys säilyy silti hyvänä läpi vuosikymmenten.

Naisten välinen ystävyys ja solidaarisuus onkin tämän näytelmän kantavin teema. Jokainen elää elämäänsä tavallaan ja parhaansa mukaan. Ja vaikkei ystävä aina ymmärrä, hän pysyy ystävänä silti.

Tarinassa Hilda ja Helli tulevat vuonna 1923 maalta Vaasaan, töihin Puuvillaan. Palkka on pieni ja asumisolot ankeat Kapernaumissa Palosaarella. Tehtaalla pomot ovat miehiä, joilta ei sympatiaa heru. Ankarissa oloissa naiset tukeutuvat toisiinsa ja syntyy yhteisöjä, joissa kaikki tietävät kaikkien asiat.

Hilda rakastuu tehtaalla asentajana työskentelevään Arvoon, joka on myös uimahyppääjä. Heille syntyy kaksi lasta, Greta ja Jonni, joille Helli on yhtä läheinen kuin oma äiti.

Paikallisväriä on ripoteltu tekstiin: Arvo käy hyppäämässä Hietasaaren uimatornista, ja Hildan tytär Greta saa töitä tarjoilijana Hietalahden Villasta.

Hilda (Sannah Nedergård) rakastuu Arvoon (Viktor Idman).
KUVA: FRANK A. UNGER

Ulrika Bengtsin ohjaama näytelmä on kaksijakoinen: ensimmäisessä näytöksessä valaistaan Hildan lapsuutta takaumien kautta, kuvataan työn raskautta, rakastumista ja Gretan syntymää.

Toisessa näytöksessä mukana on yhtäkkiä kertoja, joka on aikuinen Greta. Äkkiä loikitaan vuosia harppauksilla eteenpäin aina siihen saakka, kunnes Hildan lapset ovat lähteneet kotoa.

Silti pienet yksityiskohdat ovat niitä, jotka jäävät katsojan mieleen ja liikuttavat.

Kertojan tuleminen mukaan vasta toisessa näytöksessä on hiukan outo ratkaisu. Ihan kuin olisi siirrytty toiseen näytelmään. Tulee myös sellainen olo, että dramatisoinnissa on tullut kiire. Kertojalle on helppo lykätä tekstiä puhuttavaksi, jos jotain olleellista ei pystytä kohtauksilla näyttämään.

Näytelmä on syntynyt poikkeuksellisella tavalla: dramaturgi Annina Enckell on kirjoittanut näytelmää samaan aikaan, kun kirjailija Susanna Alakoski on kirjoittanut romaania, johon näytelmä perustuu. Bomulsängeln-romaani ilmestyi tämän vuoden elokuussa.

Päärooleissa Sannah Nedergård Hildana ja Ksenia Timoshenko Hellinä ovat napakymppejä. Ilmeet, olemukset, äänenkäyttö kuvaavat osuvasti kahta täysin eriluonteista naista.

Muilla näyttelijöillä on useita eri rooleja. Mieleen jäävät erityisesti Tove Qvisckström modernina, omapäisenä Greta-tyttärenä ja Viktor Idman notkeana uimahyppääjä-Arvona.

Hyvin muuntautumiskykyinen Johan Aspelin saa nilkistä tehtaan pikkupomon roolista paljon irti, kun taas Hietalahden Villan hovimestari on maneerien kasautuma.

Milja Salovaaran suunnittelema lavastus on viitteellinen. Minun makuuni se on liian paljas.

Esimerkiksi tehdas tehdään siten, että muutama köysi riippuu katosta, ja niitä sitten kiskotaan ja pyöritetään ankaraa työtä markkeeraten. Lavalla on myös muutama puuvillasäkki, jotka ovat esimerkiksi pöydänjalkoja, sänkyjä ja sohvia.

Peter Hägestrandin musiikki ja Tim Strattonin suunnittelema äänimaailma täydentävät oivasti lavastusta ja luovat tunnelmaa.

Bomullsängeln-näytelmän lavastus on melko viitteellinen. Katosta riippuvat köydet kuvaavat puuvillatehdasta.
KUVA: FRANK A. UNGER

Bomullsängeln jatkaa oivasti Wasa Teaterin traditiota esittää draamoja paikallisista tai ainakin pohjalaisista aiheista. 

Vaasan ja pohjalaisten historiaa on kuvattu esimerkiksi näytelmissä Två ljus i fönstret (kantaesitys 14.11.2009) ja Colorado Avenue (kantaesitys 25.9.1999). Noissa näytelmissä aiheena olivat suuret, koko kansakuntaa liikuttaneet aiheet, kuten siirtolaisuus ja kansalaissota.

Bomullsängeln zoomaa lähemmäs ja tuo hienosti esiin naisten näkökulmaa teollisuus-Suomessa.

Näytelmä on myös sukua Vaasan kaupunginteatterissa 9 vuotta sitten nähdylle Ruukinkuja-näytelmälle, joka kertoi niin ikään Puuvillan työntekijöistä ja elämästä Vaasan Palosaarella.

Kirjailija Susanna Alakoski on kertonut, että hän tarttui Vaasan Puuvilla -aiheeseen, koska hänen oma isoäitinsä työskenteli siellä, muttei koskaan kertonut työstään.

Sama tilanne saattaa olla monella muullakin. Tämän näytelmän nähtyään ymmärtää paremmin, millaista puuvillaenkelin työ oli. Toivottavasti myös nuoret löytävät katsomoon ja oppivat arvostamaan suvun äitien töitä.

Näytelmään on tekstitys suomeksi. Tekstityskoneita saa teatterin aulasta ilmaiseksi.

Näin esityksen 7.12.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.

Harrastajat toilailevat vedet silmiin

Tästä lähtee liikkeelle Näytelmä joka menee pieleen Seinäjoen kaupunginteatterissa.
Charles Haversham (Heikki Vainionpää) löytyy kuolleena sohvalta.
Thomas Colleymoore (Pekka Hänninen) ja hovimestari Perkins (Joonas Snellman) ihmettelevät tilannetta.
KUVA: JUKKA KONTKANEN 

Näytelmä joka menee pieleen. 

Ensi-ilta Seinäjoen kaupunginteatterissa 23.10.2019. Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Kalle Lamberg, lavastus Marjatta Kuivasto, pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa. Valot Hannu Raja-Aho, äänet Sami Lust, kampaus ja maskit Johanna Uusitontti.

Rooleissa Mia Vuorela, Jani Johansson, Heikki Vainionpää, Pekka Hänninen, Joonas Snellman, Eino Heiskanen, Pihla Pohjolainen, Jarmo Pukkila.

************

Perinteinen englantilainen murhamysteeri näyttämöllä. Kuulostaa kiinnostavalta!

Vaan entäpä, kun näytelmän laji ei olekaan jännitysnäytelmä, vaan kiivastahtinen farssi? Kaksin verroin kiinnostavampaa!

Näytelmä joka menee pieleen on oivallinen naurupommi juuri tähän vuodenaikaan, kun pimeys, kylmyys ja pitkä talvi uhkaavat masentaa ihmisraukan jämähtämään sängynpohjalle puoleksi vuodeksi.

En ole pitkään aikaan nauranut niin paljon, että vedet valuvat silmistä, mutta perjantaina näin kävi Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Näytelmä joka menee pieleen on ehdottomasti hauskimpia koskaan näkemiäni näytelmiä!

Näytelmä kertoo Etelä-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran harrastajanäyttelijäryhmästä, joka on onnistunut munimaan näytelmän toisensa jälkeen. Mutta nyt! Nyt on tulossa paras esitys ikinä. Pääsemme seuraamaan ensi-iltaa näytelmästä Murha Havershamin kartanossa.

Vaan kaikki menee pieleen, mikä vaan voi mennä pieleen.

Kun on kyse harrastajateatterilaisista, niin paljon voi arvatakin: vuorosanojen unohtelua tai sanomista väärissä paikoissa, epäonnistuneita sisääntuloja, lavasteiden pettämistä, tekniikan temppuilua, ja niin edelleen.

Mutta kun nämä – ja lukemattomat muut – mokat tekevät ammattinäyttelijät, jotka esittävät harrastajia, lopputulos on herkullinen.

Hauskuutta riittää muun muassa näytelmän juomakohtauksissa. Vasemmalta Cecil Harversham (Eino Heiskanen), kuollut Charles Haversham (Heikki Vainionpää), hänen kihlattunsa Florence (Pihla Pohjolainen) ja hänen veljensä Thomas Colleymoore (Pekka Hänninen). Taustalla hovimestari Perkins (Joonas Snellman).
KUVA: JUKKA KONTKANEN

Monella suomalaisella on kokemusta harrastajateatterista joko näyttämöltä tai sen takaa.

Niinpä onkin vapauttavaa nauraa munauksille, joiden kaltaisia on itsekin tehnyt, ja vielä hauskempaa on hekottaa samanlaiselle mokalle, joka kävi naapurin Reiskalle (sori Reiska!).

Silloin se ei kyllä naurattanut yhtään. Eikä ohjaajaakaan.

Ei ihme, että katsojaa naurattaa tämän harrastajaryhmän ohjaajan ilmeitä ja äänenpainoja seuratessa – ne ovat suoraan elävästä elämästä.

Näytelmä joka menee pieleen -näytelmässä on herkullinen näytelmä näytelmässä -rakenne.

Niinpä katsoja pääsee yhdellä lipunhinnalla seuraamaan ikään kuin kahta näytelmää: Murha Havershamin kartanossa -dekkaritarinan ratkeamista ja sitä, kuinka toheloivat harrastajat selviävät urakastaan.

Näytelmä näytelmässä on vaikea, mutta kiehtova rakenne. 

Sitä käytetään myös esimerkiksi musikaalissa Kiss Me, Kate (1948), suomeksi Suutele minua, Kati, ja seurataanpa näytelmäseurueen esitystä Hamletissakin.

Näyttelijälle tällainen rakenne on vaativa sen vuoksi, että hänen pitää esittää roolihenkilöä, jolla on tietynlainen luonne ja tietyt tavoitteet ja joka esittää roolihenkilöä, jolla on aivan toisenlainen luonne ja tavoitteet.

Seinäjoen kaupunginteatterin näyttelijät onnistuvat tässä kaksoisnäyttelemisessä loistavasti!

Jani Johansson ilmeilee ja häpeää harrastajaseurueen ohjaajana ja tarkastaja Carterin roolissa, Pekka Hänninen Roopena ja Thomas Colleymooren roolissa yrittää pelastaa tilanteet parhaansa mukaan improvisoimalla.

Pihla Pohjolainen Sannana ja Florencen roolissa diivailee ja riehuu, ja Joonas Snellman on Henkkana ja hovimestari Perkinsin roolissa huvittava sivistyssanojen vääntelijä.

Jarmo Pukkilasta ei uskoisi, että hän on näyttelijä: hän on niin uskottava harrastajaryhmän valo- ja äänimies iänikuisissa mustissa vaatteissaan.
Heikki Vainionpää näyttelee elävästi kuollutta, ja Eino Heiskanen on hurmaava Masa, jolla on kaksoisrooli (eli Einolla siis oikeastaan kolmoisrooli) Cecil Havershamina ja puutarhurina, joka pukeutuu kuin puutarhatonttu.

Heiskasen roolissa Cecilinä kiteytyy harrastajanäyttelijä pahimmillaan. Intoa ja itsevarmuutta on, taitoa ei.

Harrastajanäyttelijät venyttävät ja tekevät kaikkensa, jotta näytelmä saadaan kunnialla vietyä läpi.
Kuvassa Eino Heiskanen ja Pekka Hänninen.
KUVA: JUKKA KONTKANEN

Henkilökohtainen suosikkini on Mia Vuorela turkulaisittain säksättävänä ja kuumia katseita heittelevänä järjestäjänä.

Hän venyy moneen suuntaan ja on aina siellä, missä tarvitaan. Niin kuin järjestäjän kuuluukin.

Mia Vuorela harrastajaryhmän järjestäjänä ja Jani Johansson ryhmän ohjaajana ja tarkastajan näyttelijänä tekevät huippusuoritukset Näytelmässä joka menee pieleen Seinäjoen kaupunginteatterissa.
KUVA: JUKKA KONTKANEN

Farssissa ajoitus on kaikki kaikessa, ja Kalle Lambergin ohjauksessa kaikki on taimattu toimimaan täsmällisesti. Muuten ei hauskuutta niin piisaisikaan.

Näytelmässä joka menee pieleen tahti kiihtyy loppua kohden, niin kuin farssissa kuuluukin, ja kaikki menee aina vain hullummaksi, myös lavastus.

Sen on suunnitellut Marjatta Kuivasto, ja se on hankittu Tampereen Teatterista, jossa tämä näytelmä sai ensi-iltansa kolme vuotta sitten.

Onpa ihanaa nähdä kunnollinen, englantilaiseen tyyliin sisustettu huone, lavastus, joka täyttää lavan kokonaan.

Näytelmän joka menee pieleen lavastus on riemastuttavan täyteläinen ja kätkee sisälleen kikan jos toisenkin.
KUVA: JUKKA KONTKANEN

Näin Näytelmän joka menee pieleen nyt ensimmäistä kertaa, ja mieleni halajaa katsomaan muitakin versioita.

Seinäjoen kaupunginteatterin lisäksi näytelmää on tänä syksynä esitetty ainakin Turun kaupunginteatterissa, jossa näytökset ovat kohta loppumassa. Se menee myös Svenska Teaternissa Helsingissä sekä Lontoossa, jossa se on mennyt yhtäjaksoisesti vuodesta 2012 lähtien.

Suosittelen hakeutumaan johonkin näistä esityksistä ja varaamaan nenäliinoja mukaan – naurunkyyneleiden varalta.

Näin esityksen Seinäjoen kaupunginteatterissa 29.11.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.

Romeo+Julia – verkkariversio nuorille

Huom! Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat säästyä niiltä, hyppää yli.

Oliver Kollberg Romeona ja Anna Victoria Eriksson Juliana
Vaasan kaupunginteatterin modernissa Shakespeare-sovituksessa.
KUVA: LINUS LINDHOLM

William Shakespeare: Romeo+Julia.

Ensi-ilta 16.11.2019 Vaasan kaupunginteatterissa. Käännös Lauri Sipari. Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund. Lavastus ja puvut Sven Haraldsson. Sävellys, musiikin sovitus ja taustanauhat Stefan Johansson.

Rooleissa mm. Anna Victoria Eriksson, Oliver Kollberg, Heidi Kirves, Toni Ikola, Anna Lemmetti-Vieri, Timo Luoma, Miika Alatupa.

**********

William Shakespearen ikoniset rakastavaiset, Romeo ja Julia nähdään verkkareissa Vaasan kaupunginteatterissa lauantaina ensi-iltansa saaneessa näytelmässä.

Keltaiset verkkarit pukevat päälleen Julian perhe ja Capuletien kannattajat. Team Romeo verhoutuu vihreisiin verryttelyhousuihin ja -takkeihin.

Kolmen raidan urheilumerkki saa niin rajua mainosta koko näytelmän ajan, että käsiohjelmassa pitäisi mielestäni lukea: ”Näytelmä sisältää tuotesijoittelua.”

Nuorten veronalaisten traaginen rakkaustarina on ohjaaja Jakob Höglundin mukaan suunnattu nuorille. Toivon sydämestäni, että heitä rientää sankoin joukoin katsomoon nauttimaan tästä väkevästä tarinasta, joka on poikinut lukuisia lauluja, elokuvia ja kirjoja. 

Se on myös pohjana West Side Story -musikaalissa. 

Romeo+Julian kieli on kaunista ja runollista, kiitos Lauri Siparin käännöksen, mutta ylöspano moderni. Siinä on jännää kontrastia.

Some-palstoilla ja paikallisissa lehdissä näytelmää on jo hehkutettu.

Minä en hullaantunut. Taidan olla liian vanha, väärää kohderyhmää.

Jakob Höglundin ja Rasmus Arikan tekemässä sovituksessa Romeon vanhemmat ja muutama muukin alkuperäisrooli on tapettu, eli heitä ei ole näytelmässä ollenkaan. 

Sen sijaan kertojana toimiva kuoro on säilytetty. Kuoro kertoo heti aluksi näytelmän lopputuloksen: nuoret rakastavaiset kuolevat.

Kun katsojan ei tarvitse jännittää, miten tässä käy, huomio kiinnittyy siihen, miten tämä toteutetaan.

Näytelmää hallitsee yksi ainoa lavastuselementti, valkoset portaat. Ne ovat Julian koti, kirkon alttari, valkokangas, Capuletien hautakammio, mitä milloinkin.

Portailla myös tanssitaan, ja niitä kuljetaan päästä päähän, kuin kiemurtelevaa tietä. Kätevä, monikäyttöinen lavaste!

Alussa näyttelijät kiipeävät portaille samaan aikaan, kun yleisö hakeutuu paikoilleen katsomoon. Odotellaan.
Osa näyttelijöistä makaa, osa istuu portailla kuin saunassa, kukin hiljaa ajatuksissaan.
Odotellaan. Ja vieläkin odotellaan.

Alku on liian pitkä. Katsojan uteliaisuus ja ai-kun-kiva-ajatukset muuttuvat jo alkumetreillä pitkästyneisyydeksi: alkais jo.

Näytelmää hallitsee yksi ainoa lavastuselementti, valkoiset portaat. Ne ovat monikäyttöiset.
Portailla istuen myös tanssitaan, niin kuin 1950-luvun hand jivessä.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Myöhemmissä kohtauksissa istuvista, seisovista, makaavista ja tanssivista näyttelijöistä rakentuu portaille kauniita asetelmia.

Visuaalisesti kaunista on myös se, kun rakastavaiset kietoutuvat katosta lavalle putoavaan saippuavaahtoon. 

Muuta syytä en keksikään, miksi vaahtoa on käytetty, kuin että se on kaunista. Mitä lisäarvoa tällainen tehokeino tuo tarinaan?

Ehkä se on symboli: rakastuneen olo on kevyt kuin kupliva saippuvaahto. Tai rakkaus on kuin saippuakupla, katoaa yhtä helposti.

Kiinnostavaa on seurata väliajalla, miten näyttämöhenkilökunta siivoaa vaahtoa pois.

Romeo ja Julia ilakoivat taivaasta satavassa saippuavaahdossa.
KUVA: LINUS LINDHOLM 

Saippuavaahdossa ilakoiminen ja tappeleminen korostavat sitä, että esitys on voimakkaasti fyysistä, suorastaan urheilullista ilmaisua.
Julian imettäjä (Heidi Kirves) käyttelee ahkerasti kaulassaan olevaa pilliä. Hän on kuin valmentaja, komennotkin yhtä rivakoita. Hän käskyttää Juliaa (Anna Victoria Eriksson) tekemään esimerkiksi punnerruksia ja leuanvetoja.

Näytelmässä myös juostaan paljon, paikoillaan ja eteenpäin. Ehkä se on urheilullista, mutta se näyttää hermostuttavalta säntäilyltä.

Kontrastia 1500-luvulla kirjoitettuun näytelmätekstiin on haettu myös sillä, että mukaan on sovitettu siirappisia rakkauslauluja 1960–90-luvuilta.

Biisivalinnat ovat minusta hiukan outoja, sillä näitä tanssittiin 80-luvun diskossa illan viimeisinä hitaina. Ihmettelen, tuntevatko nykynuoret näitä biisejä.

Rakastumisen hetkellä Romeo ja Julia laulavat Can’t Help Falling in Love (Elvis Presley), vihkimiskohtauksessa soi Forever Young (Alphaville), ja kuolinkohtauksessa Romeo (Oliver Kollberg) laulaa I Will Always Love You (Dolly Partonin 60-luvun kappale, josta Whitney Houston teki hitin 90-luvulla).

Osa lauluista toimii ja sopii yhteyteen, mutta esimerkiksi Julian esittämä I Just Called to Say I Love You (Stevie Wonder) tuntuu päälleliimatulta ja aivan väärältä tähän näytelmään.

Musiikin tahtiin myös tanssitaan, esimerkiksi portailla istumalla ja vain käsiä käyttämällä. Niin kuin 50-luvun hand jiveä. Ja sitten on sitä moneen kertaan nähtyä oman kehon taputtelua (rintakehä, reidet) ja käsien läpsyttelyä.

Kiinnostavaa on pohtia näytelmän seksuaalisia vihjauksia, kun kerran rakastavaisista puhutaan. Juliahan on isänsä (Toni Ikola) kertoman mukaan vasta 13-vuotias. Äiti (Anna Lemmetti-Vieri) sanoo, että hän oli Julian iässä jo Julian äiti.

No, 1500-luvulla seksielämä kai alkoi varhain, kuoltiinhan keskimäärin jo ehkä 45-vuotiaana.

Nyky-yhteiskunnan käsitysten mukaan tässä on kuitenkin kyse alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mercutio (Ville Seivo) vieläpä kannustaa siihen, hänen puheensa ovat täynnä seksuaalista vihjailua, ja hän kehottaa ystäväänsä Romeota nauttimaan tytöistä.

Minusta on erikoista, että kilpakosija, kreivi Paris (Miika Alatupa) on tehty elkeiltään kovin naismaiseksi, varsinkin loppua kohden. 

Onkohan tämä jonkinlainen kommentti keskusteluun, jota käydään oikeudesta oman sukupuolen määrittämiseen ja sen ilmaisuun? Että jos mies on naismainen, se ei tarkoita, että hän on homoseksuaali, vaan hän voi aidosti olla rakastunut teinityttöön. Sitäkö tällä halutaan sanoa?

Rakastunut Julia tuskailee mielialojen heittelehtiessä parvekkeella.
Romeo haikailee hänen peräänsä muiden Team Montaguen jäsenten antamasta suojasta.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Minua koskettivat eniten pelkistetyt kohtaukset, joissa paljas näyttelijäntyö, roolin tulkinta, on ytimessä. Siis kohtaukset ilman saippuavaahtoa, rakkauslauluja, urheilusymboliikkaa, videoprojisointeja ja muita kikkoja.

Anna Victoria Eriksson on huikean hyvä rakkaudesta riutuvana teinityttönä. Hän kuvaa uskottavasti mielialojen heittelehtimistä, uhmakasta kiukuttelua ja nuoren yletöntä hellyyttä.

Oliver Kollbergin Romeolla on kaksi vahvaa tunnetta: toivo ja epätoivo. Ne vaihtelevat nuoressa ensirakastajassa, joka on rakastunut rakastuneena olemiseen. Myönnän, etten oikein päässyt ponnaripäisen Romeon makuun.

Ensemble tekee kauttaaltaan vahvaa työtä. Heistä huokuu yhdessä tekemisen riemu ja varma ammattitaito.

Punaväri roiskuu komeasti, kun epätoivoinen Romeo (Oliver Kollberg) surmaa Tybaltin (Oiva Nuojua).
Taistelukoreografiat on suunnitellut Ville Seivo.
Taustalla tässä kohtauksessa Capuletien joukkoon kuulunut Lasse Lorenz.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Lilla Teaternin johtajaksi siirtynyt Jakob Höglund on Vaasan-vierailuillaan ollut erittäin pidetty ohjaaja. Työryhmä näyttää ylpeänä sen, mitä taitava ohjaaja saa heistä irti.

Valitettavasti tässä esityksessä se kosketti minua vain lyhyinä välähdyksinä.

Näin ennakkoesityksen 15.11.2019. Sain siihen lehdistölipun.

Sugar – rakkaus voittaa kaiken

Sugar (Emmi Kangas) ja Junior (Oiva Nuojua) tutustuvat ja rakastuvat.
Sugar-musikaali hauskuuttaa Vaasan kaupunginteatterissa tänä syksynä.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Sugar – Piukat paikat. Musikaalin käsikirjoitus Peter Stone, laulujen sanat Bov Merrill, sävellys Jule Styne.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 14.9.2019. Ohjaus Rikard Bergqvist, lavastus ja puvut Tomas Sjöstedt, koreografia Camilla Ekelöf, valosuunnittelu Joakim Brink, kapellimestari Sauli Perälä. Suomennos Mikko Koivusalo.

Rooleissa mm. Emmi Kangas, Oiva Nuojua, Ville Seivo, Timo Luoma, Miika Alatupa ja Heidi Kirves.

**************************

Vaasan kaupunginteatterin musikaali Sugar – Piukat paikat alkaa visuaalisesti komealla tableau-kohtauksella. Alkusoiton aikana pyörönäyttämö pyörii ja katsoja näkee paikalleen jähmettyneitä hahmoja, jotka vievät heti ajatukset 1930-luvun lamaan ja Chicagoon. Gangstereita, pikkuvarkaita, köyhiä ruokajonossa. Upea aloitus!

Tarina kertoo kahdesta työttömästä muusikosta, Joesta ja Jerrystä, jotka sattuvat gangstereiden tekemien murhien silminnäkijöiksi. Pitääkseen oman henkensä he pakenevat, muuntautuvat naisiksi ja liittyvät tyttöorkesteriin. Orkesteri matkaa Chicagosta esiintymään Miamiin, Floridan aurinkoon. Orkesterin laulusolistina on hurmaava Sugar Kane, joka etsii Floridan miljonääreistä miestä itselleen. Yksi miljonääreistä on Osgood Fielding.

Sugar on päällisin puolin komedia. Musikaalissa on runsaasti nokkelaa sanailua ja hassuja tilanteita.

Ja sekin naurattaa, kun miehet pukeutuvat tätimäisiin mekkoihin!

Kun drag queeneja on näyttämöllä (La Cage aux Folles, Kinky Boots), eivät he ole ollenkaan naurettavia, vaan upeita.

Mutta kun Joe ja Jerry ilmestyvät tyttöorkesteriin Josephinena ja Daphnena, yleisö repeää nauruun.

Se on kutkuttavaa, että yleisö tietää heidän olevan miehiä, mutta orkesterin jäsenet eivät tiedä.

Daphne (Ville Seivo) ja Josephine (Oiva Nuojua) ovat upouusia tyttöjä Söpö-Suen tyttöorkesterissa.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Joen ja Jerryn rooleissa on eroja, vaikka he ovat selvästi parivaljakko.

Joe vaikuttaa järkevältä kaverilta, joka keksii keinot pulmaan kuin pulmaan. Hän on kuin kotonaan naisen hahmossa, mutta pääsee myös välillä muuntautumaan Junioriksi, nuoreksi miljonääriksi. Oiva Nuojua näyttää nauttivan roolistaan, joka on monipuolinen ja selkeä.

Sen sijaan Ville Seivo, joka on vetänyt upeasti useita musikaalirooleja Vaasassa, vaikuttaa monessa kohtauksessa lähinnä kiusaantuneelta.

Vaikka Jerry ei aluksi olekaan innoissaan Daphnen roolista ja haluaa takaisin mieheksi, illallisella Osgoodin (Timo Luoma) kanssa tapahtuu muutos. Daphne riemuitsee aidosti kihlauksestaan, mutta tuo höpsöys ei tässä versiossa oikein välity katsomoon asti.

Daphnen ja Osgoodin ensikohtaaminen hotellin edustalla on kuitenkin yksi musikaalin huippuhetkistä Seivon ja Luoman hurmaavan yhteistyön ansiosta.

Jerry/Daphne (Ville Seivo)  ja Joe/Josephine (Oiva Nuojua) ovat parivaljakko, mutta silti erilaisia luonteeltaan.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Osgood ja hänen miljonäärikaverinsa vaikuttavat näinä #metoon jälkeisinä aikoina elostelevilta vanhoilta äijiltä, jotka jahtaavat naisia. He ovat nykysilmin vastenmielisempiä kuin käsikirjoittajalla oli ehkä alunperin tarkoitus.

Karikatyyrimäisten miljonäärien laulu- ja tanssinumero on tarkoitettu koomiseksi kohtaukseksi. Tarkka kuuntelija huomaa laulun kertovan siitä, että vanhatkin miehet tarvitsevat rakkautta.

Näin miljonäärit liittyvät musikaalin kaikenkattavaan teemaan. Se on rakkaus, joka voittaa kaiken.

Osgood rakastuu Daphneen, eikä haittaa, että hän on mies.

Joe rakastuu Sugariin ja Sugar Joeen, eikä haittaa, että hän ei ole miljonääri.

Rakkaus ymmärtää ja antaa anteeksi kaiken.

Rakkaus-teema huipentuu Sugarin hahmossa.

Hän ei ole mikään varsinainen ruudinkeksijä, onpahan vain tyttö, joka etsii rakkautta. Hän on sen löytänytkin monta kertaa, mutta pettynyt kerta toisensa jälkeen. Silti hän on valmis rakastumaan uudelleen.

Roolin taakkana on sen alkuperäisesittäjä. Sugar-musikaali perustuu elokuvaan Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959), jossa Sugaria esitti unohtumaton Marilyn Monroe.

Hänen saappaisiinsa on vaikea astua, vaikka tarina on siirtynyt valkokankaalta teatterinäyttämölle, eli laji on vaihtunut täysin. 

Vaikka näyttelijä loisi omanlaisensa Sugarin roolin, moni katsoja miettii ehkä alitajuisesti Marilyniä. Siinä on tuon roolin painolasti.

Siro Emmi Kangas ei ole hunajaisin Sugar, jonka olen nähnyt, mutta hän laulaa ja tanssii upeasti ja tuo hyvin esiin yksinäisen tytön haavoittuvuuden ja tarpeen saada ystäviä ja rakkautta.

Visuaalisesta puolesta täytyy kehua Camilla Ekelöfin suunnittelemia näyttäviä koreografioita.

Esimerkiksi junassa esitettävä laulu Miamin auringosta on tehty hauskasti. Siinä ei tanssita, vaan koreografia tehdään avaamalla ja sulkemalla junan makuupaikkojen verhoja.

Ensimmäisen näytöksen lopussa Nuojua ja Seivo heittäytyvät upeaan tanssiin Mielessä on Sugar -kappaleessa, ja toisen näytöksen Sugar Shell -laulussa on sekä tanssien että pukujen puolesta erittäin tyylikäs toteutus.

Lisäksi gangsterit tanssivat stepaten. Steppitanssi erottaa tämän pahisjengin muista, hyvistä roolihahmoista, jotka eivät steppaa. Steppi on yleensä iloista tanssia, joten gangsterien askeltamisesta syntyy kiinnostava kontrasti. Steppirautojen nakutus kertoo vaarasta.

Kokonaisuuden kruunaa upea, jazz-henkinen musiikki. Kapellimestari Sauli Perälän johtama orkesteri soittaa tiukkaa rytmiä erinomaisesti!

Heidi Kirves näyttelee tiukkaa orkesterinjohtajaa Söpö-Sueta. Hänen apulaisestaan Bienstockista on Vaasan kaupunginteatterin versiossa tehty nainen, roolissa on Anna Lemmetti-Vieri.
KUVA: LINUS LINDHOLM

On kiinnostavaa, että Sugar – Piukat paikat on yksi suomalaisten suosikkimusikaaleista, sillä musikaalien pääkallopaikoilla se ei ole menestynyt häävisti.

Sugar sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla keväällä 1972, ja sitä esitettiin siellä vain runsaan vuoden verran, 505 kertaa. Se on Broadwaylla vähän.

Kesti 20 vuotta, ennen kuin Sugar tehtiin Lontoon West Endissä. Se sai ensi-iltansa keväällä 1992, ja esitykset lopetettiin jo samana kesänä.

Suomessa nähtiin Sugarin ensiesitys 10 vuotta ennen Lontoota. Suomen kantaesitys oli Tampereen Teatterissa 8.12.1982, ja sitä esitettiin yhtäjaksoisesti viisi näytäntövuotta. Ohjaaja oli Heikki Värtsi, ja päärooleissa olivat Tapani Perttu (Joe), Seppo Mäki (Jerry) ja Marjut Sariola (Sugar).

Sittemmin Sugar, Joe ja Jerry kumppaneineen ovat naurattaneet suomalaiskatsojia jo 15 ammattiteatterissa ja lukuisissa harrastaja- ja kesäteattereissa.

Lähteet: Gerald Bordman: American Musical Theatre – A Chronicle, thisistheatre.com, Teatterin tiedotuskeskuksen Ilona-tietokanta, Tampereen Teatterin Sugar-käsiohjelma.

Näin ennakkoesityksen 13.9.2019 ja esityksen 9.11.2019. Sain molempiin esityksiin lehdistölipun.

"Totta kai kuolen, sitten kun itse päätän"

Kuningas Berengerin (Jari Hietanen) aika käy vähiin Vaasan kaupunginteatterin absurdissa näytelmässä Kuningas kuolee. Teemu Vähäsen kauniit valot ja projisoinnit luovat kontrastia ravistelevaan tekstiin.
KUVA: LINUS LINDHOLM 

Eugène Ionesco: Kuningas kuolee.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 9.11.2019. Ohjaus Ville Härkönen, lavastus ja puvut Maria Antman, valot ja projisointi Teemu Vähänen, äänet Marko Rokala.

Rooleissa Jari Hietanen, Kirsi Asikainen, Essi Hurme, Topi Kohonen, Jenny Malmberg, Nuutti Saari.
*******************

Miltä sinusta tuntuisi, jos joku sanoisi, että kuolet 1,5 tunnin kuluttua?

Seuraisi samat vaiheet kuin minkä tahansa kriisiuutisen puhjettua:

1.  kieltäminen (ei voi pitää paikkaansa)
2.  suuttumus (älkää pelleilkö siinä)
3.  epäusko (näin ei voi tapahtua minulle) ja
4.  pelko (mitä tapahtuu, en halua, että se tapahtuu)
5.  lopuksi ehkä hyväksyntä, tai ainakin alistuminen väistämättömään

Kuningas kuolee -näytelmässä kuningatar Marguerite kertoo miehelleen, kuningas Berengerille, että tämä kuolee 1,5 tunnin kuluttua, "tämän esityksen lopussa". 
Berenger ei tahdo hyväksyä asiaa. Hän haluaa itse päättää, milloin kuolee, niin kuin hän on päättänyt kaikesta muustakin valtakunnassa. 
Mutta nyt on valta mennyt, aurinkokaan ei enää tottele häntä. 
Alkaa kuninkaan kamppailu itsensä, muiden ja kuoleman kanssa.

Vaasan kaupunginteatterissa lauantaina ensi-iltansa saaneen absurdin näytelmän on kirjoittanut Eugène Ionesco vuonna 1962.

Yksinäytöksinen näytelmä on aina ajankohtainen. 

Kuolema kun ei jätä ketään rauhaan, vaan johdattaa Tuonelan virran sillalle jokaisen vuorollaan.

Näytelmä on näyttelijä Ville Härkösen esikoisohjaus, ihan kelpo sellainen.

Absurdi näytelmä voi tarkoittaa esimerkiksi, että 

1. Siinä ei ole välttämättä lineaarista juonta.
2. Henkilöistä ei oikein ota tolkkua, keitä he ovat ja mikä heitä liikuttaa. 
3. Dialogissa ei välillä ole päätä eikä häntää.

Absurdiksi näytelmäksi tämä ei ole ihan sieltä absurdeimmasta päästä.

Dialogi on melkoista tykitystä. Puhetta on paljon, ja jokaiselle on annettu omat tähtihetkensä. 

Tekstin alla ja rivien välissä on varmasti paljon enemmän kuin katsoja pystyy kertakuulemalta ottamaan vastaan.

Juoni on melko selkeä: seurataan Berengerin kamppailua kuolemaa vastaan. Samaan aikaan, kun kuningas käy läpi eri vaiheita uutista sulattaessaan, katsoja miettii, kuoleeko kuningas todella.

Vai paljastuuko lopussa, että tämä on joku leikki tai peli? Absurdissa näytelmässä yllättävät käänteet ovat tavallisia. 

Paljastamatta sen enempää totean vain, että loppu onkin erikoinen.

Myös hahmot ovat melko selkeät.

On kuningas, jonka valtakunta on supistutunut satojen sotien seurauksena. Asukkaita oli miljardeja, nyt on tuhatkunta, hekin kaikki vanhoja, ja syntyvyys on nolla. 

Jari Hietanen vetää pääroolin komeasti, omalla tyylillään. Mieleen pulpahtelee saman näyttelijän taannoinen rooli Puntilan isäntänä.

Kuningas kiukuttelee välillä kuin lapsi ja takertuu valtikkaansa.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kuninkaalla on kaksi vaimoa, vanha kuningatar Marguerite ja nuori kuningatar Marie, jotka ovat toistensa vastakohtia ja antavat sen kuulua.

Marguerite on totuudenpuhuja, joka töksäyttelee ikäviä asioita suustaan välittämättä muiden tunteista. Siitä syntyy komiikkaa, mutta myös kiusaantumista. 

Kirsi Asikaisen työskentely on vakaata, rauhallisen varmaa loppuun asti.

Marie ihailee ja paapoo kuningasta ja latelee mantroja: "Sinä pystyt siihen, luota itseesi." "Älä luovuta!" "Aina on rakkautta, rakkaus kantaa." Mieleen tulevat väkisinkin kaikenlaiset henkinen hyvinvointi - ja onnellisuus-kurssit. 

Essi Hurme piirtää esiin epävarman Marien, joka elää vain kuninkaan kautta ja hänen käskystään.

Kuningattaret (Essi Hurme, vas. ja Kirsi Asikainen, oik.) asettuvat vastakkain asiassa kuin asiassa Kuningas kuolee -näytelmässä. Kuningas (Jari Hietanen) pyörähtelee valtapelin keskellä.
Taustalla tilannetta tarkkailee siivooja (Jenny Malmberg).
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kuninkaan henkilääkäri on samalla astrologi ja meteorologi. Hän komppaa vanhaa kuningatarta ja yrittää valmistaa kuningasta kuolemaan. 

Topi Kohonen on vauhdikkuudessaan luonteva, mutta äänensävy ja olemus muuttuu teennäiseksi, kun käy ilmi, että lääkäri voi olla kuninkaan käskystä myös pyöveli. Tämä kohtaus ei liikuta katsojaa, vaikka paljastuksessa olisi hyvät ainekset siihen.

Vartija ihailee kuningasta ja muistaa hänen kunnianpäivänsä ja saavutukset. Kuninkaan vallan päättyminen näkyy muun muassa siinä, että vartija ei enää tottele häntä. 

Nuutti Saari näyttelee hyvin uskollisen alamaisen pienehkön roolin.

Kaiken keskellä häärii siivooja Juliette, joka on toisaalta kaikkein realistisin, toisaalta kaikkein kummallisin hahmo. Hän kertoo kiehtovassa dialogissa kuninkaalle elämästään köyhyydessä ja päättymättömän työtaakan rasittamana. Silti hän ei näytelmässä tee juuri mitään. 

Jenny Malmbergin Juliettesta en saa selvää, onko hän kuninkaan puolella vai tätä vastaan. Mikä on siivoojan toiminnan suunta, mitä hän pyrkii saavuttamaan?

Jäin ihmettelemään Malmberg silmänmuljautteluja. Niitä oli ainakin ennakkoesityksessä kovin paljon, eikä aina oikein käynyt ilmi, ketä siivooja mielessään manasi, kuningasta vai kuningattaria vai ketä. Lisäksi katse harhaili milloin minnekin, mikä antaa fokusoimattoman vaikutelman.

Vartija (Nuutti Saari), lääkäri (Topi Kohonen), kuningatar Marguerite (Kirsi Asikainen), kuningatar Marie (Essi Hurme) ja siivooja (Jenny Malmberg) yrittävät saada kuninkaan ymmärtämään, että tämän aika on täysi.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Etelä-Koreassa on kuulemma keksitty liikeidea, että ihminen voi mennä makaamaan arkkuun ja kokeilla, miltä tuntuisi olla kuollut (Pohjalainen 8.11.2019).

Lähes saman kokemuksen voi saada katsomalla Kuningas kuolee -näytelmän.

Molempien ideana on, että kun tajuaa, kuinka rajallinen elämä on, ymmärtää, että jokainen hetki on arvokas. Kuolemaankin pitäisi valmistautua.

Kuningas kuolee johdattelee katsojan ajattelemaan omaa kuolemaansa, mutta näytelmästä voi löytää myös muita, hyvinkin ajankohtaisia teemoja, kuten:

1. Tarinassa viitataan useaan kertaan siihen, että säätilat ovat sekaisin ja tapahtuu luonnonkatastrofeja. Maapallo repeilee liitoksissaan ja voi huonosti.
2. Paljon puhutaan myös omistamisesta ja siitä, että pitäisi hoitaa kaikkea sitä, mitä omistaa, muuten se rapistuu. Mutta kun on koko ajan kiire, ei ehdi, huomenna sitten. 
3. Kuningas takertuu valtikkaansa, mutta mitä on valta ja kuka sitä lopulta käyttää? Näytelmän kuningas muistuttaa välillä tunnettuja lähihistorian diktaattoreita. Entä kantaako vallankäyttäjä vastuunsa?
4. Mitä on rakkaus? Onko rakkautta se, että kertoo totuuden, vai se, että kaunistelee sitä?

Maria Antmanin lavastus ja puvut pelaavat yksinkertaisilla ratkaisuilla. Valtaistuin, kruunu ja valtikka ovat hienot, samoin heidän korkeutensa puvut. Pienin keinoin luodaan hovimainen vaikutelma.

Erityismaininnan ansaitsevat Teemu Vähäsen valot ja projisoinnit. Ne ovat kauniita ja rauhoittavia, sopiva kontrasti näyttämön villille menolle ja ravisteleville sanoille.

Näin ennakkoesityksen 8.11.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.