Sankareita vai ei – Jääkärin morsian Seinäjoen kaupunginteatterissa

Jääkärin morsian on rankasti sovitettu laulunäytelmä, joka on Seinäjoen kaupunginteatterissa paisutettu 3-tuntiseksi esitykseksi.
KUVA: AKI LOPONEN/SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Sam Sihvo ja Juha Luukkonen: Jääkärin morsian.

Sovitus ja ohjaus Juha Luukkonen, musiikin sovitus ja harjoituttaminen Matti Oja, lavastussuunnittelu Juho Lindström, pukusuunnittelu Noora Salmi, valosuunnittelu Lauri Virkkala, äänisuunnittelu Riku Metsä-Ketelä, videosuunnittelu Lauri Virkkala, Juha Mäki-Turja, koreografi Iiro Heikkilä, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Aliina Ilonen, Johanna Uusitontti, tarpeisto Tiina Puntala.

Rooleissa mm. Tomi Turunen, Juha Lagström, Jani Johansson, Kristiina Karhu, Jukka Puronlahti.

Ensi-ilta 12.9.2026 Seinäjoen kaupunginteatterissa.

***********

Mitä oikein tuli nähtyä? Poistuin Seinäjoen kaupunginteatterin Jääkärin morsian -esityksestä melko turhautuneena, aikamoisen ärtyneenä, mutta osin vaikuttuneenakin.

Laulunäytelmä on 3-tuntinen, paatoksellinen tykitys, joka sekoittaa nykyaikaa, ensimmäistä maailmansotaa ja vuoden 1918 tapahtumia Suomessa, toista maailmansotaa, rock- ja pop-biisejä 1970-luvulta 2000-luvulle ja sankarimaineeseen korotettuja jääkäreitä ja sotapäällikkö C.G.E. Mannerheimiä. Muun muassa.

Jukka Puronlahti näyttelee ylipäällikkö Mannerheimiä, joka puhuu räävittömiä.
KUVA: AKI LOPONEN/SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Kerran sankari ei ole aina sankari

Turhautuminen johtui siitä, että tuosta kaaoksellisesta näytelmästä ymmärsin tapahtumat, mutta en ymmärtänyt läheskään kaikkea, mitä niillä haluttiin sanoa. Jos katsojalle jää esityksen nähtyään tunne, että olet tyhmä, kun et tajunnut, se on huono juttu.

Sen tajusin, että tämä on sellaista teatteria, jota valitaan Tampereen teatterikesään ja jota hehkutetaan.

Mutta silti: Olen vissiin pöljä, kun en ymmärrä esimerkiksi, miksi marsalkka Mannerheim oli pantu puhumaan revasta, runkkaamisesta ja penisrenkaista.

Ärtymykseni johtui siitä, että Mannerheimin puheet eivät ainakaan minua naurattaneet, eivätkä hätkähdyttäneet. Ne eivät myöskään tuoneet hänestä ihmisenä esiin mitään uutta näkökulmaa. Jäljelle jäi käsitys, että ohjaaja Juha Luukkonen haluaa painaa Mannerheimin lokaan (siinäkään ei ole mitään uutta). Kuten muutkin sankareiksi nostetut, esimerkiksi jääkärit.

Tämä lieneekin Seinäjoen Jääkärin morsiamen sanoma: Kerran sankariksi nostettu ei ole ikuisesti sankari. Aina tulee uusia sankareita, joita nostetaan esiin ja ihannoidaan. Ja kun tarkemmin katsotaan, kukaan ei ole sankari kuitenkaan.

Ymmärrän sen, että kyseenalaistetaan sankariutta ja korostetaan "sankarien" tavallisuutta, esimerkiksi heidän tarvettaan käydä huussissa.

Mutta toisaalta, jos historiaa katsotaan tarkasti: Onneksi jääkärit palasivat koulutuksesta Saksasta helmikuussa 1918. Onneksi meillä oli armeijan ylipäällikkönä Mannerheim. Juuri itsenäistynyt, nuori Suomi olisi ilman heitä voinut kehittyä aivan toiseen suuntaan kuin kehittyi.

Jani Johansson näyttelee jääkäri Kalpaa ja laulaa saksaksi Rammsteinia.
KUVA: AKI LOPONEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Väkivalta jatkuu sukupolvelta toiselle

Ohjaaja, teatterinjohtaja Luukkonen on siis ottanut klassikoksi muodostuneen, suomalaisen laulunäytelmän Jääkärin morsian ja muokannut sen aivan uuteen uskoon.

Tarina kertoo nuorista suomalaismiehistä, jotka lähtivät jääkärikoulutukseen Saksaan vuoden 1916 tienoilla. He olivat sen ajan kapinallisia. Monet karkasivat kotoaan Saksaan, jotkut lähtivät pakoon odottavaa vankilatuomiota.

Koulutuksessa olot olivat välillä kovat, he joutuvat taisteluihin Saksan itärintamalla. Ja kun he palasivat Suomeen, täällä odotti sisällissota. Valkoiset joukot saivat jääkäreitä johtajikseen.

Tarinassa on ripaus romantiikkaakin, kun Martti-jääkäri rakastuu kauniiseen tanssijattareen, Sabinaan.

Luukkonen on luonut tarinaan kehyskertomuksen. Prologissa ja epilogissa nähdään nykyajan kapinallinen, joka yllyttää kavereitaan rikkomaan jääkiekkomailoilla esimerkiksi tavallisten ihmisten autojen ikkunoita. Tarinan kuluessa käy ilmi, että nuoren kapinallisen esikuva on hänen pappansa, jonka isän jääkärit ampuivat Seinäjoen Paukanevalla. Vaan oliko se koko totuus?

Joka tapauksessa väkivalta näyttää jatkuvan sukupolvelta toiselle.

Esa Ahonen näyttelee nykypäivän nuoren kapinallisen (Tomi Turunen) pappaa.
Aikaa myöten nuorelle kapinalliselle selviää totuus suvun legendasta.
KUVA: AKI LOPONEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Moderneja biisejä

Jääkärin morsian sai kantaesityksensä Suomen Kansallisteatterissa vuonna 1921. Se on filmattu elokuvaksi 1930-luvulla kahdesti, 1931 ja 1938. Tauno Palo esitti ensimmäisessä versiossa ensirakastajan roolia, Marttia, mutta toisessa versiossa Martin ystävää, jääkäri Kalpaa.

Luukkonen on heittänyt alkuperäisen laulunäytelmän kappaleet romukoppaan ja kaivanut länsimaisesta jukeboxista aivan muuta laulettavaa.

Minulle ongelmaksi muodostui sen ymmärtäminen, miksi juuri ne laulut esitettiin juuri niissä kohdissa, joissa ne esitettiin. Siis ihan tällainen dramaturginen perusasia.

Jääkärin morsian ei tosiaan ole musikaali, jossa laulut vievät tarinaa osaltaan eteenpäin ja kuvaavat henkilöhahmojen tunnetiloja. Tämä on laulunäytelmä, jossa valmiita kappaleita on istutettu dialogin väliin. Silti olisin toivonut jonkinlaista motivointia, miksi juuri nämä kappaleet oli valittu tähän näytelmään.

Mitä sillä haluttiin sanoa, että korpraali Kalpa (Jani Johansson) laulaa saksalaisen Rammsteinin biisin Du hast (1997)?
Entä sillä, että Martti (Juha Lagström) laulaa ruotsalaisen Kentin biisin Musik Non Stop (1999), ja Ruotsin lippu heiluu. Ihan kummallista. Koko Ruotsi-kohtaus on aivan irrallinen tässä tarinassa.

Entä miksi noin vuonna 1917 Sonjan kapakassa lauletaan Vaya Con Diosia (1988) ja Sonja itse laulaa Barbra Streisandin Woman in Love (1980)?

Tuossa vain muutamia esimerkkejä, jotka eivät auenneet minulle.

Erittäin suurena puutteena pidän sitä, että Seinäjoen kaupunginteatteri on luopunut käsiohjelmista. Olisi ollut kiva tarkistaa käsiohjelmasta, mikä mikäkin biisi on ja lukea vähän tarinan ja sovituksen taustoista.

Vaikka tapahtumat sijoittuvat ensimmäiseen maailmansotaan, näytelmän dialogissa heitellään nykyajan ihmisten nimiä Stevie Wonderista ja Juice Leskisestä Wille Rydmaniin ja Juha Tapioon. Mitä lisäarvoa esimerkiksi nämä tuovat tarinaan? Ei välähtänyt minulle. Näytelmässä käytetään myös paljon karkeaa kieltä. Vähempikin olisi riittänyt.

Sen sijaan kun Kalpa maalaa karmein näkymin Suomen tulevaisuutta, alkoi oikeasti pelottaa.

Kristiina Karhu esittää tanssijatar Sabinaa, johon Martti-jääkäri (Juha Lagström) rakastuu.
KUVA: AKI LOPONEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Paljon tekstiä ja paatosta

Kaikesta ymmärtämättömyydestäni huolimatta olin vaikuttunut muutamasta seikasta Jääkärin morsiamessa.

Näytelmässä nostetaan esiin erilaisia vastakohtaisuuksia, ja se tehdään upeasti. Esimerkiksi tanssijatar Sabina on lähes mykkä, totaalisen alistettu, moneen kertaan raiskattu nainen, joka kommunikoi lähinnä eleillä. Mutta kun hän saa suunsa vihdoin auki, niin jessus, kun sieltä tulee räppiä sellaisella voimalla ja tahdilla, että huh huh! (Paleface: Mull' on lupa, 2014.) Nostan hattua Kristiina Karhulle!

Toinen esimerkki vastakohdista on se, että monia kauheita, väkivaltaisia tai surullisia hetkiä kommentoi kaunis musiikki. Ja loppukohtaus on kaunis ja lyyrinen, kaiken väkivaltaisen tykityksen ja mässäilyn jälkeen.

Olen vaikuttunut myös näyttelijäntyöstä. Jokainen näyttelijä tekee hyvää työtä annetuissa puitteissa. Näytelmässä on pituutta, tekstiä ja paatoksellista sanankäyttöä aivan liikaa minun makuuni. Tiivistää olisi saanut reilusti, ja etsiä lisää nyansseja ilmaisuun.

Olin vaikuttunut myös näytelmän visuaalisesta puolesta, erityisesti Juho Lindströmin lavastuksesta, josta Lauri Virkkalan valosuunnittelu toi esiin aina uusia puolia.

Lauri Virkkalan valosuunnittelu täydentää hienosti Juho Lindströmin suunnittelemaa lavastusta.
KUVA: AKI LOPONEN/ SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI

Näin esityksen 25.9.2026.

Konsertti vai musikaali? Tinakenkätyttö
saa yleisön bailaamaan Vaasassa

Tinakenkätyttö-musikaali käy läpi artisti Kaija Koon elämäntarinaa. Nuorena Kaijana laulaa upeasti Mari Hirvi.
Koko ensemble tanssii ja laulaa mahtavasti Vaasan kaupunginteatterissa.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Hanna-Mari Mantere ja Elina Ylisuvanto: Tinakenkätyttö – Musikaali Kaija Koon elämästä. 
Ohjaus Marco Bjurström (vier.), kapellimestari ja musiikin sovitus Sauli Perälä, koreografi Mindy Lindblom (vier.), lavastaja Tinde Lappalainen (vier.), pukusuunnittelija Emilia Eriksson. Äänisuunnittelija Jouni Ilari Tapio, valot Olli Haakana, maskit ja kampaukset Ella Stolt.

Rooleissa mm. Marika Huomolin (vier.), Mari Hirvi, Vilja Penttilä, Milla Kangas, Miika Alatupa (vier.), Oiva Nuojua.

Kantaesitys 10.9.2026 Vaasan kaupunginteatterissa.

******************

Ole rohkea, ole vapaa ja toteuta omaa juttuasi, omia unelmiasi!

Vaasan kaupunginteatterin uutuusmusikaalin Tinakenkätytön perussanoma on täsmälleen musikaaligenren ytimessä.

Vapaus on tarinan kantava teema. Päähenkilö, laulaja Kaija Koo taistelee itsensä vapaaksi isän unelmista, äidin kurista ja nalkutuksesta, aviomiehensä kahlitsevuudesta ja ennen kaikkea omista sisäisistä äänistään, jotka hokevat: "Olet huono, et osaa, et pärjää, ei kukaan tykkää sinusta, olet huono."

Tähän tarinaan voi moni nainen samastua, samoin kuin oikean Kaija Koon lauluihin, joita kuullaan musikaalissa. Niissä toistuu sama vapauden ja rohkeuden teema, ja ne ovat oikeassa elämässä monen naisen voimalauluja.

Kaiken tämän saattoi aistia musikaalin ensi-illassa, jossa yleisö pomppasi taputtamaan ja tanssimaan monta kertaa esityksen aikana, ei pelkästään lopussa.

Tinakenkätytössä esiintyjät, niin soittajat kuin näyttelijätkin, antavat kaikkensa ja ovat niin hyviä, että toivon totisesti, että tässä olisi nyt vetonaula, joka nostaisi Vaasan kaupunginteatterin vuotuisen katsojamäärän huippuunsa!

Olisi ollut, mistä valita

Vaikka ensi-illassa tunnelma oli katossa ja yleisö tuntui suuresti nauttivan esityksestä, minua Tinakenkätyttö ei täysin vakuuttanut.

Aloitan musikaalin valinnasta ohjelmistoon.

Musikaali kertoo siis suomalaisen laulajattaren, vuosikymmenten aikana rakastetuksi tähdeksi nousseen Kaija Kokkolan eli Kaija Koon elämäntarinan tähän asti.

Esitys alkaa Kaija Koon superkonsertista Helsingin Olympiastadionilla (2023) ja päättyy sinne. Siinä välissä kerrotaan takautuvasti Kaijan tarina lapsuudesta tähteyteen.

Miksi valita ohjelmistoon kertomus henkilöstä, joka elää yhä ja josta on hiljattain tehty elokuva ja  melko hiljattain ansiokas ja paljastava TV-dokumentti? Ja joka esiintyy yhä ja lähtee tänä syksynä uransa suurimmalle areenakiertueelle. Hänhän ehtii tehdä vielä vaikka mitä elämänsä aikana!

Koska oikea Kaija Koo vetää yhä täysillä, täytyy sanoa, että jos rahat ovat tiukalla (niin kuin monella tänä päivänä on) ja täytyisi valita, menisin mieluummin katsomaan häntä itseään konserttiin kuin häntä esittävää näyttelijää teatteriin. Samat hittibiisithän siellä kumminkin kuullaan.

Jos ajatellaan musikaalin teemaa tai sanomaa, niin hyvin moni musikaali kertoo juuri omien unelmien toteuttamisesta ja rohkeudesta kurkottaa niihin. Olisi ollut, mistä valita!

Otan vain muutaman esimerkin: koulumaailmaan sijoittuva Matilda (jossa on paljon lapsinäyttelijöitä) ja nuorisomusikaalit Grease ja High School Musical (jotka molemmat Marco Bjurström on ohjannut aiemmin Helsinkiin) kertovat rohkeudesta tehdä omia juttujaan. Näissä kaikissa, ammattimaisesti käsikirjoitetuissa teoksissa olisi suomennoksetkin valmiina, eikä niitä ole vielä nähty Vaasassa.

Edellä mainitut saattaisivat myös kiinnostaa teatterin kaipaamaa nuorta yleisöä enemmän kuin aikuisen naisen elämästä kertovat Kaija Koon kappaleet ja tarina.

Neljä Kaija Koota lavalla. Vasemmalta aikuinen Kaija (Marika Huomolin), Varjokoo (Miika Alatupa), Tähtikoo (Milla Kangas) ja nuori Kaija (Mari Hirvi).
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Entäpä libretto ja ohjaus?

Tämä musikaalivalinta voidaan nähdä jatkumona Vaasan kaupunginteatterin aiemmille kotimaisille jukebox-musikaaleille, kuten Katri Helena (2021), On kesäyö (2016) ja Badding (2014). Valitettavasti Tinakenkätytön käsikirjoituksessa on puutteita, kuten oli edellä mainituissakin musikaaleissa.

Musikaalin käsikirjoittaja Hanna-Mari Mantere on IMDb-tietokannan mukaan tehnyt tähän saakka lähinnä TV-sarjoja. Toinen käsikirjoittaja, Elina Ylisuvanto on näyttelijä, joka on näytellyt monissa musikaaleissa eri teattereissa, mutta käsikirjoituskokemusta on vähemmän.

Tinakenkätytön käsikirjoituksessa on sekä hyvää että huonoa.

Musikaalin rakenne, eli kehystarina ja takautumana esitetty kasvutarina siinä välissä, toimii hyvin.

Erittäin hieno ja hyvin toimiva ratkaisu on nostaa eräissä kohtauksissa kolme Kaijaa yhtä aikaa lavalle: lapsi Kaija (vaihtuva lapsinäyttelijä, ensi-illassa upeasti laulanut ja esiintynyt Vilja Penttilä), nuori Kaija (Mari Hirvi) ja kypsään ikään ehtinyt Kaija (Marika Huomolin).

Välillä Kaijoja oli lavalla viisikin, sillä edellä mainittujen lisäksi äänet Kaija Koon pään sisässä on personoitu rooleihin Tähtikoo (Milla Kangas) ja Varjokoo (Miika Alatupa). Edellinen puhui Kaijalle rohkaisevasti ja kannustaen, jälkimmäinen vähättelevästi ja mollaten.

Mainioita roolisuorituksia kaikki!

Jos oli ostanut käsiohjelman, pysyi kärryillä, keitä Tähtikoo ja Varjokoo olivat. Ilman käsiohjelmaa katsojan on ehkä vaikea hoksata, keitä nuo hahmot esittivät. 

Tätä olisi voinut ohjauksellisesti vielä skarpata vaikkapa niin, että pään sisäiset äänet olisivat ilmestyneet lavalle aina samalla tavalla, kenties tietynlaisen valaistuksen tai selkeästi erottuvan tunnusäänen saattelemana.

Oiva Nuojua ja Mari Hirvi nuorena Markkuna ja Kaijana.
Hiustyylit ovat aika karseat, mutta roolisuoritukset uskottavia.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Kaunista ja tylsää

Muutoin tarina kulkee sujuvasti eteenpäin kokeneen musikaalimiehen Marco Bjurströmin ohjauksessa, mutta muutamassa kohdassa draama pysähtyy ja esitys käy tylsäksi.

Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen lopussa on täysin turhaan pitkitetty kohtaus, jossa Kaija kokee ankaria itsesyytöksiä ja saa fobiadiagnoosin. Asia kävi selväksi ilman pitkittämistäkin.

Avioparin riitelyn katsominen näyttämöllä on aina tylsää (paitsi William Shakespearen näytelmässä Kuinka äkäpussi kesytetään) ja herättää myötähäpeää näyttelijöitä kohtaan. Näin käy tässäkin tarinassa. Tosin Oiva Nuojua esittää roolinsa Kaijan miehenä Markku Impiönä uskottavasti.

Esityksen alkupuolella parin rakastuminen Minun tuulessa soi -kappaleen tahtiin on mielestäni koskettavaa katsottavaa.

Libretossa useimmat laulut onkin integraatiomusikaalien tapaan istutettu tarinaan sopiviin kohtiin, ikään kuin viemään tarinaa eteenpäin, eikä niitä esitetä kokonaan.

Esimerkiksi Korkkarit kattoon -bilebiisissä käy erittäin selväksi se, mitä uskolliset fanit merkitsevät esiintyvälle taiteilijalle. Samassa kappaleessa näkyväksi tehdään myös se, että Kaija Koo kuuluu niihin voimakkaisiin naislaulajiin, joita homomiehet ihailevat.

Sellaisia ovat/ovat olleet myös esimerkiksi edesmenneet Judy Garland ja Dolly Parton sekä Cher, Barbra Streisand ja Liza Minelli. Suomen estradilavoilta esimerkiksi Paula Koivuniemi kuuluu samaan sarjaan.

Vaikka monet laulut on istutettu tarinan kerrontaan, Kaija Koon useassa yhteydessä suosituimmaksi nostettu laulu Kuka keksi rakkauden esitetään ikään kuin konsertissa. Siinä Marika Huomolin on yksin paljaalla lavalla. Tässä kohtaa draamallinen kerronta taas pysähtyy. Mahtavasta hittikappaleesta huolimatta esitys käy tylsäksi, mutta se ei ole Huomolinin vika.

Marika Huomolin antaa kaikkensa kypsään ikään ehtineenä Kaija Koona.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Musiikki ja laulut soivat upeasti

Kaija Koon musiikki on kauniita balladeja ja riehakkaita voimabiisejä toisensa perään. Kaikki hitit on koottu Tinakenkätyttöön, ja vielä vähän muitakin päälle.

Välillä ihmettelin ensi-illassa itsekseni, onko tämä konsertti vai draamallinen esitys, musikaali. 19. kappaleen kohdalla olin jo aivan kyllästynyt laulujen tykitykseen, mutta sen jälkeen kuultiin vielä 6 kappaletta ja yksi potpuri päälle.

Esittäjien taidoissa ei ole mitään vikaa! Loistava orkesteri hoitaa hommansa mallikkaasti, ja kapellimestari Sauli Perälän sovitukset ovat ensiluokkaisia. Laulavat näyttelijät antavat myös parastaan. Koko ensemble laulaa ja tanssii hienosti.

Erityisesti ilahduin nuoren Kaijan, Mari Hirven vedosta. Hänen äänensä soi kerrassaan upeasti. Samoin vierailevan näyttelijän, useissa rooleissa huhkivan Saara Östmanin ääni teki minuun syvän vaikutuksen. Marika Huomolinin matalalla äänellä laulamat kappaleet kuuluivat ehdottomasti illan parhaimpiin.

Vaasan kaupunginteatterin Piaf-musikaalin (2025) pääroolissa loistanut Sonja Halla-aho ei tällä kertaa ole saanut kuin yhden soolokappaleen, mutta hän oni Kaijan äidin roolissa todella hyvä.

Suuren biisimäärän vuoksi tuntui, että koreografi Mindy Lindblomilta olivat ideat loppuneet kesken. Esimerkiksi Valot pimeyksien reunoilla -kappaleessa (jonka Kaija Koo esitti Vain elämää -TV-sarjassa) ensemble marssii kävellen katsomon reunoille molempiin sivuihin, laulaa osuutensa ja kappaleen lopuksi marssii pois. Voi tylsyys!

Eniten minua ilahduttivat Lindblomin prop-dance-koreografiat. Niissä tanssijat tanssivat rekvisiitan kanssa, kuten Hullut päivät -biisissä "pyykin" eli erilaisten vaatekappaleiden kanssa.

Koreografi Mindy Lindblom käyttää näppärästi lavasteita ja rekvisiittaa, kuten tuoleja ja pöytiä, hyväkseen joidenkin tanssien koreografiassa.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Visuaalinen ilotulitus jäi puuttumaan

Musikaalit ovat se laji, jossa teatterissa päästään ilottelemaan myös visuaalisesti. Tällä kertaa näin ei ole.

Tinde Lappalaisen suunnittelemassa lavastuksessa orkesteri oli nostettu metallikorokkeelle näyttämön yläpuolelle. Tämä on hyvä ratkaisu, näin näyttämölle jää runsaasti tilaa tansseille.

Toisena hallitsevana elementtinä näyttämöllä on kahdet liikuteltavat portaat. Niiden kombinaatiota veivataan moneen kertaan: vierekkäin ja erilleen, vastakkain, limittäin ja lomittain. Tehokasta ja varmaan kustannustehokastakin, mutta ei herättänyt ainakaan minussa Vau-fiilistä, jota kaipaan musikaaleissa.

Emilia Erikssonin suunnittelemaan puvustukseen olin myös pettynyt. Päähahmolle eli Kaijalle on löytynyt tyylikkäitä asuja, mutta minkä ihmeen takia koko ensemble on koko esityksen ajan roikkuvissa opiskelijahaalareissa? Jos tässä on jotain symboliikkaa, se ei aukea ainakaan minulle.

Montako loppua oikein tarvitaan?

Musikaalien historiassa oli aika, jolloin esitykset loppuivat yhteen suureen musiikkinumeroon, Grande finaleen, joka huipensi show'n ja ikään kuin juhlisti tarinan loppuratkaisua.

Nykyään moniin musikaaleihin käsikirjoitetaan (tai ohjaaja haluaa) monta loppua. Näin on Tinakenkätytössäkin.

Tarina voisi loppua koko tarinan teeman kauniisti yhteen käärivään Vapaa-kappaleeseen.

Se voisi loppua musikaalin nimikkokappaleeseen Tinakenkätyttö.

Se voisi loppua Potpuriin, jossa kerrataan jo esityksessä kuultuja biisejä.

Mutta ei. Sen jälkeenkin tulee vielä yksi kappale.

Vaikka moni katsoja tuntui ensi-illan lopussa olevan hurmioissaan, minusta tämä monen lopetuksen tekniikka on typerää yleisön lypsämistä.

Sain ensi-iltaan lehdistölipun.

Shakespearea erikoisena lukudraamana

 

Vaasan kaupunginteatterissa kuultiin Timon Ateenalainen lukudraamana.
KUVA: ANNE LAURILA

William Shakespeare: Timon Ateenalainen. Suomennos Lauri Sipari. Lukudraama Vaasan kaupunginteatterin Kulmassa 23.1.2026. Ohjaus: I puolisko Siim Maaten, II puolisko Mikko Piikkilä.
Näyttämöllä mm. Anna Lemmetti-Vieri, Timo Luoma, Toni Ikola, Milla Kangas, Oiva Nuojua.

***************

Vaasan kaupunginteatterissa koettiin perjantaina erittain harvinainen tapahtuma: Yleisö pääsi näkemään lukudraaman.

Näitä ei Vaasassa kovin usein esitetä, eikä suuri yleisö ehkä edes ymmärrä, mikä lukudraama on.

Yleisöä oli paikalle löytänyt vain kourallinen. Se on harmi, sillä esitys oli kiinnostava, eikä ole tietoa, koska seuraavan kerran pääsee näkemään lukudraaman.

Osa rooleista oli tapettu

Kyseessä oli Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio, jossa ohjaajalinjan kaksi opiskelijaa oli ohjannut William Shakespearen näytelmän Timon Ateenalainen lukudraamaksi.

Lukudraama tarkoittaa sitä, että näyttelijät istuvat plarit eli näytelmätekstit kädessä ja lukeavat ennakkoon sovitun roolijaon mukaan läpi koko näytelmän vuorosanat eli dialogin. He saattavat lukea myös parenteesit eli näytelmäkirjailijan kirjoittamat toimintaohjeet, kuten ”torvet soivat”, ”Timon saapuu huomaamatta”, ja niin edelleen.

Timon Ateenalaisen rooliluettelossa on noin 40 hahmoa.

Lukudraamaa varten ohjaajaopiskelijat olivat sovittaneet tekstiä niin, että suuri osa roolihahmoista oli niin sanotusti tapettu.
Jäljellä oli silti niin monta roolia, että näyttämöllä nähdyt näyttelijät esittivät useita eri rooleja.

Kansallisteatteri esitti 1980-luvulla

Timon Ateenalainen on William Shakespearen myöhäistuotantoon lukeutuva teksti, joka on kirjoitettu mahdollisesti vuosina 1604-06.

Näytelmä on ilmestynyt Paavo Cajanderin suomentamana vuonna 1920.

Suomessa näytelmää on esitetty vain kerran, Annikki Laaksin ja Terttu Savolan suomennoksena. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterissa oli 27.1.1982, ja sitä esitettiin koko kevään ja vielä seuraavanakin näytäntövuonna. Päähenkilö Timonin roolissa nähtiin Pentti Siimes.

Lauri Siparin suomennos ilmestyi vuonna 2011. Aiemmin perjantaina 23.1.2026 nähtiin tämän suomennoksen kantaesitys lukudraamana, joka esitettiin vangeille Vaasan vankilassa.

Julkinen iltaesitys oli siis tämän version toinen esitys Suomessa.

"Kiroa kylliksesi ja lähde lätkimään"

Näytelmän päähenkilö Timon on avokätinen ja ihailtu aristokraatti, joka jakaa arvokkaita lahjoja ystävilleen, timanteista alkaen. Hän on myös taiteentukija ja kestitsee runsaasti vieraitaan.

Kun Timon sitten joutuu taloudellisiin vaikeuksiin, hän pyytää ystäviään apuun, lainaamaan hänelle rahaa. Kukaan ei kuitenkaan suostu, erilaisiin tekosyihin vedoten.

Silloin Timon suuttuu. Hän kutsuu niin kutsutut ystävänsä kekkereihin vielä kerran, mutta tarjoaa heille kiviä ja kuumaa vettä. Hän heittää heitä vedellä ja kivillä ja ajaa ulos talostaan.

”Eläkää inhottuina pitkään, te hymyilevät,

liehittelevät ja ällöttävät parasiitit,

kohteliaat luteet, maireat sudet, nöyrät karhut,

te onnen pellet, siipiveikot, häntäkärpäset,

notkuroivat orjat, huurupilvet, tuuliviirit!”

Sitten Timon vetäytyy pois ihmisistä, yksinäisyyteen luolaan, ja hänestä tulee ihmisvihaaja. Lopulta hän asettautuu kuolemaan ja kuoleekin, mutta ei näyttämöllä. Lopussa kansalle tuodaan vain muistosanat, jotka Timon on kaivertanut hautakiveensä:

”Tässä lepää kurja ruumis, min jätti kurja sielu.

Viis nimestä! Nielköön jälkipolvet ruton nielu!

Tässä lepään minä, Timon, mi eläviä vihas eläissään.

Kiroa kylliksesi, kulkija, ja lähde lätkimään.”

Ensimmäisen puoliskon näyttelijöillä oli useita hattuja eri rooleja varten.
KUVA: ANNE LAURILA

Hattu muuttaa roolin

Ensimmäisen puoliskon oli ohjannut Siim Maaten, ja Kulma-salin pienellä näyttämöllä istuivat Ville Härkönen, Oiva Nuojua, Anni-Maija Koskinen, Anna Lemmetti-Vieri ja Toni Ikola.

Kaikilla näyttelijöillä oli yllään eleetön, valkoinen T-paita.

Anna-Lemmetti Vieri esitti päähenkilö-Timonia, mutta muilla oli useita rooleja.

Ratkaisuna oli vaihtaa roolia vaihtamalla erilaisia hattuja päähän. Lordeilla ja senaattoreilla oli hienot herrainhatut, kun taas palvelijoilla oli päälaelta avoimet aurinkolipat. Timon oli ainoa, jolla oli hatussaan sulka.

Kun näyttelijät istuivat paikoillaan, eivätkä liikkuneet juuri muutoin kuin hattua vaihtaen, draama oli pakko tehdä muilla keinoin.

Käytettävissä ei ollut lavasteita, ei vaihtuvaa puvustusta, eikä voinut kunnolla liikkua, ja rekvisiittaakin oli hyvin vähän.

Niinpä näyttelijät vaihtelivat puheäänen korkeutta ja puhetapaansa roolia vaihtaessaan. Äänenkäyttö, tauotus ja ilmeet korostuivat.

Tarina oli jotenkin paljaampi, ja sanoihin kiinnitti enemmän huomiota, kun ei ollut niin paljon katsottavaa kuin näyttämöllä yleensä on. Mestari Shakespearen vahvaa tekstiä on hieno kuunnella, ja lukudraamassa teksti totisesti korostui.

Toisen puoliskon näyttelijät vuorottelivat Timonin roolissa.
Se, joka kulloinkin oli ilman pikkutakkia, oli Timon.
KUVA: ANNE LAURILA

Maneereja ja huutamista

Toisen puoliskon oli ohjannut vaasalainen ohjaajaopiskelija Mikko Piikkilä. Lavalla olivat Timo Luoma, Mari Hirvi, Sonja Halla-aho, Milla Kangas ja Miika Alatupa.

Kullakin oli yllään mustat housut, valkoinen T-paita ja musta pikkutakki.

Tämä ryhmä liikkui ensimmäistä ryhmää enemmän, tuolille noustiin seisomaan, lavalla käveltiin ja istuttiin sen reunalle.

Vaikutelma oli heti erilainen kuin ensimmäisessä ryhmässä. Vaikka puvustusta tai lavastusta ollut yhtään enempää, liike toi sen, että katsoja alkoi seurata liikettä ja unohti tarkkailla sanoja.

Valitettavasti moni näyttelijä sortui omiin maneereihinsa sekä ensimmäisessä että toisessa ryhmässä. Niin käy helposti, jos ohjaajalla ei ole jämäkkä ote.

Timon Ateenalaisen dialogi on täynnä toisen, läsnä olevan ihmisen mollaamista, haukkumista ja nokittelua. Kun kinastelu kiihtyi huutamiseksi – niin kävi usein -, se vei tehoa sanoilta, vaikka sen tarkoitus oli varmasti päinvastainen.

Piikkilä oli tehnyt erikoisen ratkaisun ohjauksessaan: Jokainen kuudesta näyttelijästä esitti vuorotellen Timonia. ”Vuoro” annettiin seuraavalle niin, että hän riisui pikkutakkinsa. Siis Timonin senhetkinen esittäjä oli T-paitasillaan, kaikilla muilla roolihenkilöillä oli pikkutakit päällä.

Kesti hetken, ennen kuin katsoja pääsi systeemistä kärryille. Koko toisen näytöksen aikana en silti ymmärtänyt, mitä tämä jatkuva Timon-roolin kierrättäminen antoi esitykselle. Minusta se oli vain sekavaa.

Joka tapauksessa oli hienoa nähdä lukudraama, en muista ennen nähneenikään. Näyttelijöiden lukuharjoituksissa olen ollut, mutta se on hiukan eri asia.

Katrinan karu elämä kauniina esityksenä

Katrina-musiikkiteatteriesityksen alkukuva on harmoninen. Erica Backin esittämä Katrina kerii elämänsä lankaa ja haikailee jonnekin muualle kuin tylsälle Pohjanmaalle. Ahvenanmaalaisten kuoro on vielä alussa sivustakatsoja.
KUVA: TIINA TAHVANAINEN

Katrina. Esitys Vaasan kaupunginteatterissa 15.1.2026. Käsikirjoitus Sally Salmisen romaanin pohjalta Carina Karlsson ja Ida Kronholm. Ohjaus Ida Kronholm, kapellimestari Anna-Maria Helsing. Musiikki Jack Mattsson, koreografi Soledad Howe, pukusuunnittelu Matilda Karlström, lavastussuunnittelu Maria Antman, valot Pernille Plantener-Holst. Rooleissa mm. Erica Back, Leonarde Brändström, Philip Björkqvist. Orkesteri: Vaasan kaupunginorkesteri.

**************

Ahvenanmaalta kotoisin oleva kirjailija Sally Salminen (1906-76) osallistui ruotsalais-suomalaisen romaanikilpailuun ja voitti sen romaanillaan Katrina. Vuonna 1936 julkaistusta kirjasta tuli kansainvälinen menestys. Sittemmin romaani painui unohduksiin, mutta tällä vuosikymmenellä siitä on nähty useita näyttämöversioita.

Vaasassa vieraili tammikuussa ahvenanmaalaisen kulttuuriyhdistyksen esitys kahdella näytöksellä. Ne olivatkin näillä näkymin viimeiset esitykset tästä produktiosta, jonka elinkaari alkoi vuonna 2024.

Kulttuuriyhdistys Katrina on tehnyt erinomaista työtä valmistaessaan Katrina-musiikkiteatteriesityksen. Esitys on raikas, visuaalinen elämys, jonka kruunaavat innokkaat ja taitavat esiintyjät.

Pohjanmaalta Ahvenanmaalle

Tarinan päähenkilö Katrina on kotoisin Pohjanmaalta. Hän rakastuu nuorena tyttönä ahvenanmaalaiseen merimieheen Johaniin ja lähtee tämän mukaan Ahvenanmaalle.

Katrinan ensimmäinen kohtaaminen uuden kotiseutunsa kanssa on suuri pettymys. Johanin lupaama hieno kartano onkin pahainen, kylmä ja pieni mökki, jonka emännäksi Katrina ryhtyy. Aikaa myöten Katrinan kunnostama pikkumökki on hänen rakas kotinsa.

Katrina myös ymmärtää nopeasti, että hänen miehensä Johan on laiskuri, joka ei kykene elättämään itseään ja perhettään. Johan ottaa pestin toisensa perään laivoilla, ja Katrina tekee maissa kovasti töitä antaakseen lapsilleen tulevaisuuden. Hän köyhä ja näkee välillä nälkääkin, mutta hän on vahva ja ylpeä nainen, eikä epäröi edes haastaa kylän vahvinta miestä, kapteeni Nordkvistiä. Nordkvistin työläiset tekevät työnsä ruokapalkalla, mutta Katrina uskaltaa vaatia oikeaa rahaa.

Katrina elää koko loppuelämänsä Ahvenanmaalla, eikä palaa Pohjanmaalle. Lopulta meri vie Johanin ja maailma melkein kaikki lapset.

Hyvin tiivistetty käsikirjoitus

Produktio on tehty pitkälti ahvenanmaalaisin voimin.

Käsikirjoituksen Katrina-musiikkiteatteriesitykseen ovat tehneet ohjaaja Ida Kronholm, joka on myös ohjannut esityksen, ja ahvenanmaalainen runoilija/kirjailija Carina Karlsson.

Käsikirjoituksessa on oivallisesti tiivistetty monisatasivuinen romaani esitykseksi, joka tuo esiin raskaan työn raatajan, mökinmuijan Katrinan elämän taitekohdat.

Ainoastaan alussa on tarinassa otettu liian suuri loikka, kun toisen laulun jälkeen ollaankin yhtäkkiä siirrytty Pohjanmaalta Ahvenanmaalle, mutta sitä ei artikuloida mitenkään.

Musiikin on säveltänyt ahvenanmaalainen säveltäjä Jack Mattsson. Musiikki siivittääkin tarinaa mainiosti. Mukana on esimerkiksi pari virttä, kauniita balladeja ja merimieslaulujen tyyppisiä sävellyksiä.

Merimieslaulut esittää tietenkin merimies Johan, ahvenanmaalainen baritoni Leonarde Brändström, joka on oivallinen valinta rooliinsa. Letkeästi ja elastisesti liikkuva Brändström tekee Johanista iloisen, huolettoman, rehvastelevan luonnonlapsen, joka on tyytyväinen ahkeraan vaimoonsa ja kasvavaan lapsilaumaan. Mutta vastuuta Johan ei osaa kantaa.

Pääroolissa Katrinana esiintyy närpiöläinen mezzosopraano Erica Back, joka vetää roolinsa Närpiön murteella. Back on aivan upea laulaja, jonka ääni on kaunis ja miellyttävä. Esityksen aluksi tuntui, että Back on kovin ilmeetön, mutta tarinan edetessä hänestä löytyi monia tunteita.

Kauttaaltaan hienossa esityksessä oli kaksi todella koskettavaa kohtausta: Katrina rakentaa arkkua kuolleelle lapselleen ja Katrinan oma kuolema.

Ida Kronholm oli rakentanut näistä visuaalisesti upeat ja viipyilevyydessään ihon alle menevät, vahvat kohtaukset. Itse asiassa Katrinan kuolema oli kenties kaunein koskaan näkemäni kuolinkohtaus näyttämöllä.

Musiikkiteatteriesityksen mieleenjäävimpiä kohtauksia oli se, jossa Katrina (Erica Back, keskellä) rakentaa itse pienenä kuolleelle lapselleen arkun.
KUVA: TIINA TAHVANAINEN

Upea koreografia, hieno lavastus

Koreografi, ahvenanmaalainen Soledad Howe oli suunnitellut erikoisia, kauniita tanssikuvioita. Esimerkiksi alussa, kun Katrina ja Johan rakastuvat, he tanssivat yhdessä kylkimyyryä niin, että he ovat toisissaan kiinni vain kyljestä, kasvot eri suuntaan, eivätkä kosketa toisiaan muuten.

Toisen näytöksen alussa mainiosti laulaneelle, 20 laulajan kuorolle oli suunniteltu näyttävä koreografia, jossa kuorosta muodostunut massa liikkui tiiviinä muodostelmana näyttämön ympäri. Yksinkertainen, mutta erittäin vaikuttava kuvio!

Esityksen oli lavastanut sekä Vaasan kaupunginteatterissa että Wasa Teaterissa useasti vieraillut Maria Antman. Lavastuksen pääelementtinä olivat pitkät, ohuet verhot tai lakanat. Ne muuntuivat esimerkiksi nyrkkipyykiksi pyykkirannassa, aalloiksi ja omenapuuksi. Ne myös rajasivat tiloja ja elivät hulmuten omaa elämäänsä näyttämöllä. Verhoihin/lakanoihin pystyi rakentamaan myös vaihtelevan valaistuksen. Kaunista!

Sen sijaan Matilda Karlströmin suunnittelemista puvuista en tykännyt. Sekä esiintyjien että kuorolaisten pukujen alaosat olivat farkkukangasta. Viittaus farkkujen alkuperään, työläisten vaatteisiin on tietenkin selvä. Mutta varsinkin Katrinan farkkuhameessa oli kummallinen, mielestäni ruma leikkaus. Toisessa näytöksessä muilla paitsi Katrinalla oli yllään kummallinen, pitsillä päällystetty yöpaita. Se hämmensi enemmän kuin miellytti.

Kaiken kaikkiaan Katrina-musiikkiteatteriesitys oli mieleenjäävä. Sivurooleissa ahvenanmaalaisten harrastajanäyttelijöiden ja kuorolaisten innokkuus oli ihastuttavaa, ja siihen kutoutui hienosti ammattilaisten, niin näyttelevien laulajien kuin Vaasan kaupunginorkesterinkin tinkimätön taito.

Sain esitykseen lehdistölipun.