Konsertti vai musikaali? Tinakenkätyttö
saa yleisön bailaamaan Vaasassa

Tinakenkätyttö-musikaali käy läpi artisti Kaija Koon elämäntarinaa. Nuorena Kaijana laulaa upeasti Mari Hirvi.
Koko ensemble tanssii ja laulaa mahtavasti Vaasan kaupunginteatterissa.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Hanna-Mari Mantere ja Elina Ylisuvanto: Tinakenkätyttö – Musikaali Kaija Koon elämästä. 
Ohjaus Marco Bjurström (vier.), kapellimestari ja musiikin sovitus Sauli Perälä, koreografi Mindy Lindblom (vier.), lavastaja Tinde Lappalainen (vier.), pukusuunnittelija Emilia Eriksson. Äänisuunnittelija Jouni Ilari Tapio, valot Olli Haakana, maskit ja kampaukset Ella Stolt.

Rooleissa mm. Marika Huomolin (vier.), Mari Hirvi, Vilja Penttilä, Milla Kangas, Miika Alatupa (vier.), Oiva Nuojua.

Kantaesitys 10.9.2026 Vaasan kaupunginteatterissa.

******************

Ole rohkea, ole vapaa ja toteuta omaa juttuasi, omia unelmiasi!

Vaasan kaupunginteatterin uutuusmusikaalin Tinakenkätytön perussanoma on täsmälleen musikaaligenren ytimessä.

Vapaus on tarinan kantava teema. Päähenkilö, laulaja Kaija Koo taistelee itsensä vapaaksi isän unelmista, äidin kurista ja nalkutuksesta, aviomiehensä kahlitsevuudesta ja ennen kaikkea omista sisäisistä äänistään, jotka hokevat: "Olet huono, et osaa, et pärjää, ei kukaan tykkää sinusta, olet huono."

Tähän tarinaan voi moni nainen samastua, samoin kuin oikean Kaija Koon lauluihin, joita kuullaan musikaalissa. Niissä toistuu sama vapauden ja rohkeuden teema, ja ne ovat oikeassa elämässä monen naisen voimalauluja.

Kaiken tämän saattoi aistia musikaalin ensi-illassa, jossa yleisö pomppasi taputtamaan ja tanssimaan monta kertaa esityksen aikana, ei pelkästään lopussa.

Tinakenkätytössä esiintyjät, niin soittajat kuin näyttelijätkin, antavat kaikkensa ja ovat niin hyviä, että toivon totisesti, että tässä olisi nyt vetonaula, joka nostaisi Vaasan kaupunginteatterin vuotuisen katsojamäärän huippuunsa!

Olisi ollut, mistä valita

Vaikka ensi-illassa tunnelma oli katossa ja yleisö tuntui suuresti nauttivan esityksestä, minua Tinakenkätyttö ei täysin vakuuttanut.

Aloitan musikaalin valinnasta ohjelmistoon.

Musikaali kertoo siis suomalaisen laulajattaren, vuosikymmenten aikana rakastetuksi tähdeksi nousseen Kaija Kokkolan eli Kaija Koon elämäntarinan tähän asti.

Esitys alkaa Kaija Koon superkonsertista Helsingin Olympiastadionilla (2023) ja päättyy sinne. Siinä välissä kerrotaan takautuvasti Kaijan tarina lapsuudesta tähteyteen.

Miksi valita ohjelmistoon kertomus henkilöstä, joka elää yhä ja josta on hiljattain tehty elokuva ja  melko hiljattain ansiokas ja paljastava TV-dokumentti? Ja joka esiintyy yhä ja lähtee tänä syksynä uransa suurimmalle areenakiertueelle. Hänhän ehtii tehdä vielä vaikka mitä elämänsä aikana!

Koska oikea Kaija Koo vetää yhä täysillä, täytyy sanoa, että jos rahat ovat tiukalla (niin kuin monella tänä päivänä on) ja täytyisi valita, menisin mieluummin katsomaan häntä itseään konserttiin kuin häntä esittävää näyttelijää teatteriin. Samat hittibiisithän siellä kumminkin kuullaan.

Jos ajatellaan musikaalin teemaa tai sanomaa, niin hyvin moni musikaali kertoo juuri omien unelmien toteuttamisesta ja rohkeudesta kurkottaa niihin. Olisi ollut, mistä valita!

Otan vain muutaman esimerkin: koulumaailmaan sijoittuva Matilda (jossa on paljon lapsinäyttelijöitä) ja nuorisomusikaalit Grease ja High School Musical (jotka molemmat Marco Bjurström on ohjannut aiemmin Helsinkiin) kertovat rohkeudesta tehdä omia juttujaan. Näissä kaikissa, ammattimaisesti käsikirjoitetuissa teoksissa olisi suomennoksetkin valmiina, eikä niitä ole vielä nähty Vaasassa.

Edellä mainitut saattaisivat myös kiinnostaa teatterin kaipaamaa nuorta yleisöä enemmän kuin aikuisen naisen elämästä kertovat Kaija Koon kappaleet ja tarina.

Neljä Kaija Koota lavalla. Vasemmalta aikuinen Kaija (Marika Huomolin), Varjokoo (Miika Alatupa), Tähtikoo (Milla Kangas) ja nuori Kaija (Mari Hirvi).
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Entäpä libretto ja ohjaus?

Tämä musikaalivalinta voidaan nähdä jatkumona Vaasan kaupunginteatterin aiemmille kotimaisille jukebox-musikaaleille, kuten Katri Helena (2021), On kesäyö (2016) ja Badding (2014). Valitettavasti Tinakenkätytön käsikirjoituksessa on puutteita, kuten oli edellä mainituissakin musikaaleissa.

Musikaalin käsikirjoittaja Hanna-Mari Mantere on IMDb-tietokannan mukaan tehnyt tähän saakka lähinnä TV-sarjoja. Toinen käsikirjoittaja, Elina Ylisuvanto on näyttelijä, joka on näytellyt monissa musikaaleissa eri teattereissa, mutta käsikirjoituskokemusta on vähemmän.

Tinakenkätytön käsikirjoituksessa on sekä hyvää että huonoa.

Musikaalin rakenne, eli kehystarina ja takautumana esitetty kasvutarina siinä välissä, toimii hyvin.

Erittäin hieno ja hyvin toimiva ratkaisu on nostaa eräissä kohtauksissa kolme Kaijaa yhtä aikaa lavalle: lapsi Kaija (vaihtuva lapsinäyttelijä, ensi-illassa upeasti laulanut ja esiintynyt Vilja Penttilä), nuori Kaija (Mari Hirvi) ja kypsään ikään ehtinyt Kaija (Marika Huomolin).

Välillä Kaijoja oli lavalla viisikin, sillä edellä mainittujen lisäksi äänet Kaija Koon pään sisässä on personoitu rooleihin Tähtikoo (Milla Kangas) ja Varjokoo (Miika Alatupa). Edellinen puhui Kaijalle rohkaisevasti ja kannustaen, jälkimmäinen vähättelevästi ja mollaten.

Mainioita roolisuorituksia kaikki!

Jos oli ostanut käsiohjelman, pysyi kärryillä, keitä Tähtikoo ja Varjokoo olivat. Ilman käsiohjelmaa katsojan on ehkä vaikea hoksata, keitä nuo hahmot esittivät. 

Tätä olisi voinut ohjauksellisesti vielä skarpata vaikkapa niin, että pään sisäiset äänet olisivat ilmestyneet lavalle aina samalla tavalla, kenties tietynlaisen valaistuksen tai selkeästi erottuvan tunnusäänen saattelemana.

Oiva Nuojua ja Mari Hirvi nuorena Markkuna ja Kaijana.
Hiustyylit ovat aika karseat, mutta roolisuoritukset uskottavia.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Kaunista ja tylsää

Muutoin tarina kulkee sujuvasti eteenpäin kokeneen musikaalimiehen Marco Bjurströmin ohjauksessa, mutta muutamassa kohdassa draama pysähtyy ja esitys käy tylsäksi.

Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen lopussa on täysin turhaan pitkitetty kohtaus, jossa Kaija kokee ankaria itsesyytöksiä ja saa fobiadiagnoosin. Asia kävi selväksi ilman pitkittämistäkin.

Avioparin riitelyn katsominen näyttämöllä on aina tylsää (paitsi William Shakespearen näytelmässä Kuinka äkäpussi kesytetään) ja herättää myötähäpeää näyttelijöitä kohtaan. Näin käy tässäkin tarinassa. Tosin Oiva Nuojua esittää roolinsa Kaijan miehenä Markku Impiönä uskottavasti.

Esityksen alkupuolella parin rakastuminen Minun tuulessa soi -kappaleen tahtiin on mielestäni koskettavaa katsottavaa.

Libretossa useimmat laulut onkin integraatiomusikaalien tapaan istutettu tarinaan sopiviin kohtiin, ikään kuin viemään tarinaa eteenpäin, eikä niitä esitetä kokonaan.

Esimerkiksi Korkkarit kattoon -bilebiisissä käy erittäin selväksi se, mitä uskolliset fanit merkitsevät esiintyvälle taiteilijalle. Samassa kappaleessa näkyväksi tehdään myös se, että Kaija Koo kuuluu niihin voimakkaisiin naislaulajiin, joita homomiehet ihailevat.

Sellaisia ovat/ovat olleet myös esimerkiksi edesmenneet Judy Garland ja Dolly Parton sekä Cher, Barbra Streisand ja Liza Minelli. Suomen estradilavoilta esimerkiksi Paula Koivuniemi kuuluu samaan sarjaan.

Vaikka monet laulut on istutettu tarinan kerrontaan, Kaija Koon useassa yhteydessä suosituimmaksi nostettu laulu Kuka keksi rakkauden esitetään ikään kuin konsertissa. Siinä Marika Huomolin on yksin paljaalla lavalla. Tässä kohtaa draamallinen kerronta taas pysähtyy. Mahtavasta hittikappaleesta huolimatta esitys käy tylsäksi, mutta se ei ole Huomolinin vika.

Marika Huomolin antaa kaikkensa kypsään ikään ehtineenä Kaija Koona.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Musiikki ja laulut soivat upeasti

Kaija Koon musiikki on kauniita balladeja ja riehakkaita voimabiisejä toisensa perään. Kaikki hitit on koottu Tinakenkätyttöön, ja vielä vähän muitakin päälle.

Välillä ihmettelin ensi-illassa itsekseni, onko tämä konsertti vai draamallinen esitys, musikaali. 19. kappaleen kohdalla olin jo aivan kyllästynyt laulujen tykitykseen, mutta sen jälkeen kuultiin vielä 6 kappaletta ja yksi potpuri päälle.

Esittäjien taidoissa ei ole mitään vikaa! Loistava orkesteri hoitaa hommansa mallikkaasti, ja kapellimestari Sauli Perälän sovitukset ovat ensiluokkaisia. Laulavat näyttelijät antavat myös parastaan. Koko ensemble laulaa ja tanssii hienosti.

Erityisesti ilahduin nuoren Kaijan, Mari Hirven vedosta. Hänen äänensä soi kerrassaan upeasti. Samoin vierailevan näyttelijän, useissa rooleissa huhkivan Saara Östmanin ääni teki minuun syvän vaikutuksen. Marika Huomolinin matalalla äänellä laulamat kappaleet kuuluivat ehdottomasti illan parhaimpiin.

Vaasan kaupunginteatterin Piaf-musikaalin (2025) pääroolissa loistanut Sonja Halla-aho ei tällä kertaa ole saanut kuin yhden soolokappaleen, mutta hän oni Kaijan äidin roolissa todella hyvä.

Suuren biisimäärän vuoksi tuntui, että koreografi Mindy Lindblomilta olivat ideat loppuneet kesken. Esimerkiksi Valot pimeyksien reunoilla -kappaleessa (jonka Kaija Koo esitti Vain elämää -TV-sarjassa) ensemble marssii kävellen katsomon reunoille molempiin sivuihin, laulaa osuutensa ja kappaleen lopuksi marssii pois. Voi tylsyys!

Eniten minua ilahduttivat Lindblomin prop-dance-koreografiat. Niissä tanssijat tanssivat rekvisiitan kanssa, kuten Hullut päivät -biisissä "pyykin" eli erilaisten vaatekappaleiden kanssa.

Koreografi Mindy Lindblom käyttää näppärästi lavasteita ja rekvisiittaa, kuten tuoleja ja pöytiä, hyväkseen joidenkin tanssien koreografiassa.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Visuaalinen ilotulitus jäi puuttumaan

Musikaalit ovat se laji, jossa teatterissa päästään ilottelemaan myös visuaalisesti. Tällä kertaa näin ei ole.

Tinde Lappalaisen suunnittelemassa lavastuksessa orkesteri oli nostettu metallikorokkeelle näyttämön yläpuolelle. Tämä on hyvä ratkaisu, näin näyttämölle jää runsaasti tilaa tansseille.

Toisena hallitsevana elementtinä näyttämöllä on kahdet liikuteltavat portaat. Niiden kombinaatiota veivataan moneen kertaan: vierekkäin ja erilleen, vastakkain, limittäin ja lomittain. Tehokasta ja varmaan kustannustehokastakin, mutta ei herättänyt ainakaan minussa Vau-fiilistä, jota kaipaan musikaaleissa.

Emilia Erikssonin suunnittelemaan puvustukseen olin myös pettynyt. Päähahmolle eli Kaijalle on löytynyt tyylikkäitä asuja, mutta minkä ihmeen takia koko ensemble on koko esityksen ajan roikkuvissa opiskelijahaalareissa? Jos tässä on jotain symboliikkaa, se ei aukea ainakaan minulle.

Montako loppua oikein tarvitaan?

Musikaalien historiassa oli aika, jolloin esitykset loppuivat yhteen suureen musiikkinumeroon, Grande finaleen, joka huipensi show'n ja ikään kuin juhlisti tarinan loppuratkaisua.

Nykyään moniin musikaaleihin käsikirjoitetaan (tai ohjaaja haluaa) monta loppua. Näin on Tinakenkätytössäkin.

Tarina voisi loppua koko tarinan teeman kauniisti yhteen käärivään Vapaa-kappaleeseen.

Se voisi loppua musikaalin nimikkokappaleeseen Tinakenkätyttö.

Se voisi loppua Potpuriin, jossa kerrataan jo esityksessä kuultuja biisejä.

Mutta ei. Sen jälkeenkin tulee vielä yksi kappale.

Vaikka moni katsoja tuntui ensi-illan lopussa olevan hurmioissaan, minusta tämä monen lopetuksen tekniikka on typerää yleisön lypsämistä.

Sain ensi-iltaan lehdistölipun.

Shakespearea erikoisena lukudraamana

 

Vaasan kaupunginteatterissa kuultiin Timon Ateenalainen lukudraamana.
KUVA: ANNE LAURILA

William Shakespeare: Timon Ateenalainen. Suomennos Lauri Sipari. Lukudraama Vaasan kaupunginteatterin Kulmassa 23.1.2026. Ohjaus: I puolisko Siim Maaten, II puolisko Mikko Piikkilä.
Näyttämöllä mm. Anna Lemmetti-Vieri, Timo Luoma, Toni Ikola, Milla Kangas, Oiva Nuojua.

***************

Vaasan kaupunginteatterissa koettiin perjantaina erittain harvinainen tapahtuma: Yleisö pääsi näkemään lukudraaman.

Näitä ei Vaasassa kovin usein esitetä, eikä suuri yleisö ehkä edes ymmärrä, mikä lukudraama on.

Yleisöä oli paikalle löytänyt vain kourallinen. Se on harmi, sillä esitys oli kiinnostava, eikä ole tietoa, koska seuraavan kerran pääsee näkemään lukudraaman.

Osa rooleista oli tapettu

Kyseessä oli Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio, jossa ohjaajalinjan kaksi opiskelijaa oli ohjannut William Shakespearen näytelmän Timon Ateenalainen lukudraamaksi.

Lukudraama tarkoittaa sitä, että näyttelijät istuvat plarit eli näytelmätekstit kädessä ja lukeavat ennakkoon sovitun roolijaon mukaan läpi koko näytelmän vuorosanat eli dialogin. He saattavat lukea myös parenteesit eli näytelmäkirjailijan kirjoittamat toimintaohjeet, kuten ”torvet soivat”, ”Timon saapuu huomaamatta”, ja niin edelleen.

Timon Ateenalaisen rooliluettelossa on noin 40 hahmoa.

Lukudraamaa varten ohjaajaopiskelijat olivat sovittaneet tekstiä niin, että suuri osa roolihahmoista oli niin sanotusti tapettu.
Jäljellä oli silti niin monta roolia, että näyttämöllä nähdyt näyttelijät esittivät useita eri rooleja.

Kansallisteatteri esitti 1980-luvulla

Timon Ateenalainen on William Shakespearen myöhäistuotantoon lukeutuva teksti, joka on kirjoitettu mahdollisesti vuosina 1604-06.

Näytelmä on ilmestynyt Paavo Cajanderin suomentamana vuonna 1920.

Suomessa näytelmää on esitetty vain kerran, Annikki Laaksin ja Terttu Savolan suomennoksena. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterissa oli 27.1.1982, ja sitä esitettiin koko kevään ja vielä seuraavanakin näytäntövuonna. Päähenkilö Timonin roolissa nähtiin Pentti Siimes.

Lauri Siparin suomennos ilmestyi vuonna 2011. Aiemmin perjantaina 23.1.2026 nähtiin tämän suomennoksen kantaesitys lukudraamana, joka esitettiin vangeille Vaasan vankilassa.

Julkinen iltaesitys oli siis tämän version toinen esitys Suomessa.

"Kiroa kylliksesi ja lähde lätkimään"

Näytelmän päähenkilö Timon on avokätinen ja ihailtu aristokraatti, joka jakaa arvokkaita lahjoja ystävilleen, timanteista alkaen. Hän on myös taiteentukija ja kestitsee runsaasti vieraitaan.

Kun Timon sitten joutuu taloudellisiin vaikeuksiin, hän pyytää ystäviään apuun, lainaamaan hänelle rahaa. Kukaan ei kuitenkaan suostu, erilaisiin tekosyihin vedoten.

Silloin Timon suuttuu. Hän kutsuu niin kutsutut ystävänsä kekkereihin vielä kerran, mutta tarjoaa heille kiviä ja kuumaa vettä. Hän heittää heitä vedellä ja kivillä ja ajaa ulos talostaan.

”Eläkää inhottuina pitkään, te hymyilevät,

liehittelevät ja ällöttävät parasiitit,

kohteliaat luteet, maireat sudet, nöyrät karhut,

te onnen pellet, siipiveikot, häntäkärpäset,

notkuroivat orjat, huurupilvet, tuuliviirit!”

Sitten Timon vetäytyy pois ihmisistä, yksinäisyyteen luolaan, ja hänestä tulee ihmisvihaaja. Lopulta hän asettautuu kuolemaan ja kuoleekin, mutta ei näyttämöllä. Lopussa kansalle tuodaan vain muistosanat, jotka Timon on kaivertanut hautakiveensä:

”Tässä lepää kurja ruumis, min jätti kurja sielu.

Viis nimestä! Nielköön jälkipolvet ruton nielu!

Tässä lepään minä, Timon, mi eläviä vihas eläissään.

Kiroa kylliksesi, kulkija, ja lähde lätkimään.”

Ensimmäisen puoliskon näyttelijöillä oli useita hattuja eri rooleja varten.
KUVA: ANNE LAURILA

Hattu muuttaa roolin

Ensimmäisen puoliskon oli ohjannut Siim Maaten, ja Kulma-salin pienellä näyttämöllä istuivat Ville Härkönen, Oiva Nuojua, Anni-Maija Koskinen, Anna Lemmetti-Vieri ja Toni Ikola.

Kaikilla näyttelijöillä oli yllään eleetön, valkoinen T-paita.

Anna-Lemmetti Vieri esitti päähenkilö-Timonia, mutta muilla oli useita rooleja.

Ratkaisuna oli vaihtaa roolia vaihtamalla erilaisia hattuja päähän. Lordeilla ja senaattoreilla oli hienot herrainhatut, kun taas palvelijoilla oli päälaelta avoimet aurinkolipat. Timon oli ainoa, jolla oli hatussaan sulka.

Kun näyttelijät istuivat paikoillaan, eivätkä liikkuneet juuri muutoin kuin hattua vaihtaen, draama oli pakko tehdä muilla keinoin.

Käytettävissä ei ollut lavasteita, ei vaihtuvaa puvustusta, eikä voinut kunnolla liikkua, ja rekvisiittaakin oli hyvin vähän.

Niinpä näyttelijät vaihtelivat puheäänen korkeutta ja puhetapaansa roolia vaihtaessaan. Äänenkäyttö, tauotus ja ilmeet korostuivat.

Tarina oli jotenkin paljaampi, ja sanoihin kiinnitti enemmän huomiota, kun ei ollut niin paljon katsottavaa kuin näyttämöllä yleensä on. Mestari Shakespearen vahvaa tekstiä on hieno kuunnella, ja lukudraamassa teksti totisesti korostui.

Toisen puoliskon näyttelijät vuorottelivat Timonin roolissa.
Se, joka kulloinkin oli ilman pikkutakkia, oli Timon.
KUVA: ANNE LAURILA

Maneereja ja huutamista

Toisen puoliskon oli ohjannut vaasalainen ohjaajaopiskelija Mikko Piikkilä. Lavalla olivat Timo Luoma, Mari Hirvi, Sonja Halla-aho, Milla Kangas ja Miika Alatupa.

Kullakin oli yllään mustat housut, valkoinen T-paita ja musta pikkutakki.

Tämä ryhmä liikkui ensimmäistä ryhmää enemmän, tuolille noustiin seisomaan, lavalla käveltiin ja istuttiin sen reunalle.

Vaikutelma oli heti erilainen kuin ensimmäisessä ryhmässä. Vaikka puvustusta tai lavastusta ollut yhtään enempää, liike toi sen, että katsoja alkoi seurata liikettä ja unohti tarkkailla sanoja.

Valitettavasti moni näyttelijä sortui omiin maneereihinsa sekä ensimmäisessä että toisessa ryhmässä. Niin käy helposti, jos ohjaajalla ei ole jämäkkä ote.

Timon Ateenalaisen dialogi on täynnä toisen, läsnä olevan ihmisen mollaamista, haukkumista ja nokittelua. Kun kinastelu kiihtyi huutamiseksi – niin kävi usein -, se vei tehoa sanoilta, vaikka sen tarkoitus oli varmasti päinvastainen.

Piikkilä oli tehnyt erikoisen ratkaisun ohjauksessaan: Jokainen kuudesta näyttelijästä esitti vuorotellen Timonia. ”Vuoro” annettiin seuraavalle niin, että hän riisui pikkutakkinsa. Siis Timonin senhetkinen esittäjä oli T-paitasillaan, kaikilla muilla roolihenkilöillä oli pikkutakit päällä.

Kesti hetken, ennen kuin katsoja pääsi systeemistä kärryille. Koko toisen näytöksen aikana en silti ymmärtänyt, mitä tämä jatkuva Timon-roolin kierrättäminen antoi esitykselle. Minusta se oli vain sekavaa.

Joka tapauksessa oli hienoa nähdä lukudraama, en muista ennen nähneenikään. Näyttelijöiden lukuharjoituksissa olen ollut, mutta se on hiukan eri asia.

Katrinan karu elämä kauniina esityksenä

Katrina-musiikkiteatteriesityksen alkukuva on harmoninen. Erica Backin esittämä Katrina kerii elämänsä lankaa ja haikailee jonnekin muualle kuin tylsälle Pohjanmaalle. Ahvenanmaalaisten kuoro on vielä alussa sivustakatsoja.
KUVA: TIINA TAHVANAINEN

Katrina. Esitys Vaasan kaupunginteatterissa 15.1.2026. Käsikirjoitus Sally Salmisen romaanin pohjalta Carina Karlsson ja Ida Kronholm. Ohjaus Ida Kronholm, kapellimestari Anna-Maria Helsing. Musiikki Jack Mattsson, koreografi Soledad Howe, pukusuunnittelu Matilda Karlström, lavastussuunnittelu Maria Antman, valot Pernille Plantener-Holst. Rooleissa mm. Erica Back, Leonarde Brändström, Philip Björkqvist. Orkesteri: Vaasan kaupunginorkesteri.

**************

Ahvenanmaalta kotoisin oleva kirjailija Sally Salminen (1906-76) osallistui ruotsalais-suomalaisen romaanikilpailuun ja voitti sen romaanillaan Katrina. Vuonna 1936 julkaistusta kirjasta tuli kansainvälinen menestys. Sittemmin romaani painui unohduksiin, mutta tällä vuosikymmenellä siitä on nähty useita näyttämöversioita.

Vaasassa vieraili tammikuussa ahvenanmaalaisen kulttuuriyhdistyksen esitys kahdella näytöksellä. Ne olivatkin näillä näkymin viimeiset esitykset tästä produktiosta, jonka elinkaari alkoi vuonna 2024.

Kulttuuriyhdistys Katrina on tehnyt erinomaista työtä valmistaessaan Katrina-musiikkiteatteriesityksen. Esitys on raikas, visuaalinen elämys, jonka kruunaavat innokkaat ja taitavat esiintyjät.

Pohjanmaalta Ahvenanmaalle

Tarinan päähenkilö Katrina on kotoisin Pohjanmaalta. Hän rakastuu nuorena tyttönä ahvenanmaalaiseen merimieheen Johaniin ja lähtee tämän mukaan Ahvenanmaalle.

Katrinan ensimmäinen kohtaaminen uuden kotiseutunsa kanssa on suuri pettymys. Johanin lupaama hieno kartano onkin pahainen, kylmä ja pieni mökki, jonka emännäksi Katrina ryhtyy. Aikaa myöten Katrinan kunnostama pikkumökki on hänen rakas kotinsa.

Katrina myös ymmärtää nopeasti, että hänen miehensä Johan on laiskuri, joka ei kykene elättämään itseään ja perhettään. Johan ottaa pestin toisensa perään laivoilla, ja Katrina tekee maissa kovasti töitä antaakseen lapsilleen tulevaisuuden. Hän köyhä ja näkee välillä nälkääkin, mutta hän on vahva ja ylpeä nainen, eikä epäröi edes haastaa kylän vahvinta miestä, kapteeni Nordkvistiä. Nordkvistin työläiset tekevät työnsä ruokapalkalla, mutta Katrina uskaltaa vaatia oikeaa rahaa.

Katrina elää koko loppuelämänsä Ahvenanmaalla, eikä palaa Pohjanmaalle. Lopulta meri vie Johanin ja maailma melkein kaikki lapset.

Hyvin tiivistetty käsikirjoitus

Produktio on tehty pitkälti ahvenanmaalaisin voimin.

Käsikirjoituksen Katrina-musiikkiteatteriesitykseen ovat tehneet ohjaaja Ida Kronholm, joka on myös ohjannut esityksen, ja ahvenanmaalainen runoilija/kirjailija Carina Karlsson.

Käsikirjoituksessa on oivallisesti tiivistetty monisatasivuinen romaani esitykseksi, joka tuo esiin raskaan työn raatajan, mökinmuijan Katrinan elämän taitekohdat.

Ainoastaan alussa on tarinassa otettu liian suuri loikka, kun toisen laulun jälkeen ollaankin yhtäkkiä siirrytty Pohjanmaalta Ahvenanmaalle, mutta sitä ei artikuloida mitenkään.

Musiikin on säveltänyt ahvenanmaalainen säveltäjä Jack Mattsson. Musiikki siivittääkin tarinaa mainiosti. Mukana on esimerkiksi pari virttä, kauniita balladeja ja merimieslaulujen tyyppisiä sävellyksiä.

Merimieslaulut esittää tietenkin merimies Johan, ahvenanmaalainen baritoni Leonarde Brändström, joka on oivallinen valinta rooliinsa. Letkeästi ja elastisesti liikkuva Brändström tekee Johanista iloisen, huolettoman, rehvastelevan luonnonlapsen, joka on tyytyväinen ahkeraan vaimoonsa ja kasvavaan lapsilaumaan. Mutta vastuuta Johan ei osaa kantaa.

Pääroolissa Katrinana esiintyy närpiöläinen mezzosopraano Erica Back, joka vetää roolinsa Närpiön murteella. Back on aivan upea laulaja, jonka ääni on kaunis ja miellyttävä. Esityksen aluksi tuntui, että Back on kovin ilmeetön, mutta tarinan edetessä hänestä löytyi monia tunteita.

Kauttaaltaan hienossa esityksessä oli kaksi todella koskettavaa kohtausta: Katrina rakentaa arkkua kuolleelle lapselleen ja Katrinan oma kuolema.

Ida Kronholm oli rakentanut näistä visuaalisesti upeat ja viipyilevyydessään ihon alle menevät, vahvat kohtaukset. Itse asiassa Katrinan kuolema oli kenties kaunein koskaan näkemäni kuolinkohtaus näyttämöllä.

Musiikkiteatteriesityksen mieleenjäävimpiä kohtauksia oli se, jossa Katrina (Erica Back, keskellä) rakentaa itse pienenä kuolleelle lapselleen arkun.
KUVA: TIINA TAHVANAINEN

Upea koreografia, hieno lavastus

Koreografi, ahvenanmaalainen Soledad Howe oli suunnitellut erikoisia, kauniita tanssikuvioita. Esimerkiksi alussa, kun Katrina ja Johan rakastuvat, he tanssivat yhdessä kylkimyyryä niin, että he ovat toisissaan kiinni vain kyljestä, kasvot eri suuntaan, eivätkä kosketa toisiaan muuten.

Toisen näytöksen alussa mainiosti laulaneelle, 20 laulajan kuorolle oli suunniteltu näyttävä koreografia, jossa kuorosta muodostunut massa liikkui tiiviinä muodostelmana näyttämön ympäri. Yksinkertainen, mutta erittäin vaikuttava kuvio!

Esityksen oli lavastanut sekä Vaasan kaupunginteatterissa että Wasa Teaterissa useasti vieraillut Maria Antman. Lavastuksen pääelementtinä olivat pitkät, ohuet verhot tai lakanat. Ne muuntuivat esimerkiksi nyrkkipyykiksi pyykkirannassa, aalloiksi ja omenapuuksi. Ne myös rajasivat tiloja ja elivät hulmuten omaa elämäänsä näyttämöllä. Verhoihin/lakanoihin pystyi rakentamaan myös vaihtelevan valaistuksen. Kaunista!

Sen sijaan Matilda Karlströmin suunnittelemista puvuista en tykännyt. Sekä esiintyjien että kuorolaisten pukujen alaosat olivat farkkukangasta. Viittaus farkkujen alkuperään, työläisten vaatteisiin on tietenkin selvä. Mutta varsinkin Katrinan farkkuhameessa oli kummallinen, mielestäni ruma leikkaus. Toisessa näytöksessä muilla paitsi Katrinalla oli yllään kummallinen, pitsillä päällystetty yöpaita. Se hämmensi enemmän kuin miellytti.

Kaiken kaikkiaan Katrina-musiikkiteatteriesitys oli mieleenjäävä. Sivurooleissa ahvenanmaalaisten harrastajanäyttelijöiden ja kuorolaisten innokkuus oli ihastuttavaa, ja siihen kutoutui hienosti ammattilaisten, niin näyttelevien laulajien kuin Vaasan kaupunginorkesterinkin tinkimätön taito.

Sain esitykseen lehdistölipun.

Iällä ei ole merkitystä – Wasa Teaterin Tårtljus on koskettava näytelmä äideistä ja tyttäristä

Tove Qvickström esittää pääosaa, Stinaa näytelmässä Tårtljus.
Sekä Qvickström että muut näyttelijät ovat näyttämöllä koko näytelmän keston ajan.
KUVA: FRANK A. UNGER

Noah Haidle: Tårtljus. Ohjaus Bobo Lunden, lavastus Pia Enroth, puvustus Helena Andersson, maskeeraus Josephine Derghokasian, valosuunnittelu Kristoffer Svenn. Rooleissa mm. Tove Qvickström, Lina Ekblad, Johan Fagerudd, Tuuli Heinonen, 

Suomen kantaesitys Wasa Teaterissa 14.9.2024. Näin esityksen 28.9. Viimeinen esitys 26.10.2024.
**************************

Juuri nyt kannattaa käydä Wasa Teaterissa katsomassa Suomen kantaesitys Tårtljus-näytelmästä. Jäljellä on enää kolme esitystä, viimeiset tulevana lauantaina 26.10.

Amerikkalaisen näytelmäkirjoittajan Noah Haidlen näytelmä Birthday Candles, ruotsiksi Tårtljus eli kakkukynttilät, on kerrassaan hurmaava.

Tarina kertoo Stina Askolinista (Tove Qvickström), joka vanhenee näytelmän alun 17-vuotiaasta näytelmän lopun 107-vuotiaaksi.

Ensin hän on teinityttö, joka harjoittelee koulunäytelmän vuorosanojaan ja haaveilee suuresta maailmasta. Äiti (Lina Ekblad) tekee hänelle syntymäpäiväkakkua ja opettaa samalla kakun perusreseptin tyttärelleen.

Sitten äiti haihtuu pois, ja äkkiä Stina onkin morsian.
Pian hän on tyttären ja poikalapsen äiti, leipoo itse omat syntymäpäiväkakkunsa ja yrittää sietää ylimielistä puolisoaan.

Aika kuluu, ja kohta Stinan poika esittelee hermostuneen miniäkokelaan (Tuuli Heinonen), joka tulee Stinan syntymäpäiville.
Pian Stina onkin eronnut ja mummo, jolta pojantytär kyselee neuvoja ja haaveilee suuresta maailmasta. Hänelle Stina opettaa äitinsä kakkureseptin. 

Tuuli Heinonen (vas. edessä) esittää hermostunutta miniää, joka tulee Stinan
(Tove Qvickström, edessä oik.) syntymäpäiville ja möläyttelee hölmöjä.
KUVA: FRANK A. UNGER

Syntymäpäivästä syntymäpäivään

Näytelmä etenee Stinan syntymäpäivästä syntymäpäivään, ja vuodet vaihtuvat melkeinpä näyttelijöiden ympäripyörähdyksellä.

Vuodesta toiseen Stinan syntymäpäivän muistaa hänen nuoruusaikainen ystävänsä ja naapurinsa Kennet, joka antaa Stinalle syntymäpäivälahjaksi kultakalan näytelmän alussa.
Kultakalalla on tärkeä symbolinen merkitys näytelmässä.

Samoin kuin kultakala kiertää kehää pyöreässä maljassaan, niin kiertää näytelmätekstikin ja henkilöhahmojen elämäntilanteet ympäri ja ympäri.

Samoja repliikkejä toistellaan. Lapset kysyvät samoja neuvoja vanhemmiltaan tai kuittailevat samalla tavalla vanhemmilleen. Ja lapset pohtivat samoja asioita kuin Stina elämänsä eri vaiheissa: mikä minusta tulee isona, kelpaanko, löydänkö rakkautta, jne. 

Stina (Tove Qvickström) saa syntymäpäivälahjaksi kultakalan ihailijaltaan Kennetiltä (Johan Fagerudd). Kultakala Atmanin roolissa näyttelee kuusi oikeata kultakalaa, jotka vuorottelevat näyttämöllä.
KUVA: FRANK A. UNGER

Näytelmä kestää Wasa Teaterissa 90 minuuttia ilman väliaikaa, ja sinä aikana päähenkilö Stina vanhenee 90 vuotta. Vanheneminen tehdään eleettömästi, hiustyyleillä, ryhdillä ja eleillä, ilmeillä. 

Se korostaa näytelmän sanomaa: Iällä ei oikeastaan ole merkitystä, koska meissä on kaikissa myös aikaisemmat minät: lapsi, nuori, nuori aikuinen, keski-ikäinen, jne. 

Näytelmässa pohditaan moneen kertaan: Olenko heittänyt elämäni hukkaan?

Toisaalta käy selväksi, että jokaisella on omanlaisensa elämänpolku, kestääpä se lyhyen tai pitkän aikaa. Ja se on hyvä niin.

Oleellisempi kysymys mielestäni onkin se toinen, jonka näytelmä esittää: Huomaanko sen kaiken hyvän, mitä minulla juuri nyt on? Sitä kannattaa miettiä ja siitä kiittää esimerkiksi joka vuosi syntymäpäivänä.

Tällaiset pohdiskelevat hetket ja koko näytelmän tematiikka on oivallista katsottavaa äideille yhdessä tyttärien kanssa.

Stinan (Tove Qvickström) metamorfoosi nuoresta aikuiseksi, sitten morsioksi, äidiksi, mummoksi, jne. tehdään vähäeleisesti muun muassa kampausta muuttamalla. Tässä hänen hiuksiinsa sitoo nauhaa Jon Henriksen.
KUVA: FRANK A. UNGER

Loistava ensemble

Wasa Teaterin ensemble tekee jälleen kerran tiivistä ja hyvää yhteistyötä. Tove Qvickström kannattelee loistavasti tarinaa eteenpäin, ja muut näyttelijät vaihtavat henkilöhahmosta toiseen. 

Ilahduttavaa on nähdä Johan Fagerudd pitkästä aikaa Wasa Teaterin näyttämöllä, ja tällä kertaa roolissa, joka ei ole niin itsekäs ja ylimielinen kuin useat hänen aikaisemmat roolinsa. Täydet pisteet usean sivuroolin hoitamisesta saa Tuuli Heinonen, joka tekee jokaisen roolihahmonsa riemastuttavasti ja täysin eri tavalla kuin muut hahmot.

Pia Enrothin lavastus on kekseliäs. Keskellä on oikea uuni, jossa paistuu oikea kakku, ja keittiön tiski, joka muuntuu moneksi. 

Sivuilla, erilaisista esineistä kyhättyjen "väliverhojen" takana, istuvat vuoroaan odottavat näyttelijät, jotka samalla muuntautuvat roolista toiseen.

Kristoffer Svennin valosuunnittelulla on tärkeä osa juuri tässä näytelmässä, sillä valoilla nostetaan näyttelijöitä esiin hämärältä sivunäyttämöltä. Lisäksi lamput, jotka syttyvät kuin kakkukynttilät, ovat hieno idea.

Tämä koskettava näytelmä pitää ehdottomasti suomentaa ja saada kiertoon myös suomenkielisille näyttämöille! Wasa Teaterissa näytelmään on saatavissa suomenkielinen tekstitys.

Sain esitykseen lehdistölipun.

 

Maailma kabaree on vain

Emma-Sofia Hautala (keskellä) näyttelee Cabaret-musikaalin yhtä pääroolia, Sally Bowlesia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Joe Masteroff, John Kander, Fred Ebb: Cabaret. 
Suomennos Esko Elstelä, laulujen suomennos Jukka Virtanen.
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre, kapellimestari Sauli Perälä, pukusuunnittelija Joona Huotari, lavastaja Mika Haaranen, valosuunnittelija Olli Haakana, äänisuunnittelija Jouni Tapio, kampaukset ja maskit Ella Stolt.
Rooleissa mm. Emma-Sofia Hautala, Petteri Hautala, Oiva Nuojua, Raisa Vattulainen, Timo Luoma.

Ensi-ilta 12.9.2024 Vaasan kaupunginteatterissa.

******************

Vaasan kaupunginteatterin tämän syksyn musikaali on Cabaret, klassikko, joka sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla vuonna 1966. 

Suomessa ensimmäinen versio nähtiin vuonna 1968 Svenska Teaternissa Helsingissä. Sen jälkeen siitä on nähty ympäri Suomea noin 40 tulkintaa.

Reija Wären ohjaamassa ja koreografioimassa esityksessä riittää paljon tutkittavaa ja analysoitavaa.

Se ei ole kertahaukkaisulla nielaistava, höttöinen karkki, vaan paljon pureksimista vaativa pihvi, josta osa jää hampaankoloon vaivaamaan pitemmäksi aikaa. Mieleen painuvat kauniit, hauskat ja koskettavatkin hetket, mutta jotain jää ärsyttämäänkin.

Kit Kat Klubin esiintyjät on kutsuttu juhlimaan Herr Schultzin ja Fräulein Schneiderin kihlajaisia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Ajan henki vaikuttaa ihmisten kohtaloihin

Cabaret-musikaali tapahtuu Berliinissä 1930-luvun alussa. Kaupunkiin saapuu amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw, joka tutustuu Berliinissä erikoisiin persooniin ja dekadenttiin elämään.

Hän asettuu asumaan Fräulein Schneiderin ylläpitämään asuntolaan, jossa asuu myös muun muassa juutalainen hedelmäkauppiaS, Herr Schultz.

Yökerho Kit Kat Klubissa Clifford tapaa kabareen tähden, englantilaisen Sally Bowlesin. Sally on huikentelevainen, dramaattinen neitonen, joka on perso ginille ja miehille. Pian Sally muuttaa Cliffin luo kysymättä mieheltä lupaa siihen.

Tarinassa seurataan Sallyn ja Cliffin suhteen kehittymistä. Subrettiparina ovat Fräulein Schneider ja Herr Schultz. Vaikka he ovat musikaalin ”kakkospari”, heidän rakkaustarinansa kehittyminen on mielestäni yhtä koskettavaa seurattavaa kuin pääparinkin. Ehkä se johtuu omasta ikääntymisestäni. Yksinäisiä, seuraa ja hellyyttä kaipaavia vanhuksia on meidänkin yhteiskunnassamme paljon.

Tarinassa yksittäisten ihmisten kohtaloihin vaikuttaa kaiken aikaa uhkaavammaksi käyvä yhteiskunnallinen tilanne. Jatkuva hintojen nousu ja pula erilaisista tavaroista, köyhyys ja ihmisten tyytymättömyys antavat tilaa natsien nousulle.

Sallyn ja Cliffinkin tuttavista jotkut paljastuvat natseiksi. Tämä pistää katsojan miettimään. Vaikka musikaalin tapahtuma-aikaan toinen maailmansota oli vielä vuosien päässä edessäpäin, eikä sen alkamisesta edes tiedetty, natsien tuhoava ja uhoava käyttäytyminen on pelottavaa. Mitä, jos oma ystäväni paljastuisi natsiksi? Miten suhtautuisin?

Sally, Cliff, Herr Schultz ja Fräulein Schneider tekevät kukin oman ratkaisunsa.

Mutta olipa ajan henki mikä hyvänsä, ihminen tarvitsee aina myös sirkushuveja. Siksi kabaree jatkuu ja maailman hulluus pyörii ympärillä. Kuten Sally laulaa musikaalin showstopper-numerossa:

"Maailma kabaree on vain."

Brechtiläinen aloitus

Musikaalin aloitus on silmänisku Berliinissä asuneelle teatteri-ikonille Bertolt Brechtille. 

Wäre on nimittäin valinnut musikaaliin brechtiläisen teatterin aloituksen. Yleisön tullessa saliin näyttelijät ovat jo näyttämöllä ja kiertelevät yleisön joukossa, puhuttelevat katsojia suoraan ja rikkovat näin teatterinäyttämön neljännen seinän illuusion.

Joillekin katsojille osallistuminen ja lähikontakti roolihahmoon on hauska kokemus, itse koen sen kiusalliseksi.

Oivallinen Nuojua

Oiva Nuojua on oivallinen kirjailija Clifford Bradshaw, jonka silmin tapahtumia katsotaan. Hän on kunnollinen, kirkasotsainen mies, jolle vähitellen avautuu Berliinin todellisuus. Tämän roolin Nuojua vetää paljon paremmin kuin viime talven poliisiroolin Nunnia ja konnia -musikaalissa.

Ensi-illassa Sally Bowlesina nähtiin Emma-Sofia Hautala, joka vuorottelee roolissa Saana Rautavaaran kanssa.

Hautala laulaa upeasti, mutta muutoin roolisuoritus jäi ärsyttämään. 
Hautala taipuu kissamaisiin liikkeisiin ja poseerauksiin, joiden merkitys jää tyhjäksi. Hänen Sallynsä yrittää koko ajan liikaa ja myös juo liikaa. Sallyn rappiomaisuus syntyy jatkuvasta ginin kittaamisesta.

Niinpä musikaalin tärkein laulu, nimikappale Cabaret menee kummalliseksi humalaisen naisen esitykseksi. Kappaleen syvempi merkitys jää piiloon, ja samalla kabaree-esityksen päänumero lässähtää.

Raisa Vattulainen tekee yhtä lailla hiukan ”yli” Fräulein Schneiderin. Vähempikin vapina ja säikkyminen riittäisi.
Timo Luoma on sen sijaan hurmaava kilttinä Herr Schultzina. Pienillä eleillä ja äänenpainoilla hän luo sympaattisen leskimiehen.

Myös Miika Alatupa, joka ensi-illassa näytteli Ernst Ludwgia, on erittäin luonteva roolissaan.

Petteri Hautalan esittämä Seremoniamestari on puettu puoliksi naiseksi, puoliksi mieheksi.

KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Seremoniamestarista on moneksi

Cabaret’n keskeinen henkilö on Seremoniamestari. Hänen roolinsa merkitystä voi tulkita monin tavoin.

Seremoniamestari on kuin antiikin Kreikan näytelmien kuoro, joka kommentoi tapahtumia. Hän on myös kuin Shakespearen näytelmien narri, joka apinoi muiden ilmeitä ja eleitä ja hulluttelee, mutta on myös totuudenpuhuja.

Hän on myös yökerhokabareen juontaja, joka johdattaa seuraavaan sketsiin tai kohtaukseen ja lauluun.

Hän esittää myös itse kabareenumeroita, varsin riettaitakin. Seremoniamestarin lauluissa Willkommen, Kaks leidii ja Kaukaa mun silmät jo huomaa on seksi vahvasti läsnä, ja nimenomaan suhteet, jotka eivät ole aivan perinteisiä.

Yksi tämän musikaalin teemoista onkin kysymys: Ketä saa rakastaa?

Sitä mukaa, kun suomalainenkin yhteiskunta on vapautunut hyväksymään sateenkaari-ihmisiä, polyamoriaa ja muita rakkauden vähemmistökirjolla olevia, Seremoniamestarin hahmon tyrmäävyys ja hänen laulujensa huumorivaikutus ovat haalistuneet.

Petteri Hautalan joka paikkaan ehtivä, fyysinen Seremoniamestari tekee vaikutuksen. Hautala laulaa komeasti ja liikkuu notkeasti. Hän on androgyyni, pukeutunut puoleksi naiseksi, puoleksi mieheksi. Ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa hän tuo mieleen jopa buddhalaisen munkin olemuksen.

Tämän musikaalin kuuluisimpiin lauluihin kuuluva Raha pallon saa pyörimään (Money, money) on huippukohtaus kaikin puolin. Seremoniamestari pääsee kunnolla revittelemään, ja dollarinvihreinä hehkuvat pystylyhdyt tanssivat katossa laulun tahtiin. Tämän kohtauksen visuaalisuus ja koreografia tekevät vaikutuksen! Valitettavasti ensi-illassa juuri tässä laulussa osa sanoista puuroutui niin, että niistä ei tahtonut saada selvää.

Seremoniamestarin loppukohtaus jää mieleen. Kohtauksessa on selvät viitteet keskitysleiriin ja toisaalta sukupuolten tasa-arvoon tai kokonaan sukupuolettomuuteen.

Ensin oli romaani

Cabaret-musikaalin tarinassa vuorottelevat lineaarisesti etenevät ihmissuhteet ja yökerhossa tanssittavat kabaree-numerot.

Se saattaa vaikuttaa katkelmalliselta ja hankalalta seurata. Katkelmallinen rakenne on kuitenkin jo alkuperäisessä Christopher Isherwoodin kirjoittamassa romaanissa Jäähyväiset Berliinille (Goodbye to Berlin, 1939).

Romaani koostuu kuudesta tarinasta, jotka Berliiniin vuonna 1930 matkustanut englantilainen kirjailija on kirjannut muistiin. Romaanissa kirjailija on Christopher Isherwood itse. Hän asuu Fräulein Schröderin asuntolassa ja käy erilaisissa kapakoissa, jossa tapaa myös erikoisen maannaisensa Sally Bowlesin.

Isherwood taltioi erilaisia persoonia, natsien väkivaltaisuuksia ja Berliinin henkeä kertomuksiinsa. Hän kirjoittaa: ”Minä olen kamera, suljin avoinna, täysin passiivinen, tallentava, en ajatteleva”.

Vuonna 1951 John van Druten muokkasi Isherwoodin romaanista näytelmän I Am a Camera. Näiden kahden, romaanin ja näytelmän, pohjalta syntyi musikaali Cabaret vuonna 1966.

Vuonna 1972 sai ensi-iltansa legendaarisen koreografin Bob Fossen ohjaama musikaalielokuva Cabaret, joka perustui samannimiseen teatterimusikaaliin. Pääosissa Sally Bowlesina oli häikäisevä Liza Minnelli. Elokuva voitti kahdeksan Oscar-palkintoa.

Fräulein Schneiderin (Raisa Vattulainen) ja Herr Schultzin (Timo Luoma) rakkauslaulu kertoo ananaksesta.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Laulut ovat vaihdelleet

Alkuperäisessä Cabaret-teatterimusikaalissa on monta laulua, joita ei kelpuutettu elokuvaversioon ollenkaan.

Näitä kuullaan Vaasan kaupunginteatterin versiossa, muun muassa Älä kerro mammalle (Don’t Tell Mama) ja Laulu ananakselle (It Couldn’t Please Me More).

Elokuvaa varten sävellettiin muutama uusi laulu, muun muassa Mein Herr ja Money, Money.

Myöhemmissä teatteriversioissa näitä suosittuja, elokuvaan tehtyjä lauluja lisättiin tarinaan.

Mein Herr -laulua ei ole viime vuosina saanut esittää teattereissa, eikä sitä kuulla Vaasassakaan, koska laulun tekijänoikeussopimus on tiettävästi umpeutunut. Money, money eli Raha pallon saa pyörimään esitetään Vaasassakin.

Musikaalissa on 7-miehinen orkesteri, jota kipparoi teatterin oma kapellimestari Sauli Perälä. Soundi on hyvä ja sopivan rempseä!

Harvoin kiinnitän musikaalin äänisuunnitteluun niin paljon huomiota kuin nyt. Jouni Tapio tuo usean kohtauksen taustalle marssin ääniä ja massojen puheensorinaa. Alitajunta yhdistää ne heti dokumenttifilmeihin Adolf Hitleristä valvomassa paraateja. Uhka korostuu.

Sallyn (Emma-Sofia Hautala) asu Cabaret'n nimikkolaulussa on uhkuu glamouria, mutta se on ristiriidassa esitystyylin kanssa.
KUVA: KASPER DALKARL

Musta on musta

Cabaret'ssa on runsaasti musiikkia, sekä kabaree-numeroita (esitys esityksen sisällä) että tarinaan istutettuja lauluja. Laulamisen lisäksi koreografiat onnistuvat koko näyttelijäporukalta hyvin. 

Reija Wäre on käyttänyt koreografiassa paljon akrobatiaa ja suurta liikekieltä. Se on näyttävää, mutta menee välillä jopa koheltamisen puolelle.

Erityisen kiitoksen ansaitsee toisen näytöksen aloituskappale, jossa esitetään rekvisiittatanssi knalleilla leikkien.

Olli Haakanan suunnittelma valaistus on edukseen esimerkiksi syntisen punaisena hehkuvassa Willkommen-laulussa, vihreässä rahalaulussa, kuten todettu, ja ananaslaulussa, jossa maailma kuumottaa sopivasti ananaksenkeltaisena.

Sen sijaan musikaalin muuhun visuaaliseen puoleen olen pettynyt.

Mika Haarasen suunnittelema lavastus sijoittuu lavan sivu- ja takareunoille, ja keskeltä suuri näyttämö on pääasiassa tyhjä. Kutsuvaa kabaree-tunnelmaa ei synny.

Lisäksi ohjauksessa kohtaukset on plaseerattu suurelta osin keskinäyttämölle. Etunäyttämöllä on suurimman osan aikaa 2–4 metriä tyhjää tilaa näyttelijöiden ja yleisön välissä.

Kun ensi-illassa lisäksi oli 2–4 ensimmäistä riviä enimmäkseen tyhjänä, näyttelijöiden oli ikään kuin kurotettava pitkälle rampin yli koskettaakseen katsojien tunteita tai nauruhermoja. Tästä saattaa seurata ylinäyttelemistä, yritetään liikaa.

Lavastuksen pääväri on musta, ja samoin on pukujen laita. Pukusuunnittelija Joona Huotari on pukenut päähenkilö Sallyn mustiin, kuten myös Kit Kat Clubin tanssijat ja suurelta osin Seremoniamestarinkin.

Tehostevärejä, kuten Sallyn vihreä turkki ja Seremoniamestarin keltainen paidanpuolikas, on käytetty liian niukasti.

Mustassa lavastuksessa mustat vaatteet eivät lähde hehkumaan, eikä esitys säväytä visuaalisuudellaan. Ollaan kuin suruvaatteissa.

Kabareetanssijoiden värikkäät peruukit tekevät halvan vaikutelman. Vaikka rappiollisesta aikakaudesta on kyse, rappionkin voi tehdä näyttämölle tyylikkäästi.

Allu Tuppurainen oli tyylikäs Seremoniamestari vuonna 2000.
KUVA: JYRKI TERVO/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Näyttelijäsuoritukset jäävät mieleen

Olen nähnyt Cabaret-musikaalin näyttämöllä kolmesti aiemmin. Jokaisessa on ollut jotain hyvää, mutta myös jotain, joka ei ole ollut ihan niin onnistunutta.
Samoin on nyt tässä uusimmassa, Vaasan kaupunginteatterin versiossa.

Ensimmäisen Cabaret’ni näin vuonna 1987 Tampereen Työväen Teatterissa. Mieleen jäivät dekadentti, mutta tyylikäs Sally, jota esitti Tiina Weckström, ja pehmeän koskettava Raili Veivo Fräulein Schneiderina.

Vuonna 1993 näin Cabaret’n ruotsinkielisenä versiona Åbo Svenska Teaterissa. Mieleen jäi huikean kaunis ja elegantti Sally, jota esitti Birthe Wingren. Kit Kat Klubin tanssijoina olivat Tanssiteatteri Erin erittäin taitavat tanssijat.

Kolmannen kerran näin tämän musikaalin Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2000. Mieleen jäi erittäin vahvasti Allu Tuppuraisen esittämä Seremoniamestari. Silloin oli Kit Kat Klubin esiintyjien joukossa nuori Jakob Höglund, joka on nykyään Lilla Teaterin johtaja ja urallaan ohjannut monia musikaaleja, myös Vaasaan. Höglundin Cabaret-ohjaus Turun kaupunginteatteriin vuonna 2020 ja uudelleen viime näytäntövuonna sai paljon suitsutusta.

Tämän artikkelin lähteet:

Christopher Isherwood: Cabaret – Jäähyväiset Berliinille, Kurt Gänzl: Gänzl’s Book of the Musical Theatre, Cabaret-musikaalin käsiohjelmat TTT 1987, ÅST 1993 ja Vaasan kaupunginteatteri 2000 ja 2024.

Sain lehdistölipun ensi-iltaan.