tiistai 19. marraskuuta 2019

Romeo+Julia – verkkariversio nuorille

Huom! Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat säästyä niiltä, hyppää yli.
Oliver Kollberg Romeona ja Anna Victoria Eriksson Juliana
Vaasan kaupunginteatterin modernissa Shakespeare-sovituksessa.
KUVA: LINUS LINDHOLM

William Shakespeare: Romeo+Julia.
Ensi-ilta 16.11.2019 Vaasan kaupunginteatterissa. Käännös Lauri Sipari. Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund. Lavastus ja puvut Sven Haraldsson. Sävellys, musiikin sovitus ja taustanauhat Stefan Johansson.
Rooleissa mm. Anna Victoria Eriksson, Oliver Kollberg, Heidi Kirves, Toni Ikola, Anna Lemmetti-Vieri, Timo Luoma, Miika Alatupa.
**********

William Shakespearen ikoniset rakastavaiset, Romeo ja Julia nähdään verkkareissa Vaasan kaupunginteatterissa lauantaina ensi-iltansa saaneessa näytelmässä.
Keltaiset verkkarit pukevat päälleen Julian perhe ja Capuletien kannattajat. Team Romeo verhoutuu vihreisiin verryttelyhousuihin ja -takkeihin.
Kolmen raidan urheilumerkki saa niin rajua mainosta koko näytelmän ajan, että käsiohjelmassa pitäisi mielestäni lukea: ”Näytelmä sisältää tuotesijoittelua.”

Nuorten veronalaisten traaginen rakkaustarina on ohjaaja Jakob Höglundin mukaan suunnattu nuorille. Toivon sydämestäni, että heitä rientää sankoin joukoin katsomoon nauttimaan tästä väkevästä tarinasta, joka on poikinut lukuisia lauluja, elokuvia ja kirjoja. 
Se on myös pohjana West Side Story -musikaalissa. 
Romeo+Julian kieli on kaunista ja runollista, kiitos Lauri Siparin käännöksen, mutta ylöspano moderni. Siinä on jännää kontrastia.
Some-palstoilla ja paikallisissa lehdissä näytelmää on jo hehkutettu.
Minä en hullaantunut. Taidan olla liian vanha, väärää kohderyhmää.

Jakob Höglundin ja Rasmus Arikan tekemässä sovituksessa Romeon vanhemmat ja muutama muukin alkuperäisrooli on tapettu, eli heitä ei ole näytelmässä ollenkaan. 
Sen sijaan kertojana toimiva kuoro on säilytetty. Kuoro kertoo heti aluksi näytelmän lopputuloksen: nuoret rakastavaiset kuolevat.
Kun katsojan ei tarvitse jännittää, miten tässä käy, huomio kiinnittyy siihen, miten tämä toteutetaan.

Näytelmää hallitsee yksi ainoa lavastuselementti, valkoset portaat. Ne ovat Julian koti, kirkon alttari, valkokangas, Capuletien hautakammio, mitä milloinkin.
Portailla myös tanssitaan, ja niitä kuljetaan päästä päähän, kuin kiemurtelevaa tietä. Kätevä, monikäyttöinen lavaste!

Alussa näyttelijät kiipeävät portaille samaan aikaan, kun yleisö hakeutuu paikoilleen katsomoon. Odotellaan.
Osa näyttelijöistä makaa, osa istuu portailla kuin saunassa, kukin hiljaa ajatuksissaan.
Odotellaan. Ja vieläkin odotellaan.
Alku on liian pitkä. Katsojan uteliaisuus ja ai-kun-kiva-ajatukset muuttuvat jo alkumetreillä pitkästyneisyydeksi: alkais jo.

Näytelmää hallitsee yksi ainoa lavastuselementti, valkoiset portaat. Ne ovat monikäyttöiset.
Portailla istuen myös tanssitaan, niin kuin 1950-luvun hand jivessä.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Myöhemmissä kohtauksissa istuvista, seisovista, makaavista ja tanssivista näyttelijöistä rakentuu portaille kauniita asetelmia.
Visuaalisesti kaunista on myös se, kun rakastavaiset kietoutuvat katosta lavalle putoavaan saippuavaahtoon. 
Muuta syytä en keksikään, miksi vaahtoa on käytetty, kuin että se on kaunista. Mitä lisäarvoa tällainen tehokeino tuo tarinaan?
Ehkä se on symboli: rakastuneen olo on kevyt kuin kupliva saippuvaahto. Tai rakkaus on kuin saippuakupla, katoaa yhtä helposti.
Kiinnostavaa on seurata väliajalla, miten näyttämöhenkilökunta siivoaa vaahtoa pois.

Romeo ja Julia ilakoivat taivaasta satavassa saippuavaahdossa.
KUVA: LINUS LINDHOLM 

Saippuavaahdossa ilakoiminen ja tappeleminen korostavat sitä, että esitys on voimakkaasti fyysistä, suorastaan urheilullista ilmaisua.
Julian imettäjä (Heidi Kirves) käyttelee ahkerasti kaulassaan olevaa pilliä. Hän on kuin valmentaja, komennotkin yhtä rivakoita. Hän käskyttää Juliaa (Anna Victoria Eriksson) tekemään esimerkiksi punnerruksia ja leuanvetoja.
Näytelmässä myös juostaan paljon, paikoillaan ja eteenpäin. Ehkä se on urheilullista, mutta se näyttää hermostuttavalta säntäilyltä.

Kontrastia 1500-luvulla kirjoitettuun näytelmätekstiin on haettu myös sillä, että mukaan on sovitettu siirappisia rakkauslauluja 1960–90-luvuilta.
Biisivalinnat ovat minusta hiukan outoja, sillä näitä tanssittiin 80-luvun diskossa illan viimeisinä hitaina. Ihmettelen, tuntevatko nykynuoret näitä biisejä.

Rakastumisen hetkellä Romeo ja Julia laulavat Can’t Help Falling in Love (Elvis Presley), vihkimiskohtauksessa soi Forever Young (Alphaville), ja kuolinkohtauksessa Romeo (Oliver Kollberg) laulaa I Will Always Love You (Dolly Partonin 60-luvun kappale, josta Whitney Houston teki hitin 90-luvulla).
Osa lauluista toimii ja sopii yhteyteen, mutta esimerkiksi Julian esittämä I Just Called to Say I Love You (Stevie Wonder) tuntuu päälleliimatulta ja aivan väärältä tähän näytelmään.
Musiikin tahtiin myös tanssitaan, esimerkiksi portailla istumalla ja vain käsiä käyttämällä. Niin kuin 50-luvun hand jiveä. Ja sitten on sitä moneen kertaan nähtyä oman kehon taputtelua (rintakehä, reidet) ja käsien läpsyttelyä.

Kiinnostavaa on pohtia näytelmän seksuaalisia vihjauksia, kun kerran rakastavaisista puhutaan. Juliahan on isänsä (Toni Ikola) kertoman mukaan vasta 13-vuotias. Äiti (Anna Lemmetti-Vieri) sanoo, että hän oli Julian iässä jo Julian äiti.
No, 1500-luvulla seksielämä kai alkoi varhain, kuoltiinhan keskimäärin jo ehkä 45-vuotiaana.
Nyky-yhteiskunnan käsitysten mukaan tässä on kuitenkin kyse alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mercutio (Ville Seivo) vieläpä kannustaa siihen, hänen puheensa ovat täynnä seksuaalista vihjailua, ja hän kehottaa ystäväänsä Romeota nauttimaan tytöistä.

Minusta on erikoista, että kilpakosija, kreivi Paris (Miika Alatupa) on tehty elkeiltään kovin naismaiseksi, varsinkin loppua kohden. 
Onkohan tämä jonkinlainen kommentti keskusteluun, jota käydään oikeudesta oman sukupuolen määrittämiseen ja sen ilmaisuun? Että jos mies on naismainen, se ei tarkoita, että hän on homoseksuaali, vaan hän voi aidosti olla rakastunut teinityttöön. Sitäkö tällä halutaan sanoa?

Rakastunut Julia tuskailee mielialojen heittelehtiessä parvekkeella.
Romeo haikailee hänen peräänsä muiden Team Montaguen jäsenten antamasta suojasta.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Minua koskettivat eniten pelkistetyt kohtaukset, joissa paljas näyttelijäntyö, roolin tulkinta, on ytimessä. Siis kohtaukset ilman saippuavaahtoa, rakkauslauluja, urheilusymboliikkaa, videoprojisointeja ja muita kikkoja.
Anna Victoria Eriksson on huikean hyvä rakkaudesta riutuvana teinityttönä. Hän kuvaa uskottavasti mielialojen heittelehtimistä, uhmakasta kiukuttelua ja nuoren yletöntä hellyyttä.
Oliver Kollbergin Romeolla on kaksi vahvaa tunnetta: toivo ja epätoivo. Ne vaihtelevat nuoressa ensirakastajassa, joka on rakastunut rakastuneena olemiseen. Myönnän, etten oikein päässyt ponnaripäisen Romeon makuun.
Ensemble tekee kauttaaltaan vahvaa työtä. Heistä huokuu yhdessä tekemisen riemu ja varma ammattitaito.

Punaväri roiskuu komeasti, kun epätoivoinen Romeo (Oliver Kollberg) surmaa Tybaltin (Oiva Nuojua).
Taistelukoreografiat on suunnitellut Ville Seivo.
Taustalla tässä kohtauksessa Capuletien joukkoon kuulunut Lasse Lorenz.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Lilla Teaternin johtajaksi siirtynyt Jakob Höglund on Vaasan-vierailuillaan ollut erittäin pidetty ohjaaja. Työryhmä näyttää ylpeänä sen, mitä taitava ohjaaja saa heistä irti.
Valitettavasti tässä esityksessä se kosketti minua vain lyhyinä välähdyksinä.

Näin ennakkoesityksen 15.11.2019. Sain siihen lehdistölipun.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Sugar – rakkaus voittaa kaiken

Sugar (Emmi Kangas) ja Junior (Oiva Nuojua) tutustuvat ja rakastuvat.
Sugar-musikaali hauskuuttaa Vaasan kaupunginteatterissa tänä syksynä.
KUVA: LINUS LINDHOLM


Sugar – Piukat paikat. Musikaalin käsikirjoitus Peter Stone, laulujen sanat Bov Merrill, sävellys Jule Styne.
Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 14.9.2019. Ohjaus Rikard Bergqvist, lavastus ja puvut Tomas Sjöstedt, koreografia Camilla Ekelöf, valosuunnittelu Joakim Brink, kapellimestari Sauli Perälä. Suomennos Mikko Koivusalo.
Rooleissa mm. Emmi Kangas, Oiva Nuojua, Ville Seivo, Timo Luoma, Miika Alatupa ja Heidi Kirves.
**************************

Vaasan kaupunginteatterin musikaali Sugar – Piukat paikat alkaa visuaalisesti komealla tableau-kohtauksella. Alkusoiton aikana pyörönäyttämö pyörii ja katsoja näkee paikalleen jähmettyneitä hahmoja, jotka vievät heti ajatukset 1930-luvun lamaan ja Chicagoon. Gangstereita, pikkuvarkaita, köyhiä ruokajonossa. Upea aloitus!

Tarina kertoo kahdesta työttömästä muusikosta, Joesta ja Jerrystä, jotka sattuvat gangstereiden tekemien murhien silminnäkijöiksi. Pitääkseen oman henkensä he pakenevat, muuntautuvat naisiksi ja liittyvät tyttöorkesteriin. Orkesteri matkaa Chicagosta esiintymään Miamiin, Floridan aurinkoon. Orkesterin laulusolistina on hurmaava Sugar Kane, joka etsii Floridan miljonääreistä miestä itselleen. Yksi miljonääreistä on Osgood Fielding.

Sugar on päällisin puolin komedia. Musikaalissa on runsaasti nokkelaa sanailua ja hassuja tilanteita.
Ja sekin naurattaa, kun miehet pukeutuvat tätimäisiin mekkoihin!
Kun drag queeneja on näyttämöllä (La Cage aux Folles, Kinky Boots), eivät he ole ollenkaan naurettavia, vaan upeita.
Mutta kun Joe ja Jerry ilmestyvät tyttöorkesteriin Josephinena ja Daphnena, yleisö repeää nauruun.
Se on kutkuttavaa, että yleisö tietää heidän olevan miehiä, mutta orkesterin jäsenet eivät tiedä.

Daphne (Ville Seivo) ja Josephine (Oiva Nuojua) ovat upouusia tyttöjä Söpö-Suen tyttöorkesterissa.
KUVA: LINUS LINDHOLM
Joen ja Jerryn rooleissa on eroja, vaikka he ovat selvästi parivaljakko.
Joe vaikuttaa järkevältä kaverilta, joka keksii keinot pulmaan kuin pulmaan. Hän on kuin kotonaan naisen hahmossa, mutta pääsee myös välillä muuntautumaan Junioriksi, nuoreksi miljonääriksi. Oiva Nuojua näyttää nauttivan roolistaan, joka on monipuolinen ja selkeä.

Sen sijaan Ville Seivo, joka on vetänyt upeasti useita musikaalirooleja Vaasassa, vaikuttaa monessa kohtauksessa lähinnä kiusaantuneelta.
Vaikka Jerry ei aluksi olekaan innoissaan Daphnen roolista ja haluaa takaisin mieheksi, illallisella Osgoodin (Timo Luoma) kanssa tapahtuu muutos. Daphne riemuitsee aidosti kihlauksestaan, mutta tuo höpsöys ei tässä versiossa oikein välity katsomoon asti.
Daphnen ja Osgoodin ensikohtaaminen hotellin edustalla on kuitenkin yksi musikaalin huippuhetkistä Seivon ja Luoman hurmaavan yhteistyön ansiosta.

Jerry/Daphne (Ville Seivo)  ja Joe/Josephine (Oiva Nuojua) ovat parivaljakko, mutta silti erilaisia luonteeltaan.
KUVA: LINUS LINDHOLM
Osgood ja hänen miljonäärikaverinsa vaikuttavat näinä #metoon jälkeisinä aikoina elostelevilta vanhoilta äijiltä, jotka jahtaavat naisia. He ovat nykysilmin vastenmielisempiä kuin käsikirjoittajalla oli ehkä alunperin tarkoitus.
Karikatyyrimäisten miljonäärien laulu- ja tanssinumero on tarkoitettu koomiseksi kohtaukseksi. Tarkka kuuntelija huomaa laulun kertovan siitä, että vanhatkin miehet tarvitsevat rakkautta.

Näin miljonäärit liittyvät musikaalin kaikenkattavaan teemaan. Se on rakkaus, joka voittaa kaiken.
Osgood rakastuu Daphneen, eikä haittaa, että hän on mies.
Joe rakastuu Sugariin ja Sugar Joeen, eikä haittaa, että hän ei ole miljonääri.
Rakkaus ymmärtää ja antaa anteeksi kaiken.

Rakkaus-teema huipentuu Sugarin hahmossa.
Hän ei ole mikään varsinainen ruudinkeksijä, onpahan vain tyttö, joka etsii rakkautta. Hän on sen löytänytkin monta kertaa, mutta pettynyt kerta toisensa jälkeen. Silti hän on valmis rakastumaan uudelleen.
Roolin taakkana on sen alkuperäisesittäjä. Sugar-musikaali perustuu elokuvaan Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959), jossa Sugaria esitti unohtumaton Marilyn Monroe.
Hänen saappaisiinsa on vaikea astua, vaikka tarina on siirtynyt valkokankaalta teatterinäyttämölle, eli laji on vaihtunut täysin. 
Vaikka näyttelijä loisi omanlaisensa Sugarin roolin, moni katsoja miettii ehkä alitajuisesti Marilyniä. Siinä on tuon roolin painolasti.
Siro Emmi Kangas ei ole hunajaisin Sugar, jonka olen nähnyt, mutta hän laulaa ja tanssii upeasti ja tuo hyvin esiin yksinäisen tytön haavoittuvuuden ja tarpeen saada ystäviä ja rakkautta.

Visuaalisesta puolesta täytyy kehua Camilla Ekelöfin suunnittelemia näyttäviä koreografioita.
Esimerkiksi junassa esitettävä laulu Miamin auringosta on tehty hauskasti. Siinä ei tanssita, vaan koreografia tehdään avaamalla ja sulkemalla junan makuupaikkojen verhoja.
Ensimmäisen näytöksen lopussa Nuojua ja Seivo heittäytyvät upeaan tanssiin Mielessä on Sugar -kappaleessa, ja toisen näytöksen Sugar Shell -laulussa on sekä tanssien että pukujen puolesta erittäin tyylikäs toteutus.
Lisäksi gangsterit tanssivat stepaten. Steppitanssi erottaa tämän pahisjengin muista, hyvistä roolihahmoista, jotka eivät steppaa. Steppi on yleensä iloista tanssia, joten gangsterien askeltamisesta syntyy kiinnostava kontrasti. Steppirautojen nakutus kertoo vaarasta.

Kokonaisuuden kruunaa upea, jazz-henkinen musiikki. Kapellimestari Sauli Perälän johtama orkesteri soittaa tiukkaa rytmiä erinomaisesti!

Heidi Kirves näyttelee tiukkaa orkesterinjohtajaa Söpö-Sueta. Hänen apulaisestaan Bienstockista on Vaasan kaupunginteatterin versiossa tehty nainen, roolissa on Anna Lemmetti-Vieri.
KUVA: LINUS LINDHOLM

On kiinnostavaa, että Sugar – Piukat paikat on yksi suomalaisten suosikkimusikaaleista, sillä musikaalien pääkallopaikoilla se ei ole menestynyt häävisti.
Sugar sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla keväällä 1972, ja sitä esitettiin siellä vain runsaan vuoden verran, 505 kertaa. Se on Broadwaylla vähän.
Kesti 20 vuotta, ennen kuin Sugar tehtiin Lontoon West Endissä. Se sai ensi-iltansa keväällä 1992, ja esitykset lopetettiin jo samana kesänä.
Suomessa nähtiin Sugarin ensiesitys 10 vuotta ennen Lontoota. Suomen kantaesitys oli Tampereen Teatterissa 8.12.1982, ja sitä esitettiin yhtäjaksoisesti viisi näytäntövuotta. Ohjaaja oli Heikki Värtsi, ja päärooleissa olivat Tapani Perttu (Joe), Seppo Mäki (Jerry) ja Marjut Sariola (Sugar).
Sittemmin Sugar, Joe ja Jerry kumppaneineen ovat naurattaneet suomalaiskatsojia jo 15 ammattiteatterissa ja lukuisissa harrastaja- ja kesäteattereissa.

Lähteet: Gerald Bordman: American Musical Theatre – A Chronicle, thisistheatre.com, Teatterin tiedotuskeskuksen Ilona-tietokanta, Tampereen Teatterin Sugar-käsiohjelma.

Näin ennakkoesityksen 13.9.2019 ja esityksen 9.11.2019. Sain molempiin esityksiin lehdistölipun.


sunnuntai 10. marraskuuta 2019

"Totta kai kuolen, sitten kun itse päätän"

Kuningas Berengerin (Jari Hietanen) aika käy vähiin Vaasan kaupunginteatterin absurdissa näytelmässä Kuningas kuolee. Teemu Vähäsen kauniit valot ja projisoinnit luovat kontrastia ravistelevaan tekstiin.
KUVA: LINUS LINDHOLM 


Eugène Ionesco: Kuningas kuolee.
Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 9.11.2019. Ohjaus Ville Härkönen, lavastus ja puvut Maria Antman, valot ja projisointi Teemu Vähänen, äänet Marko Rokala.
Rooleissa Jari Hietanen, Kirsi Asikainen, Essi Hurme, Topi Kohonen, Jenny Malmberg, Nuutti Saari.
*******************

Miltä sinusta tuntuisi, jos joku sanoisi, että kuolet 1,5 tunnin kuluttua?

Seuraisi samat vaiheet kuin minkä tahansa kriisiuutisen puhjettua:
  1.  kieltäminen (ei voi pitää paikkaansa)
  2.  suuttumus (älkää pelleilkö siinä)
  3.  epäusko (näin ei voi tapahtua minulle) ja
  4.  pelko (mitä tapahtuu, en halua, että se tapahtuu)
  5.  lopuksi ehkä hyväksyntä, tai ainakin alistuminen väistämättömään

Kuningas kuolee -näytelmässä kuningatar Marguerite kertoo miehelleen, kuningas Berengerille, että tämä kuolee 1,5 tunnin kuluttua, "tämän esityksen lopussa". 
Berenger ei tahdo hyväksyä asiaa. Hän haluaa itse päättää, milloin kuolee, niin kuin hän on päättänyt kaikesta muustakin valtakunnassa. 
Mutta nyt on valta mennyt, aurinkokaan ei enää tottele häntä. 
Alkaa kuninkaan kamppailu itsensä, muiden ja kuoleman kanssa.

Vaasan kaupunginteatterissa lauantaina ensi-iltansa saaneen absurdin näytelmän on kirjoittanut Eugène Ionesco vuonna 1962.
Yksinäytöksinen näytelmä on aina ajankohtainen. 
Kuolema kun ei jätä ketään rauhaan, vaan johdattaa Tuonelan virran sillalle jokaisen vuorollaan.
Näytelmä on näyttelijä Ville Härkösen esikoisohjaus, ihan kelpo sellainen.

Absurdi näytelmä voi tarkoittaa esimerkiksi, että 
  1. Siinä ei ole välttämättä lineaarista juonta.
  2. Henkilöistä ei oikein ota tolkkua, keitä he ovat ja mikä heitä liikuttaa. 
  3. Dialogissa ei välillä ole päätä eikä häntää.

Absurdiksi näytelmäksi tämä ei ole ihan sieltä absurdeimmasta päästä.

Dialogi on melkoista tykitystä. Puhetta on paljon, ja jokaiselle on annettu omat tähtihetkensä. 
Tekstin alla ja rivien välissä on varmasti paljon enemmän kuin katsoja pystyy kertakuulemalta ottamaan vastaan.

Juoni on melko selkeä: seurataan Berengerin kamppailua kuolemaa vastaan. Samaan aikaan, kun kuningas käy läpi eri vaiheita uutista sulattaessaan, katsoja miettii, kuoleeko kuningas todella.
Vai paljastuuko lopussa, että tämä on joku leikki tai peli? Absurdissa näytelmässä yllättävät käänteet ovat tavallisia. 
Paljastamatta sen enempää totean vain, että loppu onkin erikoinen.

Myös hahmot ovat melko selkeät.
On kuningas, jonka valtakunta on supistutunut satojen sotien seurauksena. Asukkaita oli miljardeja, nyt on tuhatkunta, hekin kaikki vanhoja, ja syntyvyys on nolla. 
Jari Hietanen vetää pääroolin komeasti, omalla tyylillään. Mieleen pulpahtelee saman näyttelijän taannoinen rooli Puntilan isäntänä.

Kuningas kiukuttelee välillä kuin lapsi ja takertuu valtikkaansa.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kuninkaalla on kaksi vaimoa, vanha kuningatar Marguerite ja nuori kuningatar Marie, jotka ovat toistensa vastakohtia ja antavat sen kuulua.
Marguerite on totuudenpuhuja, joka töksäyttelee ikäviä asioita suustaan välittämättä muiden tunteista. Siitä syntyy komiikkaa, mutta myös kiusaantumista. 
Kirsi Asikaisen työskentely on vakaata, rauhallisen varmaa loppuun asti.

Marie ihailee ja paapoo kuningasta ja latelee mantroja: "Sinä pystyt siihen, luota itseesi." "Älä luovuta!" "Aina on rakkautta, rakkaus kantaa." Mieleen tulevat väkisinkin kaikenlaiset henkinen hyvinvointi - ja onnellisuus-kurssit. 
Essi Hurme piirtää esiin epävarman Marien, joka elää vain kuninkaan kautta ja hänen käskystään.

Kuningattaret (Essi Hurme, vas. ja Kirsi Asikainen, oik.) asettuvat vastakkain asiassa kuin asiassa Kuningas kuolee -näytelmässä. Kuningas (Jari Hietanen) pyörähtelee valtapelin keskellä.
Taustalla tilannetta tarkkailee siivooja (Jenny Malmberg).
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kuninkaan henkilääkäri on samalla astrologi ja meteorologi. Hän komppaa vanhaa kuningatarta ja yrittää valmistaa kuningasta kuolemaan. 
Topi Kohonen on vauhdikkuudessaan luonteva, mutta äänensävy ja olemus muuttuu teennäiseksi, kun käy ilmi, että lääkäri voi olla kuninkaan käskystä myös pyöveli. Tämä kohtaus ei liikuta katsojaa, vaikka paljastuksessa olisi hyvät ainekset siihen.

Vartija ihailee kuningasta ja muistaa hänen kunnianpäivänsä ja saavutukset. Kuninkaan vallan päättyminen näkyy muun muassa siinä, että vartija ei enää tottele häntä. 
Nuutti Saari näyttelee hyvin uskollisen alamaisen pienehkön roolin.

Kaiken keskellä häärii siivooja Juliette, joka on toisaalta kaikkein realistisin, toisaalta kaikkein kummallisin hahmo. Hän kertoo kiehtovassa dialogissa kuninkaalle elämästään köyhyydessä ja päättymättömän työtaakan rasittamana. Silti hän ei näytelmässä tee juuri mitään. 
Jenny Malmbergin Juliettesta en saa selvää, onko hän kuninkaan puolella vai tätä vastaan. Mikä on siivoojan toiminnan suunta, mitä hän pyrkii saavuttamaan?
Jäin ihmettelemään Malmberg silmänmuljautteluja. Niitä oli ainakin ennakkoesityksessä kovin paljon, eikä aina oikein käynyt ilmi, ketä siivooja mielessään manasi, kuningasta vai kuningattaria vai ketä. Lisäksi katse harhaili milloin minnekin, mikä antaa fokusoimattoman vaikutelman.

Vartija (Nuutti Saari), lääkäri (Topi Kohonen), kuningatar Marguerite (Kirsi Asikainen), kuningatar Marie (Essi Hurme) ja siivooja (Jenny Malmberg) yrittävät saada kuninkaan ymmärtämään, että tämän aika on täysi.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Etelä-Koreassa on kuulemma keksitty liikeidea, että ihminen voi mennä makaamaan arkkuun ja kokeilla, miltä tuntuisi olla kuollut (Pohjalainen 8.11.2019).
Lähes saman kokemuksen voi saada katsomalla Kuningas kuolee -näytelmän.
Molempien ideana on, että kun tajuaa, kuinka rajallinen elämä on, ymmärtää, että jokainen hetki on arvokas. Kuolemaankin pitäisi valmistautua.

Kuningas kuolee johdattelee katsojan ajattelemaan omaa kuolemaansa, mutta näytelmästä voi löytää myös muita, hyvinkin ajankohtaisia teemoja, kuten:

  1. Tarinassa viitataan useaan kertaan siihen, että säätilat ovat sekaisin ja tapahtuu luonnonkatastrofeja. Maapallo repeilee liitoksissaan ja voi huonosti.
  2. Paljon puhutaan myös omistamisesta ja siitä, että pitäisi hoitaa kaikkea sitä, mitä omistaa, muuten se rapistuu. Mutta kun on koko ajan kiire, ei ehdi, huomenna sitten. 
  3. Kuningas takertuu valtikkaansa, mutta mitä on valta ja kuka sitä lopulta käyttää? Näytelmän kuningas muistuttaa välillä tunnettuja lähihistorian diktaattoreita. Entä kantaako vallankäyttäjä vastuunsa?
  4. Mitä on rakkaus? Onko rakkautta se, että kertoo totuuden, vai se, että kaunistelee sitä?

Maria Antmanin lavastus ja puvut pelaavat yksinkertaisilla ratkaisuilla. Valtaistuin, kruunu ja valtikka ovat hienot, samoin heidän korkeutensa puvut. Pienin keinoin luodaan hovimainen vaikutelma.
Erityismaininnan ansaitsevat Teemu Vähäsen valot ja projisoinnit. Ne ovat kauniita ja rauhoittavia, sopiva kontrasti näyttämön villille menolle ja ravisteleville sanoille.

Näin ennakkoesityksen 8.11.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.



sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Teatteriesityksen ja konsertin sekasikiö


Piritta Lumous esittää Muskaa, Matthau Mikojan esittää Sammya ja Ilari Hämäläinen
esittää nimiroolia eli Kirkaa Hetki lyö -esityksessä.
Kuvaajan nimeä ei ole ilmoitettu.


Kirka-musikaali Hetki lyö. Rooleissa mm. Ilari Hämäläinen, Matthau Mikojan, Piritta Lumous sekä Petri, Elisa ja Isabella Lairikko.
***********

Suomen Musiikkiteatteri väittää verkkosivullaan mahtipontisesti olevansa maamme suurin musikaaleja esittävä ja kiertävä teatteri. En tiedä, millä mittarilla he muka ovat maamme suurin, mutta kyllä he kiertävät ympäri maata, selviää esityskalenterista.

Lauantaina Suomen Musiikkiteatteri esitti Kirka-musikaalista Hetki lyö kaksi esitystä Vaasassa. Olin iltaesityksessä, johon en saanut mitään alennuslippua, vaan maksoin täyden hinnan, 42 euroa. Hinta oli mielestäni aika korkea siihen nähden, mitä sillä sain.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin katsomassa Suomen Musiikkiteatterin esitystä. En ihan heti mene toiste. Toimintaa leimaa amatöörimäisyys.

Esityksestä ei ollut myynnissä minkäänlaista käsiohjelmaa tai edes ilmaista lehdykkää, josta olisi käynyt ilmi, ketkä ovat illan esiintyjät, mitä kappaleita kuullaan, ja niin edelleen.
Suomen Musiikkiteatterin verkkosivulta käy ilmi, kuka esitti mitäkin roolia, mutta sielläkään ei ole kaikkia nimiä.
Esityksessä oli näet lavan takaosaan sijoitettu 4-henkinen bändi, jonka jäsenet hyppäsivät vuorollaan myös pieniin tai hiukan isompiinkin rooleihin etunäyttämölle. Valitettavasti heidän nimiään ei lue missään. Sanonpa siis vaan kehut näin yleisesti, että bändi hoiti oman sarkansa erittäin hyvin.

Verkkosivulta ei mistään käy myöskään ilmi, kuka Kirka-musikaalin on käsikirjoittanut, kuka ohjannut, koreografioinut, puvustanut, ja niin edelleen, eikä sitä, milloin sen ensi-ilta on ollut.
Amatöörimäistä. Vai eivätkö tekijät kehtaa pistää nimeään esiin?
Entä kuka vastaa valosuunnittelusta? Kirkkaat näyttämövalot suunnataan useassa kappaleessa suoraan yleisön silmiin niin, että estetään näkemästä kunnolla näyttämölle. Mitä tällä yleisön ärsyttämisellä halutaan saavuttaa?

Lyhyesti sanottuna Kirka-musikaali Hetki lyö kertoo Suomen eturivin artisteihin kuuluneen Kirka Babitzinin (1950-2007) elämänkulun uran alkuvaiheista 1990-luvun lopun Mestarit areenalla -konsertteihin asti.
Esitys on teatterin ja konsertin sekasotku, löyhästi kuvitettu konsertti. 
Biisejä lauletaan solkenaan, sekä Kirkan että hänen sisarustensa esittämiä, mutta tarina on sirpaleinen ja kohtaukset lyhyitä.
Musikaaliksi tätä ei tulisi mielestäni ollenkaan kutsua, sillä suurin osa biiseistä ei vie tarinankerrontaa mitenkään eteenpäin, eikä liity kohtauksiin, jotka tulevat laulua ennen tai sen jälkeen.
Miksei sanota rehellisesti niin kuin asia on? Tämä on kuvitettu konsertti, tai enintään musiikkinäytelmä.

Väliaikoineen runsaasta 3-tuntisesta esityksestä olisi hyvä dramaturgi lyhentänyt pois vähintään 30 minuuttia, jopa enemmänkin. Yleisö alkoi vilkuilla kelloa 2,5 tunnin esityksen jälkeen, minä jo sitä ennen.
Aluksi yleisö oli haltioissaan esityksen biiseistä, joista jokainen varmasti löysikin oman suosikkinsa. Kuultiin listahittejä Daa-da daa-dasta Krokotiilirockiin, Hetki lyöstä Kirkan suurimpaan hittiin Surun pyyhit silmistäni.
Noin 352. kappaleen kohdalla enää harva jaksoi elää mukana. Silti esiintyjät paimensivat yleisöä taputtamaan rytmissä, niin kuin konserteissa – mutta ei yleensä musikaaleissa – tehdään.
Monessa laulussa oli mukana kaksi tanssityttöä, joiden tanssiminen ja elehdintä oli minkä tahansa konsertin taustalaulajien kaltaista, eikä musikaalinäyttämöllä olevien näyttelijöiden toimintaa.

Oliko Kirka-musikaalissa sitten mitään hyvää?
Kyllä. Pääosaa esittävä Ilari Hämäläinen. Hän kannattelee koko esitystä bändin kanssa.
Hänen äänensä on hämmästyttävän samanlainen kuin Kirkalla oli, ja hän on opetellut esittämään biisit Kirkan maneerien mukaan. Esimerkiksi raspiäänen käyttö ja vokaalien ääntäminen ovat juuri kohdallaan. Yksi esityksen helmistä on Simon & Garfunkelin balladi Silta yli synkän virran, jonka Hämäläinen vetää täsmälleen kuin Kirka.
Hämäläinen saa hyvin tuotua esiin myös sen turhautumisen, jota Kirka tunsi, kun hänet pantiin laulamaan iskelmiä, vaikka hän oli rokkari sielultaan. Biiseissä tuleekin esiin Kirkan monipuolisuus: hän lauloi rokkia, heviä ja iskelmää ja osallistui niin Euroviisuihin kuin Syksyn säveleenkin.

Sekä Hämäläisellä että bändissä pääasiassa bassoa soittavalla Matthau Mikojanilla on häiritsevän rumat peruukit. Mikojan esittää myös Kirkan isoveljeä Sammya. Näiden kahden roolin suhteesta löydän todellista dramatiikkaa, samoin Piritta Lumouksen esittämä Muska-siskon rooli on kiinnostava.
Muut roolit ovat enemmän tai vähemmän sivurooleja, joissa ei huippusuorituksia nähdä. Esimerkiksi Petri Lairikon esittäessa Dannya ja Elisa Lairikon esittäessä Katri Helenaa tunsin lähinnä myötähäpeää. Molempien karrikointi oli niin vahvasti liioiteltua.

Näin esityksen 26.10.2019 Vaasan Ritzissä. Maksoin täyden hinnan lipusta.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Nunnat hakkaavat konnat mennen tullen


Nunnat tanssivat ja laulavat riemukkaasti Delorisin (Isa Lindgren-Backman, vasemmalla) johdolla.
Abbedissa (Liisu Aurasmaa, edessä) ei ole kovin tyytyväinen.
KUVA: PÄIVI KARJALAINEN
Nunnia ja konnia. Musikaalin käsikirjoitus Cheri Steinkellner ja Bill Steinkellner, musiikki Alan Menken, laulujen sanat Glenn Slater. Lisämateriaali Douglas Carter Beane.
Ensi-ilta Kokkolan kaupunginteatterissa 31.8.2019. Ohjaus Kimmo Virtanen, koreografia Jari Saarelainen, lavastus Alisha Davidow, pukusuunnittelu Tua Hautamäki, valosuunnittelu Veli-Matti Ersta, äänisuunnittelu Marko Ahokangas, kapellimestari Mikko Pellinen.
Rooleissa mm. Isa Lindgren-Backman, Liisu Aurasmaa, Hanna Vähäniemi, Outi Kärpänen, Jani Honkaselkä.

Musikaali sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 2011. Heikki Sankarin sekä Kristiina ja Jussi Vahvaselän suomentamana se sai Pohjoismaiden kantaesityksensä Samppalinnan kesäteatterissa Turussa kesällä 2016. Musikaali perustuu samannimiseen elokuvaan vuodelta 1992.
**********************

Nunnia ja konnia -musikaalia esitetään tänä näytäntövuonna kahdessa teatterissa, Kokkolan ja Lahden kaupunginteattereissa.
Lahdesta en tiedä, mutta Kokkolassa musikaali on vetänyt niin hyvin, että siitä on tulossa kaupunginteatterin katsotuin esitys 10 vuoteen (Yle 18.10.2019).
Tähän mennessä on myyty tai varattu jo 7 000 lippua. Viikonloppunakin kaikki kolme esitystä olivat loppuunmyytyjä. Katsomossa on noin 200 paikkaa.

Tarina kertoo kapakkalaulaja Deloris Van Cartieristä, joka seurustelee Curtis-nimisen gansterin kanssa. Deloris sattuu näkemään, kun Curtis surmaa erään miehen, ja hän juoksee peloissaan kertomaan siitä poliisilaitokselle. Poliisi on ollut ilkeän Curtisin jäljillä jo pitkään. Poliisi päättää, että Deloris on piilotettava nunnaluostariin, jotta hän pysyy hengissä ja pystyy todistamaan Curtisia vastaan oikeudessa.
Luostarissa Deloris saa vastaansa ankaran abbedissan, koska hänen on vaikea sopeutua luostarin sääntöihin. Hän alkaa johtaa luostarin naiskuoroa ja saa sen laulamaan enkelten äänellä. Näin hän voittaa sisarten luottamuksen ja ystävyyden.
Nunnakuorosta tulee huikean suosittu, rahaa virtaa kirkon kolehtihaaviin, ja itse paavikin on tulossa ihmettä katsomaan. Samaan aikaan Curtis etsii Delorisia. Kun Curtis on kannoilla, poliisi-Ricky vie Delorisin pois luostarista ja piilottaa omaan kotiinsa.
Lopulta kaikki selviää: riidat sovitaan ja sisaruutta vannotaan, paha saa palkkansa, paavi saa konserttinsa, ja Deloris saa kunnon miehen.

Kaikesta näkee, että Nunniin ja konniin on Kokkolassa satsattu paljon.
Lavalla on teatterin koko yhdeksän hengen näyttelijäkunta ja viisi avustajaa. Päärooliin on palkattu vierailija, Kokkolasta kotoisin oleva, mutta pitkään Vaasassa vaikuttanut Isa Lindgren-Backman.
Monen oppilaitoksen yhteistyönä orkesteriin on saatu peräti 14 soittajaa, mikä on pienelle teatterille tosi iso bändi.

Kaikesta näkee valitettavasti myös sen, että ollaan pienessä maakuntateatterissa.
Tekemisen taso ei yllä ihan huipulle.
Näkemäni lauantai-illan esityksen aluksi lähes kaikki näyttelijät vetivät roolinsa överiksi. Toiseen näytökseen mennessä oli rauhoituttu, ja loppu sujui alkua paremmin.
Silti yleisö vaikuttaa olevan esityksen puolella, kun oman kylän väki heiluu lavalla.

Isa Lindgren-Backman täyttää leveään elämään tottuneen Delorisin raamit hyvin. Hän laulaa ja tanssii upeasti, mutta sopeutumisvaikeudet luostarissa menivät vähän maneeriseksi ylireagoinniksi ja käsien heilutteluksi.
Yksi illan huippuhetkistä on balladina alkava, mutta nopeatempoiseksi tenholauluksi muuttuva kappale, jossa nunnat pyytävät Delorisilta siunausta heidän esiintymiselleen paavin edessä (Bless Our Show*).  Sen Lindgren-Backman laulaa koskettavasti.

Nunnien näyttelijät hakkaavat konnien näyttelijät mennen tullen, noin kuvaannollisesti.
Riitasointuisesta rääkymisestä kehitytään kauniisti laulavaksi kuoroksi, ja samalla roolihahmojen epävarmuus ja sokea tottelevaisuus muuttuu itsevarmuudeksi ja oman äänen löytämiseksi, sekä kuvaannollisesti että fyysisesti. Tämän kehityskaaren naiset tuovat hienosti esiin.
Varsinkin Hanna Vähäniemi ja Outi Kärpänen osoittavat monipuolisuuttaan, mutta myös Eija Kyllösen räppäävä nunna ja yksinkertaisen, silmät selällään toljottavan nunnan roolin tekevä Emma Tikkakoski jäävät mieleen.
Seinäjoen kaupunginteatterista tänä syksynä Kokkolaan siirtynyt Liisu Aurasmaa on puolestaan suvereeni abbedissa, joka lopulta löytää Delorisin kanssa yhteisen sävelen.

Liisu Aurasmaa abbedissana ja Tuomo Kemppainen Monsignor O'Harana kokevat monenlaisia tunteita tarinan aikana.
KUVA: PÄIVI KARJALAINEN

Miesnäyttelijöistä antaisin puhtaat paperit vain poliisin roolin näyttelevälle Jani Honkaselälle.
Hän esittää tavallista, työtään tekevää ja asiakkaaseensa ihastuvaa miestä vähäeleisesti ja aidosti. Hänen soolossaan pilkahtaa myös halu olla hiukan tyylikkäämpi, coolimpi, sellainen, jota naiset haluavat (I Could Be That Guy*). Hieno suoritus!

Jani Honkaselkä tekee aidosti ja vähäeleisesti tavallisen miehen roolin poliisi-Rickynä.
KUVA: PÄIVI KARJALAINEN

Tuomo Kemppaisen vauhdikas Monsignor meni lauantaina hiukan yliyrittämiseksi, mutta hänelläkin on hetkensä.
Sen sijaan Tomi Turunen Curtisina sekä Niko Karjalainen, Tommi Kekarainen ja Kimmo Järvelä hänen gangsterikavereinaan näyttelevät kuin pahaisessa kesäteatteriesityksessä.
Ihmettelen kovasti, mitä tällä ilmaisulla on haettu.
Luontevat katsekontaktit ovat hukassa, ja liioitellun karski puhe kuullostaa juuri siltä, liioittelulta. Ensin hauskalta tuntuva poskillelyömis-temppu toistetaan pari kertaa liikaa, ja hauskuus haihtuu ilmaan.
Illan limbo on kuolinkohtaus, jossa ammuttu gangsteri vilkuttaa yleisölle kiekaisten ”hei, hei”, tai jotain sen kaltaista.
Vaikka kuinka tehdään ”kevyttä” musikaalia, sekin voidaan tehdä uskottavasti ja aidosti hauskasti. Mutta ei tällä tavalla.

Musikaalin musiikki on pitkälti 80-luvun diskorytmejä. Jari Saarelainen on käyttänyt koreografiassaan runsaasti juuri tuon ajan Travolta-liikkeitä. Tanssit sujuvat sulavasti.

Ison orkesterin salimiksauksessa oli lauantaina lieviä ongelmia. Laulusta ei kaikin ajoin saanut selvää, ja orkesterin soundi paikoin puuroutui. Toki se voi johtua salin akustiikastakin. Nuorille muusikoille kokopitkän musikaalin pultissa istuminen ilta illan jälkeen lienee opettavainen kokemus.

Kokkolassa nunnat ja konnat joraavat näillä näkymin helmikuun 22. päivään asti.

* Käytän tässä laulujen alkuperäisiä nimiä, koska en tiedä suomenkielisiä nimiä, eikä niitä ollut käsiohjelmalipareessakaan.

Näin esityksen 19.10.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.


Wasa Teaterin Viulunsoittajassa nukkejen merkitys kirkastuu lopuksi


Maitomies Tevjen rooli on kuin tehty Mats Holmqvistille.
KUVA: FRANK A. UNGER
Spelman på taket. Musikaalin käsikirjoitus Joseph Stein, musiikki Jerry Bock ja laulujen sanat Sheldon Harnick.
Ensi-ilta Wasa Teaterissa 21.9.2019. Ohjaus Markus Virta, lavastus Jani Uljas, puvustus Linn Wara, koreografia Miguel-Angel Fernandez, nuket Pia Kalenius, valosuunnittelu Tobias Lönnquist, äänisuunnittelu Dennis Lindén, kapellimestari Ralf Nyqvist.
Rooleissa Mats Holmqvist, Maria Udd, Ksenia Timoshenko, Sannah Nedergård, Astrid Stenberg, Thomas Lundin, Johan Aspelin, Jonas Bergqvist, Carola Sarén, Filip Ohls, Tom Salminen, Tove Qvickström.
***********************

Tänä syksynä 100 vuotta täyttävän Wasa Teaterin juhlanäytelmäksi sopii erinomaisesti musikaali Spelman på taket, eli suomeksi Viulunsoittaja katolla.
Ovathan musikaalit suosituinta ohjelmistoa suomalaisissa teattereissa, ja Viulunsoittaja on suosituista suosituin. Se on musikaaleista eniten suomalaisia teattereita kiertänyt kappale.
Viulunsoittajan musiikki on tuttua ja tarina koskettava. Yhteenkuuluvuutta huokuvaan tarinaan on ruotsinkielisen Pohjanmaan alueteatterissa helppo samastua. 14 kunnan yhdessä omistama teatteri yhdistää rannikon väkeä.

Viulunsoittaja katolla kertoo pienen Anatevkan kylän asukkaista runsaat sata vuotta sitten.  Päähenkilö on köyhä maitomies Tevje, jolla on teräväkielinen vaimo Golde ja viisi tytärtä. Heistä kolme on naimaiässä.
Juutalaisen perinteen mukaan vanhemmat haluavat löytää tyttärille hyvät ja varakkaat aviomiehet. Mutta tyttärillä on oma tahtonsa, ja vuorotellen he nousevat vastustamaan vanhempiaan ja valitsevat itse omat puolisonsa.
Samaan aikaan koko ympäröivä maailma on muutoksessa. Venäläiset harjoittavat sortoa juutalaisia vastaan, ja lopulta venäläiset ajavat anatevkalaiset evakkoon, pois kotoaan.

Wasa Teaterin versio on hyvin toteutettu, perinteinen klassikkomusikaali.
Tekeminen on kauttaaltaan niin korkeatasoista, ettei uskoisi, että ollaan pienehkössä maakuntateatterissa. Täällä osataan tehdä teatteria yhtä kunnianhimoisesti kuin pääkaupunkiseudulla!

Ruotsista vieraillut ohjaaja Markus Virta on hakenut esitykseen tuoretta otetta nukketeatterin keinoin.
Lähes kaikki näyttelijät ovat nukettajia, joilla on toinen käsi nuken pään sisällä.
Koska ensemble on suhteellisen pieni, ihmisen kokoiset nuket tuovat runsautta näyttämölle.
Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Tevje juhlii tyttärensä Tzeitelin ja teurastaja Lazarin naimakauppaa, vaikuttaa siltä, että kyläkapakka on aivan täynnä juhlivia ja tanssivia kyläläisiä, vaikka oikeasti lavalla on vain viisi, kuusi näyttelijää.

Tevje (Mats Holmqvist) juhlii kylän miesten kanssa tyttärensä Tzeitelin ja teurastaja Lazarin naimakauppaa.
KUVA: FRANK A. UNGER
Aluksi vierastin nukkeja, jotka sinänsä ovat hienoja, Pia Kalenuksien taidonnäytteitä.
On hieman outoa, kun naimakauppojen järjestelijällä Jentellä on välillä kolme päätä: nuken pää, Jenten äänenä ja nukettajana toimineen Carola Sarénin pää ja vielä Jenten toista kättä nukettajana ohjaavan Tove Qvickströmin pää.
Toisaalta Jente puhuu niin paljon, että kyllä hänet voi hyvin kuvitella kolmipäiseksi naiseksi.

Nopeasti nukkeihin kuitenkin tottuu. Ja juuri kun tottuu, lavalle tulee jotain vielä huikeampaa: jättiläiskokoinen venäläinen konstaapeli. Venäläisten voima tuntuu juutalaisista uhkaavalta, ja meganukke konkretisoi sen hyvin.
Myös unikohtauksessa Fruma-Sarah-vainaa on valtavankokoinen nukke. Painajainen nousee aivan uuteen sfääriin!

Kapellimestari Ralf Nyqvist on sovittanut musiikin vain seitsemälle muusikolle. Sekä he että laulavat ja tanssivat näyttelijät tekevät erinomaista työtä.
Esimerkiksi hääkohtauksen pullotanssi, joka sinänsä on vaativa, on saanut aivan uudenlaisen vaikeuskertoimen, kun se tanssitaan nukkejen kanssa. Ja sekä nukeilla että näyttelijöillä on pullot päänsä päällä!

Nostan hattua näyttelijöille, jotka oman roolinsa lisäksi ovat opetelleet myös nukkejensa roolit. Käden pitäminen koholla niin, että nukke ”seisoo” vieressä ja aukoo suutaan, on varmaan raskasta.
Ei ihme, että fysioterapeutti on käynyt neuvomassa näyttelijöille oikeanlaisia otteita ja asentoja, jotta he välttyisivät niskahartiavaivoilta.

Jonas Bergqvist, Tove Qvickström ja Thomas Lundin nukettavat kukin useita nukkehahmoja
Wasa Teaterin Viulunsoittajassa.
KUVA: FRANK A. UNGER
Näyttämöllä huomio kiinnittyy herkeämättä nukkejen lisäksi Mats Holmqvistiin, jolle Tevjen rooli on kuin varta vasten tehty. Ison miehen huoli tyttäristään ja sanailu vaimonsa kanssa on koskettavaa ja todentuntuista.
Tyttäret ovat ilahduttavan erilaisia, ja kukin hyvä roolissaan. Erityisesti nostaisin esiin raikaskasvoisen Sannah Nedergårdin, joka tekee mieleenjäävän Hodelin.

Sannah Nedergård, Ksenia Timoschenko ja Astrid Stenberg esittävät Hodelia, Tzeitelia ja Chavaa.
KUVA: FRANK A. UNGER
Turun kaupunginteatterista vieraillut Jani Uljas on suunnitellut toimivan, puisen lavastuksen, joka symboloi maanläheisiä, vaatimattomia, mutta uskossaan jykeviä anatevkalaisia.

Vaikka olisi nähnyt Viulunsoittajan monta kertaa, Wasa Teaterin esitys kannattaa käydä katsomassa. Nukkejen todellinen funktio tässä esityksessä kirkastuu lopussa, kun niistä muodostuu ruumispino Tevjen maitokärryihin. Se vie ajatukset juutalaiskohtaloihin toisen maailmansodan aikana.

Suomenkielisten katsojien on mahdollista pyytää helppokäyttöinen tekstityslaite teatterilta, ja myös käsiohjelmassa on suomenkielinen juoniseloste.

Näin esityksen 25.9.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.

LUE MYÖS ALLA OLEVA ESSEE:
Viulunsoittaja katolla on aina ajankohtainen

perjantai 18. lokakuuta 2019

Viulunsoittaja katolla on aina ajankohtainen

Muistaa sen tytön pienen voinhan?
Muistaa sen pojan pienen voin.
Milloin mä vanhenin,
he milloin varttui noin? 

Näin alkaa monien tuntema laulu Nousee päivä, laskee päivä.  Harva muistaa, että laulu on peräisin teatterin näyttämöltä, musikaalista Viulunsoittaja katolla.
Musikaalin hääkohtauksesta laulu on ponkaissut monien suomalaistenkin parien hääohjelmaan.


Viulunsoittaja katolla -musikaalin huippukohta on vanhimman tyttären häät, joita vietetään juutalaisten perinteiden mukaisesti, kunnes ne ikävästi keskeytetään. Kuva Wasa Teaterin versiosta syksyltä 2019.
KUVA: FRANK A. UNGER

FAKTA:
Viulunsoittaja katolla
Käsikirjoitus Joseph Stein, musiikki Jerry Brock, laulujen sanat Sheldon Harnick.
Musikaalin kantaesitys oli Broadwaylla 22.9.1964. 
Sitä esitettiin Broadwaylla aikanaan ennätyksellisen pitkään, 
yhtäjaksoisesti yli 3 200 esitystä, lähes 8 vuotta.
Suomen ja koko Euroopan kantaesitys oli Helsingin kaupunginteatterissa 17.2.1966. 
Sitä esitettiin Helsingissä yhtäjaksoisesti 6 näytäntövuotta, ja sen näki runsaat 316 000 katsojaa.
Suomen suosituin musikaali, kiertänyt eniten ammattiteattereita.
On myös suosittu harrastaja- ja kesäteatterien ohjelmistossa.
Ennen tätä syksyä Viulunsoittajaa esitettiin Wasa Teaterissa viimeksi näytäntövuonna 1990-91. 
Vaasan kaupunginteatterissa sitä ei ole esitetty koskaan, mutta kaupunginteatterin edeltäjässä, 
Vaasan Suomalaisessa Teatterissa se pyöri vuosina 1969-71. 
Seinäjoen kaupunginteatterissa Viulunsoittajaa on esitetty niin ikään
kahtena näytäntövuonna 2003-2005. 

Kokkolan kaupunginteatterissa musikaali riemastutti näytäntövuonna 1977-78.
Viulunsoittaja katolla on Wasa Teaterin 100-vuotisjuhlanäytelmä, jonka ensi-ilta on 21.9.2019.

Viulunsoittaja katolla -musikaalissa kuvataan monessa musiikkinumerossa 1900-luvun alun juutalaisia perinteitä. Yksi niistä on hääkohtauksen pullotanssi, jossa nuoret miehet tanssivat tasapainotellen pulloa päänsä päällä. Juuri tämä tanssi herätti runsaasti ihmetystä ja ihailua musikaalin kantaesityksessä Broadwaylla vuonna 1964. Kuva Helsingin kaupunginteatterin Viulunsoittajasta vuodelta 2012.
KUVA: TAPIO VANHATALO


Viulunsoittaja katolla on Suomessa eniten esitetty musikaali.
Siitä on nähty ammattiteattereissa yli 50 erilaista versiota, ja se on myös harrastaja- ja kesäteatterien suosikkiohjelmistoa.
Monissa teattereissa sitä on esitetty useita kertoja, esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterissa se on nähty 1960-, 70-, 90- ja 2010-luvuilla.
Syyskuussa Viulunsoittaja tulee pitkästä aikaa Pohjanmaalle, kun se saa ensi-iltansa 21.9. Wasa Teaterin 100-vuotisjuhlanäytelmänä.
Vaikka teos on tuttu ja loppuratkaisukin monen tiedossa, tämä musikaali kiinnostaa katsojia. Minkä takia?

Musikaalin kaunis musiikki ja tutut kappaleet ovat tietenkin yksi syy. Musiikki antaa myös hyviä mahdollisuuksia näyttäville tanssinumeroille.
Suurin syy Viulunsoittajan suosioon on kuitenkin musikaalin lämminhenkisessä tarinassa, jossa on huumoria ja monta teemaa ja joka tuntuu olevan ikuisesti ajankohtainen.
Eri aikoina, eri puolilla maailmaa pienen, köyhän Anatevkan kylän väki ja heidän kohtalonsa koskettavat teatterien katsojia. Kyläläisten yhteenkuuluvuus, naapuriapu ja yhteiset kokemukset tuntuvat ulottuvan näyttämöltä katsomon viimeiselle riville asti.

Tarina tarjoaa katsojille runsaasti samastumiskohteita.
Päähenkilönä on köyhä maitomies Tevje, joka painaa pitkää päivää ja jolla on teräväkielinen vaimo Golde. Jo tästä asetelmasta moni löytää itsensä.

Helsingin kaupunginteatterissa nähtiin Viulunsoittaja katolla -musikaalin Euroopan kantaesitys 17.2.1966. Sitä esitettiin yhtäjaksoisesti huikeat kuusi näytäntövuotta. Näytäntövuonna 2012-13 nähtiin Helsingin kaupunginteatterin viimeisin versio Viulunsoittajasta. Riitta Havukainen ja Esko Roine esittivät Goldea ja Tevjeä.
KUVA: TAPIO VANHATALO
Pariskunnalla on viisi tytärtä, joille Tevjen pitäisi perinteiden mukaan löytää hyvät, mielellään varakkaat aviomiehet. Siitähän kaikki vanhemmat haaveilevat, että lapsilla olisi turvattu tulevaisuus.
Mutta tyttäretpä haaveilevatkin komeista nuorista miehistä ja rakkaudesta, niin kuin nuorten kuuluukin.
Rakkaus onkin yksi musikaalin teemoista. Tarinassa lauletaan niin naimakauppojen järjestämisestä, rakastumisesta kuin järjestetyn avioliiton rakkaudestakin.
Koko musikaalin huippukohta on häät, rakkauden juhla.

Musikaalin aloituslaulu kertoo perinteistä, siitä, miten Anatevkassa on eletty ja asuttu, pukeuduttu ja käyttäydytty maailman sivu. Näin meillä on aina tehty -ajattelua on katsojan helppo ymmärtää.
Tevjen neuvo on, että ilman perinteitä elämä on yhtä kiikkerää kuin viulunsoittajana katolla.

Mutta kaikki muuttuu, ja yksi musikaalin teemoista onkin muutos ja sen hyväksyminen.
Tevjen tyttäret rakastuvat yksi kerrallaan ja valitsevat itse puolisonsa, mikä Tevjen on hankala niellä. Kuinka vaikeaa onkaan ymmärtää nykynuoria!
Suuria muutoksia tapahtuu Tevjen perheen lisäksi myös hänen ympärillään koko yhteiskunnassa. Anatevkalaiset ovat juutalaisia, jotka ovat vähemmistöryhmä Venäjään kuuluvassa Ukrainassa 1900-luvun alkuvuosina, johon Viulunsoittajan tarina sijoittuu.
Venäläiset sotilaat tekevät uhkaavia hyökkäyksiä, ja lopulta juutalaiset pakotetaan lähtemään ja jättämään kotinsa. Muutos rikkoo perheitä ja naapurisuhteita ja ottaa koville.

Moni suomalainen katsoo tätä musikaalia kyynelsilmin muistaen Karjalan evakot ja heidän asuttamisensa toisen maailmansodan jälkeen. Vieläkin tehdään matkoja juurille rajan taa. Yhtymäkohtia löytyy myös anatevkalaisten ja tämän päivän pakolaisten välillä.
Evakkoon lähtemisen teema onkin tuttu monessa valtiossa, eri kansojen ja heimojen keskuudessa.
Se on myös yksi syy Viulunsoittajan maailmanlaajuiseen suosioon.

Monet luulevat, kaikki musikaalit ovat hömppää, tarinaltaan kevyttä höttöä.
Musikaaleissa käsitellään kuitenkin myös vakavia asioita, kuten puhenäytelmissäkin.
Ennakkoluulot ja rasismi ovat teemana Viulunsoittajan lisäksi esimerkiksi Vaasan ylioppilasteatteri Rampin tämän kesän Hairspray-musikaalissa.
Niin kauan kuin erilaisia vähemmistöjä sorretaan missä tahansa maailman kolkassa, Viulunsoittaja pysyy ajankohtaisena.
Wasa Teaterin lisäksi Viulunsoittaja keikkuu katolla tänä syksynä myös esimerkiksi Lontoon West Endissä. Britanniasta on juuri kantautunut uutisia, että hyökkäykset juutalaisyhteisöjä kohtaan ovat kasvaneet.

Lähteet: TINFOn Ilona-esitystietokanta sekä
Gerald Bordman: American Musical Theatre. A Chronicle. Expanded edition 1986.

Tämä essee julkaistiin sanomalehti Pohjalaisessa 14.8.2019.