sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Elämä ei ole hassumpaa ystävän kanssa

Risto Räppääjä (Mikko Peltomäki) ja Nelli Perhonen (Petra Rothovius) ovat ylimmät ystävät.
KUVA: MIKKO SIPPOLA


Risto Räppääjä ja villi kone.
Vaasan ylioppilasteatteri Rampin kesäteatterinäytelmä. Ensi-ilta 5.7.2020
hotelli Scandic Waskian terassinäyttämöllä eli Tropiclandian rannassa.
Käsikirjoitus Sinikka ja Tiina Nopola samannimisen lastenkirjan mukaan. Sävellys Iiro Rantala, lisäkappaleet ”Kikkarapää” Neo Paavola ja ”Mäiskintäräppi” Infitialis.
Ohjaus ja tekniikka Pyry Keto, koreografi Kalle Reini, laulunohjaaja Heidi Rantanen, musiikin toteutus Oskari Ojala. Maskeeraaja Emilia Lönnmark, Mikko Peltomäen hiukset Sari Holm, puvustaja Emmi Wargh, tarpeisto Leila Huuki ja Ida Metsäranta. Lavastus Pyry Keto, Juha Halonen ja työryhmä, järjestäjä Tuomas Koskinen.
Tuottaja Eemu Laurila, kesäteatterivastaava Ilmari Moisio.
Rooleissa mm. Mikko Peltomäki, Petra Rothovius, Kirsti Rautamo, Tapani Unkuri, Antti Uitto.
*********
Koronaepidemia hiljensi blogin muutamaksi kuukaudeksi, mutta nyt alkaa jälleen tapahtua teatteririntamalla.
Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi toi sunnuntaina ensi-iltaan koko perheen kesäteatterinäytelmän Risto Räppääjä ja villi kone.
Vajaat parituntinen, hyvin musiikkipitoinen esitys sopii kaikille, joilla pysyy kännykkä kädessä ja jotka osaavat sitä käyttää.
Koko tarinassa on nimittäin kyse koukkuun jäämisestä johonkin ajanvietteeseen, erityisesti älypuhelimeen, ja sen seurauksista.

Tarinassa kesäloma on alussa, ja alakouluikäinen Risto Räppääjä menee pyytämään parasta ystäväänsä Nelli Nuudelipäätä ulos ja uimaan. Mutta Nelliä ei kiinnosta. Hän kuuntelee vain pop-tähti Ville Pyryn musiikkia ja unelmoi tästä. Risto on pettynyt, hän ei voi sietää Ville Pyryä ja tämän musiikkia.
Ristoa kasvattava Rauha-täti hankkii Ristolle älypuhelimen, jotta poika ei syrjäytyisi. Radiossa kun sanottiin, että jokaisella nuorella pitää olla älypuhelin tai muuten on kummajainen. Rauha haluaa, että Ristokin menee ystäviä tapaamaan puhelimen avulla Kissingeriin (Messenger), josta radiossa puhuttiin.
Eipä aikaakaan, niin Risto on syvällä kännykkäpelien syövereissä, eikä kuule eikä näe mitään muuta elämää.
Pizzalaatikoiden pino kasvaa hänen huoneessaan, kunnes Rauha huomaa, kuinka sottainen ja pahatapainen Ristosta on tullut. Hän ei halua puhua kenenkään kanssa, ei Rauhan eikä Nellinkään. Kuinka Nelli ja Risto löytäisivät ystävyytensä jälleen?

Risto joutuu syvälle pelaamisen maailmaan, eikä Nelli tiedä, kuinka hän saisi vanhan ystävänsä takaisin.
KUVA: MIKKO SIPPOLA

Näytelmä perustuu Sinikka ja Tiina Nopolan samannimiseen lastenkirjaan, jossa Risto hurahtaa tietokoneeseen.
Rampin ohjaaja Pyry Keto kysyi ja sai luvan muuttaa villin koneen älypuhelimeksi. Se olikin loistava veto.
Kukapa meistä ei nykyään viettäisi liian paljon aikaa puhelimen kanssa ja liian vähän ystävien seurassa?
Tarina ei ehkä ole sieltä vetävimmästä päästä, mutta sanoma on sitäkin tärkeämpi.
Kone ei korvaa ihmistä, ja ystävät pysyvät vain, jos heidän kanssaan keskustelee oikeasti kasvokkain, eikä räplää koko ajan puhelintaan.
Eikä vaarallinen peli/kännykkäriippuvuus koske vain lapsia ja nuoria. Sekin käy tarinassa ilmi, kun Rauhan sydänystävä, herrasmies Lennart Lindberg saa kännykän hyppysiinsä.
Mutta kun ystävät löytävät jälleen toisensa, voidaan todeta alkulaulun sanoin Elämä ei ole hassumpaa.

Rampin kesäteatteriesityksen vahvin puoli on eittämättä kaikkien näyttämöllä olevien harrastajien musiikillinen osaaminen.
Lauluäänet ovat vahvoja, ja Kalle Reinin koreografioimat tanssikohtaukset ovat näyttäviä.
Näyttelijät eivät pääse helpolla. Pääroolien esittäjät ovat näyttämöllä paljon, ja pikkuroolien esittäjillä on kullakin useita rooleja, joiden vaihdot ovat nopeita.

Mikko Peltomäki sopii kuin nakutettu Risto Räppääjän päärooliin. Peltomäki tanssii kuin olisi kumista tehty, ja liikkeet venyvät aina käsinseisontaan asti. 19-vuotias Peltomäki on tanssinut jo 10 vuotta muun muassa Kipinällä, ja hän on ollut avustajana useissa Vaasan kaupunginteatterin musiikaaleissa.
Kahtena edelliskesänä hän on ollut mukana Rampin kesäteatteriproduktioissa. Viime vuonna hän teki koreografiat Hairspray-musikaaliin ja edelliskesänä hän veti Pöperö-Maijan roolin Vaahteramäen Eemelissä.
Nyt hän pääsee loistamaan rummuttelevana, tanssivana ja laulavana pikkupoikana.

Mikko Peltomäki loistaa pääroolissa laulavana, tanssivana ja rummuttavana Risto Räppääjänä.
Taustalla Kirsti Rautamo, joka esittää Riston Rauha-tätiä.
KUVA: MIKKO SIPPOLA

Petra Rothovius esittää Riston parasta ystävää Nelliä. Musiikkisukua olevalla ja laulajaksi ja musiikinopettajaksi opiskelevalla Rothoviuksella on todella upea ääni ja näytteleminen sujuu luontevasti.

Luokanopettajina leipänsä ansaitsevat Kirsti Rautamo ja Tapani Unkuri ovat monille tuttuja paitsi luokkahuoneesta, myös suositusta vaasalaisesta cover-bändistä Popvatkain.
He ovat mainio pari Riston touhottavana Rauha-tätinä ja tyylikkäänä Lennart Lindberginä.
Ei ole ihme, että pitkään yhteistyötä tehneiden Rautamon ja Unkurin askelmerkit sopivat yhteen, mutta hämmästyttävän hienosti sujuu myös Lennart Lindbergin ja Risto Räppääjän yhteinen Mäiskintäräppi.

Rauha Räppääjän (Kirsti Rautamo) ja Lennart Lindbergin (Tapani Unkuri) askelmerkit sopivat hyvin yhteen.
KUVA: MIKKO SIPPOLA

Antti Uitto, Anni Koivisto, Iina-Sofia Aura, Isabel Rautamo ja Emilia Enelund urakoivat lukemattomia pikkurooleja ja laulavat ja tanssivat sydämensä kyllyydestä.
Erityisen maininnan ansaitsee Uiton rooli laulaja Ville Pyrynä, jonka pop-tähden elkeet on kopioitu eri esiintyjiltä niin todentuntuisina, että katsojalta pääsee hörähdys väkisinkin.

Antti Uitto esittää laulaja Ville Pyryä pop-tähden naurettavin elkein.
KUVA: MIKKO SIPPOLA

Risto Räppääjä ja villi kone on kesäteatteria aidoimmillaan. Harrastajat antavat kaikkensa, heittäytyvät täysillä, ja se kannattaa. Ainakin ensi-iltayleisö antoi isot aplodit.

Hattua täytyy nostaa paitsi esiintyjille, myös esityksen taustalla työskenteleville. Tämä esitys on kokenut monia vastoinkäymisiä.
Kevään koronaepidemia aiheutti epävarmuuden, voidaanko kesäteatteria järjestää ollenkaan. Onneksi rajoituksia höllennettiin, ja esitykset onnistuvat. Käsidesiäkin on tarjolla!

Ramppi jo pitkään toivonut saavansa kunnollisen, vakituisen kesäteatterinäyttämön ja erityisesti nousevan katsomon. Olisi mukavaa, jos sekä esiintyjillä että katsojilla olisi myös katto päänsä päällä, suven säät kun ovat oikukkaat.
Tänä kesänä näytti jo lupaavalta, kun kaupungin ruotsinkielinen ammattiteatteri Wasa Teater ojensi auttavan kätensä ja tarjosi esityspaikaksi sisäpihaansa Vaasan keskustassa.
Mutta sitten teatterin naapurien valitukset melusta ja kaupungin tempoilu lupien kanssa pilasivat tuon mahdollisuuden.
Onneksi pitkäaikainen yhteistyökumppani Scandic Waskia tuli hätiin, ja esityspaikaksi järjestyi vanha tuttu nurmikaistale hotellin terassin läheisyydessä, meren rannassa.
Mutta totta puhuen puitteet ovat onnettomat, jos vertaa vaikkapa kesäteatterikatsomoon Seinäjoen Törnävänsaaressa tai Tampereen Pyynikillä.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin muualla, mutta sanonpa jälleen: Minusta on kummallista, että Vaasan kaupungin kulttuuritoimi ei ole vieläkään ottanut hoitaakseen kunnollisia puitteita ylioppilasteatterille, joka vuosikausia on järjestänyt ainoat suomenkieliset kesäteatteriesitykset Vaasassa.

Vaan sitkeästi ramppilaiset porskuttavat eteenpäin. Toivottavasti monet löytävät tämän kesän iloisen Risto Räppääjä ja villi kone -esityksen katsomoon. Esityksiä on jäljellä 15, viimeinen 9. elokuuta.


lauantai 18. huhtikuuta 2020

Vaasalaisteattereissakin koronaohjelmistoa



Kun teatterit on suljettu ja esitykset peruttu koronaepidemian takia, monien teatterien omilla verkkosivuilla on erilaista ohjelmaa teatterin ystäville.
Jotkut teatterit striimaavat suoria esityksiä tai sivulta pääsee katsomaan näytelmätallennetta, joissakin teattereissa ilmaiseksi, joissakin teattereissa pientä maksua vastaan.
Lisäksi teatterien sivuilla on monenlaista tarinaa teatterin tekemisestä.

Vaasan kaksi ammattiteatteria, Vaasan kaupunginteatteri ja Wasa Teater ovat hyviä esimerkkejä korona-ajan ohjelmiston tarjoajina.

Vaasan kaupunginteatterissa saa tänään lauantaina ”ensi-iltansa” kahden hengen näytelmä Laaki ja vainaa. Manu Havisalmen ja Ville Virkkusen kirjoittama komedia nähdään ensi kertaa videotallenneversiona 18.4. kello 19.
Sen jälkeen tämä puolituntinen näytelmätallenne on katsottavissa ilmaiseksi aina 31.5.2020 saakka.
Komedian näyttelijät ovat talon omaa väkeä, monista musikaalirooleistakin tutut Oiva Nuojua ja Ville Seivo. Seivo myös ohjaa näytelmän.
Komediaa, jossa työntekijä kavaltaa pomoltaan miljoonapotin, ei ole aiemmin esitetty Pohjanmaalla. Seivo on freelance-vuosinaan esittänyt näytelmää Helsingissä ja ehdotti sitä Vaasan kaupunginteatterin poikkeusajan ohjelmistoon.

Teatterin tiedotteessa näyttelijä Oiva Nuojua kertoo komedian valmistumisesta:
Poikkeusoloissa näytelmää harjoitellessa ja lavatapahtumia suunnitellessa oli erikoista, kun fyysistä kontaktia ei saanut ottaa ja turvaväli täytyi muistaa pitää. Hankalaa näyttelijöille, jotka elävät kontaktista.
Näytelmä harjoiteltiin kasaan kuudessa päivässä:
Aina harjoituspäivän päätteeksi kuvattiin läpimeno, ja sitten illalla, kun lapset menivät nukkumaan, katsottiin videotallenne kotisohvilla ja tehtiin muistiinpanoja. Vielä ennen hammaspesuja viestiteltiin tai soiteltiin, mikä päivän läpimenossa toimi ja mikä ei.

Laaki ja vainaa -esityksen pääset katsomaan ilmaiseksi Vaasan kaupunginteatterin omalta sivulta:

Jos sinua kiinnostaa näyttelijäntyö, kannattaa kuunnella podcast-sarja Hietanen & Härkönen Vaasan kaupunginteatterin verkkosivuilta.
Muutaman minuutin kestävissä jaksoissa näyttelijät Ville Härkönen ja Jari Hietanen turisevat muun muassa yleisön roolista teatterissa, teatterin rituaalisuudesta ja huonoista teatteriesityksistä.

Podcasteja ja muuta teatterin poikkeusajan ohjelmistoa pääset ilmaiseksi kuuntelemaan täältä:

Kaupungin toinen ammattiteatteri, Wasa Teater on korona-aikaan ladannut sivuilleen useita videoita, joissa päästään kurkistamaan kulissien taakse, teatterin arkeen.
Kiinnostavaa on nähdä ja kuulla muun muassa, miten Anna Vesterback valmistaa näyttelijälle peruukin käsin solmimalla.
Myös monista musikaalirooleista tutun näyttelijän Johan Aspelinin johdolla tutustutaan myös teatteritekniikkaan.
Videoissa on kevyt, humoristinen ote, ja asiat ymmärtää kyllä, vaikkei jokaista ruotsin sanaa tuntisikaan.

Wasa Teaterin ”karanteeniteatterin” videoihin pääsee täältä:

On erittäin kiinnostavaa, kun teatterilaiset paljastavat asioita kulissien takaa ja omasta valmistautumisestaan rooliin ja esitykseen.
Nämä tarinat auttavat katsojaa ymmärtämään yhä paremmin, kuinka paljon ja kuinka monen eri ammattilaisen panoksen vaatii se, että jokin näytelmä saadaan esityskuntoon.
Jotain hyvää siis koronaviruskin saa aikaan!

torstai 16. huhtikuuta 2020

Musikaalit hallitsevat katsojatilastoja – Harjanteen työ kantaa hedelmää


Musikaalit ovat suomalaisten suosikkiohjelmistoa teattereissa. Tämä on ollut tilastollinen totuus jo monta vuotta, ja sen vahvistaa jälleen uusin tilasto.

Teatterin tiedotuskeskus Tinfo julkaisi nimittäin ennen pääsiäistä valtionosuutta nauttivien eli vos-teattereiden Teatteritilastot viime kalenterivuodelta eli vuodelta 2019.
Monien eri tilastojen joukossa on minusta se kaikkein mielenkiintoisin:
Mitkä olivat viime vuoden suosituimmat kappaleet, joita käytiin katsomassa?
HKT:n Pieni merenneito oli viime vuoden katsotuin esitys Suomessa. Sen näki lähes 68 000 katsojaa.
KUVA: ROBERT SEGER

Katsojatilaston kärkisijaa pitää Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito. Elokuun lopussa ensi-iltaan tulleen Disney-musikaalin näki syyskaudella lähes 68 000 katsojaa.
Tuo luku on enemmän kuin moni maakuntateatteri kerää kaikilla näytelmillään yhden kokonaisen näytäntövuoden aikana!

Toisella sijalla katsojatilastoissa on niin ikään Helsingin kaupunginteatteri viime vuoden kevätkauden musikaalillaan Kinky Boots. Energisen musikaalin kenkätehtaan pojasta ja dragqueenista näki lähes 54 000 katsojaa.
Kinky Boots -musikaalin näki keväällä 2019 lähes 54 000 katsojaa.
Kuvassa pääosien esittäjät Petrus Kähkönen ja Lauri Mikkola.
KUVA: MIRKA KLEEMOLA

HKT:n hurja etumatka tilastoissa selittyy osittain ohjelmistovalinnoilla eli onnistuneilla musikaaleilla, jotka ovat osuneet ja uponneet teatterikansan sydämiin. 
Sekä Pieni merenneito että Kinky Boots olivat koko ajan loppuunmyytyjä.
Osittain tilastokingin paikkaa selittää tietysti se, että HKT:llä on Suomen suurimpiin kuuluva iso näyttämö ja sen todella iso katsomo: 923 paikkaa. 
Monessa pienemmässä teatterissa saadaan esittää kolme loppuunmyytyä esitystä, että päästään yli 900 myydyn lipun.

Tilastokolmonen on TTT, jonka versio Billy Elliotista keräsi lähes 29 000 katsojaa. Syksyllä 2018 ensi-iltansa saanutta musikaalia esitettiin koko näytäntövuosi 2018-19 ja vielä runsaat 10 esitystä viime syksynäkin.

Huomionarvoista on, että kaikki tilastoa johtavat kolme musikaalia ohjasi yksi ja sama mies: Samuel Harjanne. Esitysten saama suosio kertoo mielestäni siitä, että hän todella osaa ammattinsa.
TTT:n Billy Elliot keräsi lähes 29 000 katsojaa viime kalenterivuonna eli sekä kevään että syksyn aikana.
KUVA: KARI SUNNARI

Billy Elliotin kanssa lähes saman verran katsojia keräsi tilaston nelonen, Tampereen teatterin Disney-musikaali Notre Damen kellonsoittaja, niin ikään noin 29 000 katsojaa.

Yli 20 000 katsojaa keränneitä näytelmiä oli Suomessa viime kalenterivuonna kaikkiaan 13, kertoo Tinfon tilasto. Niistä yli puolet eli 7 on musikaaleja.
Sekin kertoo musikaalien suosiosta, sillä kaikista Suomen vos-teattereissa viime vuonna esitetyistä teoksista yli puolet ei ollut musikaaleja. Mutta suosituimmista esityksistä on.

Edellä mainittujen neljän kärjen lisäksi yli 20 000 katsojan tilastoon pääsivät Svenska Teaternin Chess yli 22 000 katsojalla, TTT:n Poikabändi lähes 22 000 katsojalla ja Lahden kaupunginteatterin Nunnia ja konnia 21 000 katsojalla.

Tinfon tilastot kertovat myös, että viime vuonna kokonaiskatsojamäärä 59 tilastoidulla teatterilla oli noin 2,6 miljoonaa katsojaa.

Oi kunpa tämä korona-aika loppuisi pian ja pääsisi taas teatteriin!

Lisää tilastoja pääset tarkastelemaan täältä:




perjantai 13. maaliskuuta 2020

Korona-pelko tyhjensi katsomoa Turussa

Marketta Tikkanen on valloittava nimihenkilö Turun kaupunginteatterin Amélie-musikaalissa.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Amélie.
Suomen kantaesitys 13.9.2019 Turun kaupunginteatterissa. Libretto Craig Lucas, laulujen sanat Daniel Messé ja Nathan Tysen, sävellys Daniel Messé, suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus ja koreografia Reija Wäre, musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä. Lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Erika Turunen, valosuunnittelu Kalle Ropponen, äänisuunnittelu Iiro Laakso videosuunnittelu Sanna Malkavaara. Rooleissa mm. Marketta Tikkanen, Mikael Saari, Kirsi Tarvainen, Lasse Lipponen, Jouni Innilä.
*****************
Olipa epätodellinen ja hämmentynyt olo Turun kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa torstai-iltana 12.3. 
Kun Amélie-musikaali oli alkamassa ja katsomon ovet suljettiin, seitsemällä ensimmäisellä tuolirivillä istui yhteensä kuusi katsojaa.
Vasta 8. riviltä lähtien oli yleisöä, mutta eivät loputkaan rivit täynnä olleet. Suuren puolen katsomossa on 15 penkkiriviä.
Valojen himmentyessä luikahdin 10. rivin reunapaikalta huippupaikalle 6. rivin keskelle, ja sain rauhassa olla siinä.
Säälin näyttelijöitä: on varmaan epäkiitollista näytellä, kun eturivissä istuu kolme ihmistä, ja sen jälkeen on monta penkkiriviä tyhjää. Väliaplodit laulujen jälkeen olivat väistämättä laimeat.
Väliajalla ihmisiä pyydettiin siirtymään katsomon etuosaan, mutta yllättävän harva noudatti pyyntöä. Suomalainen on kuuliainen. Jos on lippu ostettu 14. riville, niin siellä sitten istutaan, vaikka edessä olisi monta riviä tyhjiä penkkejä.

Samana päivänä Suomen hallitus linjasi, että kaikki yli 500 ihmisen tilaisuudet perutaan. 
Turun kaupunginteatteri tiedotti iltapäivällä, että illan esitys näytellään normaalisti.
Lipun ostaneet tekivät omat päätöksensä, ja arvioisin, että noin puolet katsojista perui tulonsa teatteriin.
Minulla kävi tuuri, että ehdin nähdä Amélien torstai-iltana. Huomisen eli lauantain Amélie-iltanäytös on peruttu.

Eri teattereilla näyttää olevan erilainen käytäntö korona-viruksen uhatessa suomalaisia yhä pahemmin. 
Jotkut teatterit ovat peruneet kaikki kevään näytökset, jotkut peruvat osan esityksistä, ja jotkut rajoittavat talossa olevien ihmisten määrän (katsojat mukaan lukien) 500 henkilöön. Tältä näyttää nyt perjantaina puoliltapäivin.
Tunnin kuluttua tai huomenna tilanne saattaa olla jo toinen.
Jos on ostanut lipun johonkin kevään esitykseen johonkin teatteriin, kannattaa seurata teatterin omaa tiedotusta ja toimia sen mukaan.

Osa kulttuuri- ja muista tapahtumista voidaan siirtää esimerkiksi syksyyn, mutta teatterissa tämä ei oikein toimi. Ensi näytäntövuosi on jo suunniteltu, uutta ohjelmistoa pukkaa esiin, ja osaa musikaaleista ja näytelmistä harjoitellaan jo.
Jos esitykset tältä keväältä perutaan, ne menevät sitten todella ohi.

Suomi ei tietenkään ole ainoa maa, jonka teattereita korona koskee.
Broadwaylla teattereita suljetaan myös, ja show’t ovat ohi 12. ainakin huhtikuuta saakka.
***************
Amélie-musikaalissa on kyse henkisten lukkojen avaamisesta.
Ja potrettien ottamisesta valokuva-automaatissa.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Entäpä itse esitys Turussa? 
Muistan nähneeni Amélie-elokuvan, johon musikaali perustuu, ja muistan, ettei se tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta, vaikka sitä aikanaan kovasti hypetettiin. En siis odottanut paljoakaan.
Tarina ei tälläkään kertaa kietonut minua pauloihinsa. Musiikista en saanut minkäänlaista otetta, yksikään biisi ei jäänyt soimaan päähän.
Onneksi musikaalit ovat kuitenkin niin runsas taidemuoto, että katsottavaa ja seurattavaa on silti, vaikka tarina ei kosketakaan.

Pääosan esittäjät ovat erinomaisia. 
Marketta Tikkanen on aito ja uskottava Améliena, omassa maailmassaan elävänä, muita ihmisiä karttelevana nuorena naisena. Hän ilmeikkäitä kasvojaan katselin mielikseni, ja laulaminen oli nautittavaa kuultavaa.
Mikael Saari on myös uskottava ujona pornokaupan työntekijänä. Toinen rooli Elton Johnina on vaikuttava ja hauska. Staran maneerit ovat kohdallaan, vaikka loppu meni ehkä hiukan överiksi.

Kirsi Tarvainen tekee lyhyen, mutta mieleenjäävän roolin Amélien äitinä.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Kirsi Tarvainen tekee ammattitaidolla sekä Amélien äidin että ravintolan pitäjän roolit. En itse asiassa tajunnut, että Tarvainen oli myös äidin roolissa, ennen kuin luin käsiohjelmasta. Eleet, ilmeet ja habitus ovat näissä kahdessa niin erilaiset.

Amélie-musikaalin kaikki henkilöhahmot ovat jotenkin lukossa, kuvailee ohjaaja Reija Wäre käsiohjelmassa. Jostain syystä samastuin eniten taiteilija Dufayeliin (Jouni Innilä) ja hänen henkiseen lukkoonsa. Hän on 20 vuotta maalannut samaa teosta, kopiota Auguste Renoir’n Soutajien aamiaisesta. Minusta siinä on jotain riipaisevan traagista. Taiteilija, joka ei uskalla tehdä omanlaistaan taidetta. Ennen kuin Amélie muuttaa kaiken, tietenkin.
Erityismaininnan ansaitsee monessa roolissa urakoiva Lasse Lipponen. Hänen notkea puutarhatonttunsa on kerta kaikkiaan riemastuttava!

Amélie on jo neljäs tänä näytäntövuonna näkemäni musikaali, jossa nähdään nukkeja lavalla (ks. edellinen postaus Notre Damen kellonsoittajasta). Jättiläiskokoinen Pörri-kultakala on oikein söpö. Nukketeatteri musikaaleissa on selvästi nyt trendi!

Taiteilija Dufayel (Jouni Innilä) ja Amélie (Marketta Tikkanen) keskustelvat taiteesta.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Lavastaja Jani Uljas on luonut Amélie-musikaaliin kauniita näyttömökuvia. Haluaisin itsekin asua samanlaisessa vihreässä talossa kuin Amélie. Ja taiteilija Dufayelin ateljeeta olisin katsellut vaikka kuinka kauan. Kaunista harmoniaa. Erika Turusen suunnittelemat puvut sopivat upeasti kokonaisuuteen.
Kaiken kaikkiaan kelpo esitys, vaikka tarina ei juuri minua koskettanutkaan.

Näin Amélien 12.3.2020. Sain esitykseen lehdistölipun.


maanantai 2. maaliskuuta 2020

Notre Damen kellonsoittaja sykähdyttää

Petrus Kähkönen kiipeilee lavasteissa Quasimodona.
Marjatta Kuivaston suunnittelema Notre Damen kellonsoittajan lavastus on upea.
KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/ TAMPEREEN TEATTERI


Notre Damen kellonsoittaja.
Suomen kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9.2019 Tampereen Teatterissa. Sävellys Alan Menken, libretto Peter Parnell, laulujen sanat Stephen Schwartz, suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Georg Malvius, kapellimestari Martin Segerstråle, lavastus Marjatta Kuivasto, puvustus Ellen Cairns, koreografia Adrienne Åbjörn, valot Raimo Salmi.
Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämälinen, Lari Halme.
****************

Samaan aikaan, kun teatterit ympäri Suomea vuorotellen kertovat ensi syksyn musikaaleistaan, kevään näytäntökausi pyörii vielä täysillä.
Esimerkiksi Tampereen Teatterissa esitetään Notre Damen kellonsoittaja -musikaalia vielä pari kuukautta, 2.5. saakka. Lähes jokainen kevään esitys on loppuunmyyty, kuten syksylläkin. Tämä kertoo huimasta suosiosta.

Notre Damen kellonsoittaja on hyvin perinteikäs musikaali. Tarinasta on tehty monia näyttämöversioita.
Tampereella nähtävä Alan Menkenin säveltämä musikaali perustuu Victor Hugon romaaniin (1831) ja sen pohjalta Disney-yhtiön tekemän animaatioelokuvan (1996) lauluihin. Libreton on kirjoittanut Peter Parnell ja laulujen sanat Stephen Schwartz.
Musikaali ei siis ole näyttämöversio animaatioelokuvasta. Esimerkiksi loppuratkaisu on erilainen kuin elokuvassa.

Tampereella esitys alkaa oikeastaan ennen kuin se alkaakaan, sillä Marjatta Kuivaston suunnittelema upea lavastus levittäytyy katsomon puolelle. Siinä on ihailemista jo ennen kuin ensimmäinen alkulaulun sointu kajahtaa.

Gargoilit ja lasimaalausikkunat koristavat katsomoa parvella.
KUVA: ANNE LAURILA
Istuin parvekkeella, mikä olikin oiva paikka, sillä aivan lähietäisyydellä kaksi gargoilia eli otuksenmuotoista kivipatsasta kurkotti parvekkeen reunan yli permannon suuntaan.
Koko parven reuna on koristeltu, ja parvella on myös isoja, upeita, koristeellisia ikkunoita, joissa on lasimaalaukset.
Katsoja pääsee lavastuksen avulla välittömästi keskiaikaisen katedraalin tunnelmaan. Musikaalin tapahtumathan sijoittuvat Pariin Notre Damen katedraaliin 1400-luvun lopulla.
Tämä on hienoimpia lavastuksia, mitä olen konsanaan musikaaleissa nähnyt!

Musikaali alkaa vaikuttavalla kuorolaulukohtauksella. Tampere Cappella -kuoro on sijoitettu koko esityksen ajaksi parvelle, puolet oikealle, puolet vasemmalle reunalle.
Vaikka kuorossa oli vain 11 laulajaa siinä esityksessä, jonka minä näin, syntyi vaikutelma paljon paljon suuremmasta kuorosta. Kuoro on puettu kivipatsaiksi, joita näkee kirkoissa.
Ellen Cairnsin suunnittelemat musikaalin puvut ovat kauttaaltaan tosi hienot ja onnistuneet.

Esityksen alussa päähenkilöt esitellään nukkeina. Tänä näytäntövuonna nukketeatteri näyttää todella tulleen musikaalilavoille, sillä nukkeja on myös esimerkiksi Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalissa ja Wasa Teaterin Viulunsoittaja katolla -musikaalissa. Ja kaikissa näissä esityksissä nuket ovat aivan erilaisia, ja niillä on erilainen funktio!
Tampereen Teatterin versiossa nuket korostivat mielestäni esityksen teatterillisuutta. Siis sitä, että me näyttelijät kerromme nyt teille katsojille tällaisen tarinan.

Notre Damen kellonsoittaja kertoo Quasimodosta, kyttyräselkäisestä pojasta, joka on pakotettu elämään Notre Damen katedraalin yläkerroksissa, poissa ihmisten silmistä. Hänen ainoita ystäviään ovat gargoilit, kiviset patsaat.
Patsaiden muuttuminen välillä eläviksi olennoiksi tuokin huumoria muuten aika synkkään tarinaan.
Josefin Silén esittää mustalaistyttö Esmeraldaa ja Petrus Kähkönen Quasimodoa, yhtä kolmesta miehestä, jotka rakastuvat Esmeraldaan. Takana kivipatsaita, jotka välillä heräävät eloon.
KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/TAMPEREEN TEATTERI

Quasimodon pakottaa yksinäisyyteen hänen isäntänsä Frollo, arkkidiakoni, ankara kirkon mies. Hän on opettanut Quasimodolle, että tämä on vammainen, ruma hirviö. Koska Quasimodo ei tapaa muita ihmisiä, hän uskoo Frolloa.
Molemmat miehet rakastuvat mustalaistyttö Esmeraldaan, joka laulaa ja tanssii juhlissa, jotka järjestetään kirkon edustalla. Quasimodo katsoo juhlia tornistaan ja haluaisi kuulua muiden ihmisten joukkoon, jotka nauravat ja pitävät hauskaa, ja hän lähteekin sinne.
Siellä on myös juuri sotatantereelta palannut kapteeni Phoebus, Frollon käskyläinen, joka hänkin rakastuu Esmeraldaan.

Viime näytäntövuonna HKT:n Kinky Bootsin Charliena esiintynyt Petrus Kähkönen tekee nyt erilaisen roolin Quasimodona. Vaikka on rooleissa paljon samaakin, nuoren miehen epävarmuutta ja oman paikkansa löytämistä maailmassa.
Kähkönen laulaa upeasti. Varsinkin laulujen loppujen pitkät vokaalit saavat kylmät väreet tanssimaan katsojan selkäpiissä.
Tässä musikaalissa päähenkilöllä ei ole tanssia ollenkaan, sen sijaan hän kiipeilee ketterästi lavasteissa.
Näyttelemisessä on tehty sellainen ratkaisu, että kivipatsaille puhuessaan Kähkönen artikuloi normaalisti, mutta ihmisille puhuessaan hän artikuloi kuin vammautunut. Oikeastaan hän kuullostaa silloin Rölliltä, mikä vie katsojan ajatukset hetkellisesti pois musikaalista. 
Kaiken kaikkiaan Kähkönen valloittaa katsojan lapsenomaisen nuoren miehen roolissaan.

Frollo (Ilkka Hämäläinen) käskyttää ja alistaa Quasimodoa (Petrus Kähkönen).
KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/TAMPEREEN TEATTERI
Frollon roolissa on oopperalaulaja Ilkka Hämäläinen. Hän tekee vaikuttavasti ja varmasti diktaattorin roolin. Nimenomaan äänenkäytössä on hieno kontrasti Frollon ja Quasimodon välillä.
Notre Damen musiikki on melko klassista ylipäätään, latinaksi laulavine kirkkokuoroineen ja oopperamaisine aarioineen. 
Joten jos tykkää oopperamaisista musikaaleista, Notre Dame sykähdyttää varmasti.

Lari Halme on kapteeni Phoebus, joka on ensirakastajan rooli. Raamikas Halme selviää siitä hyvin, vaikkei enää kovin nuori olekaan.
Lari Halme näyttelee kapteeni Phoebusta, joka myös rakastuu Esmeraldaan.
KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/TAMPEREEN TEATTERI
Entä millainen on Esmeralda, johon kolme miestä käy kuumana?
Göteborgissa musiikkiteatteritaitoja opiskellut, vastavalmistunut Josefin Silén laulaa hyvin, mutta ainakin näkemässäni esityksessä kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Hän oli ikään kuin roolinsa vieressä, ei sen sisällä. 
Vaikka Silén on raikas, uusi kyky, ehkä traagiseen rooliin olisi sopinut paremmin hieman kokeneempi näyttelijä.

Musikaalissa on paljon joukkokohtauksia, joissa on myös tanssia. Adrienne Åbjörnin koreografiat perustuvat tässä musikaalissa paljon pyörähdyksiin. Ylhäältä parvelta nähtynä kaikki se pyöriminen alkoi jo vähän kyllästyttää, suoraan sanoen.

Erityismaininta täytyy antaa musikaalin käsiohjelmalle. Se on erittäin hyvin toimitettu, siinä on paljon informaatiota vielä kotonakin luettavaksi. Hieno muisto teatterielämyksestä!

Tämä musikaaliversio nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Onnellisia saavat olla he, joilla on liput kevään esityksiin!

Näin Notre Damen kellonsoittajan 16.1.2020. Sain esitykseen lehdistölipun.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Ristus notta naurattaa



Millainen isä, sellainen tytär, silmälaseja myöten, vai kuinka? Kekkosen tytär -näytelmässä tilanteet vaihtuvat nopeasti. Kuvassa Vladimir (Topi Kohonen), Maija (Anna Lemmetti-Vieri), Kata (Emmi Kangas)
ja Sutinen (Jari Hietanen).
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kekkosen tytär.
Kantaesitys Vaasan kaupunginteatterissa 15.2.2020. Käsikirjoitus Taina Latvala, dramatisointi Outi Rossi. Ohjaus ja lavastus Erik Kiviniemi, pukusuunnittelu Kati Ala-Hiiro.
Rooleissa Emmi Kangas, Anna Lemmetti-Vieri, Jari Hietanen, Ville Härkönen, Topi Kohonen ja Anna Pukkila.
*****************

Lapualaasia pistetähän ny halavalla Vaasan kaupunkinteatteris. Ketkä pistää?
No, lapualaaset.

Lapualaislähtöisen kirjailijan Taina Latvalan neljäs Vaasan kaupunginteatterille kirjoittama tilausnäytelmä Kekkosen tytär sai kantaesityksensä lauantai-iltana.
Nykypäivän Lapualle sijoittuvan näytelmän on ohjannut kaupunginteatterista hiljattain eläkkeelle jäänyt johtaja Erik Kiviniemi, jonka omat sukujuuret ulottuvat Lapualle.
Kun kerran Lapuasta on kyse, tarinassa viitataan niin Kosolaan kuin Jäätteenmäkeenkin ja puhutaan leviää, mutta pieteetillä. Murretta osaamaton pysyy hyvin kärryillä.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään lapualaisten sisäpiirin juttu. Ehei, osansa pilkkakirveen tasaiseen tahtiin käyvistä iskuista saavat lapualaisten lisäksi kaikki kepulaiset ja hiukan kokoomuslaisetkin sekä ennakkoluuloiset, ahdasmieliset maalaisjuntit.
Näytelmässä tölväistään myös politiikan maailmaa ylipäätään, niin kunnanvaltuuston kuin valtakunnan tasolla: taulukauppoja, lehmänkauppoja, mediapeliä, hyvä veli -verkostoa, kiipijöitä ja kähmijöitä.
Latvalan kynästä on lähtenyt niin terävää tekstiä, että katsomo hörähteli ainakin ensi-illassa vähän väliä. Ja Kiviniemi on ohjauksessa ollut napakka. Pallo pomppii ilmassa koko ajan, ja katsojan kiinnostus pysyy yllä loppukohtaukseen saakka.

Näytelmän ennakkojutuissa viitattiin siihen, että Kekkosen tytär voisi olla jopa farssi, mutta tämä on kyllä ihan puhdas komedia. 
Tahti ei ylly niin villiksi, eivätkä teot ja juonenkäänteet niin hulvattomiksi, että farssin kriteerit täyttyisivät.
Hauskan tekstin alta voi löytää ikuisia teemoja, kuten toisen ihmisen kunnioittaminen ja oman itsensä löytäminen.
Anna Lemmetti-Vieri tekee Maijasta höpsön mummon, joka ihailee
presidentti Kekkosta ja pukeutuu kuin Sylvi Kekkonen.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kekkosen tytär kertoo lapualaisesta leskirouvasta Maija Vähä-Peltolasta, jolla alkaa olla muistivaikeuksia. Mutta presidentti Kekkosen vierailun Lapualla hän muistaa hyvin ja puhuu Kekkosesta taukoamatta vieläkin.
Maijaa käy auttelemassa kotihoitaja, Venäjältä Suomeen muuttanut Vladimir, jonka henkilöhistoriasta paljastuu kiinnostavia yksityiskohtia.
Maijalla on kaksi tytärtä, 60-luvulla syntynyt Katariina ja 70-luvulla syntynyt Leena. Molemmat ovat hyvinkoulutettuja, fiksuja naisia, jotka erinäisten henkilökohtaisten sotkujen ja ongelmien takia asuvat nyt väliaikaisesti äitinsä luona suvun vanhassa kotitalossa.
Nurkissa häärivät myös Katan ex-sulhanen Pertti, joka havittelee Lapuan kaupunginjohtajan pestiä, ja sukulaismies Sutinen, joka on oikea Isä Aurinkoinen. Hän tuntee kaikki, osaa ja tietää kaiken parhaiten ja junailee kunnan, kepun ja muidenkin asioita oman mielensä mukaan.
Maija paljastaa Katalle, että tämä saattaa olla Kekkosen tytär, ja Sutinen alkaa tehdä Katasta presidenttiehdokasta. Siitähän pyörähtää käyntiin peli, joka saa hurjat mittasuhteet.

Anna Lemmetti-Vieri joutuu jälleen kerran näyttelemään vanhan akan roolia, mutta Maijasta hän tekee lämpimän, hieman höpsön mummon, josta ei voi olla tykkäämättä.
Emmi Kangas irrottelee Katan roolissa. Ajoitukset ovat kohdallaan, ja muodonmuutos sohvaperunasta presidenttiehdokkaaksi on kerrassaan upea.
Kati Ala-Hiiron pukusuunnittelun helmiä ovat Katan pikkumusta ja villasukkien käyttäminen, niin kuin maalaistaloon sopiikin.

Leena (Anna Pukkila) on ahdistunut ja burn outissa. Hän tulee lepäämään lapsuudenkotiinsa,
mutta joutuukin keskelle hullunmyllyä.
KUVA: LINUS LINDHOLM
Anna Pukkila tekee takakireän Leenan hiukan yksipuolisesti. Hän on ahdistunut alusta loppuun. Katsojalle jää tunne, että Leenasta löytyisi joitain muitakin tunteita kuin Pukkila antaa ilmi.
Jari Hietanen on tyylilleen uskollinen Sutisen roolissa. Mitä enemmän muut puhuvat totta, sitä enemmän Sutinen hermostuu, ja Hietasen ääni kohoaa ja koko mies tärisee. Ville Härkönen on uskottava Perttinä, niljakkaana ketkuna. Topi Kohonen tekee tyylikkäästi Vladimirin roolin.
******************

Taina Latvalasta on tullut neljän näytelmän myötä melkeinpä kaupunginteatterin ”talon kirjailija”. Kerta kerralta näytelmät ovat kehittyneet. Hänen kuvaamansa pohjalaiset ihmiset ja aiheet ovat kiinnostaneet katsojia, ja yleisöä on tullut maakunnastakin Vaasaan teatteriin.
Mielestäni maakuntateatterin yksi tehtävä onkin tuoda näyttämölle paikallisia ja alueellisia aiheita.
Kiinnostuneena odotan, miten paikallisuus näkyy marraskuussa aloittaneen uuden teatterinjohtajan, Seppo Välisen kaudella tulevina näytäntövuosina.

Näin Kekkosen tyttären kantaesityksen 15.2.2020. Sain esitykseen lehdistölipun.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Uskallatko ylittää henkisen kynnyksen? Cats-elokuva hurmaa musiikilla ja tanssilla

Balettitanssija Francesca Hayward esittää Victoria-kissanpentua, jonka silmin tarina nähdään Cats-elokuvassa.
KUVA: UNIVERSAL PICTURES

Sanokoot kriitikot mitä hyvänsä, minä nautin täysillä perjantaina Suomen-ensi-iltansa saaneesta Cats-elokuvasta, enkä häpeä tunnustaa sitä.
Tosin olen sitä mieltä, että Cats on parhaimmillaan teatterissa, mutta kyllä se maistuu elokuvanakin kuin kissalle kermaryyppy.
Jos taiteen kokeminen saa kestohymyn kasvoille tai kyyneleet silmäkulmiin, se on mielestäni tehnyt tehtävänsä. Taiteen tarkoitushan on liikauttaa jotain ihmisen mielessä ja saada hänet ajattelemaan tai tuntemaan. Minulle kävi niin, joten minusta Cats on hyvä elokuva. Niin yksinkertaista se on.

Vaikuttaako kriitikoiden teilaus?
Perjantai 3.1.2020 kello 19.20 elokuvateatteri Bio Rex Vaasassa. 10 minuuttia Cats-elokuvan ensi-iltapäivän iltaesityksen alkuun. Olen ainoa ihminen katsomossa.
Ennen mainosten alkamista tulee 8 muuta ihmistä, heistä vain 1 mies, liikkeellä puolison kanssa. Mainosten aikana (10 minuuttia) tulee sisään vielä yksi pariskunta.
Istun yksin omalla rivilläni, kuin orpo piru. No, onneksi ei tarvitse häiriintyä vierustoverien kännykänräpläämisestä elokuvan aikana.

Yleisökato saattaa johtua siitä, että on luettu otsikoita, joissa kriitikot maailmalla teilaavat koko Cats-elokuvan.
Ovatko ihmiset todella niin yksioikoisia, että elokuvaa ei tulla katsomaan, jos joku somessa tai lehdessä kirjoittaa, että se on huono?
Vaikka itsekin kirjoitan kritiikkejä, olen sitä mieltä, että kriitikoita ei kannata aina uskoa, vaan luottaa omaan makuunsa.
Saattaa tietenkin olla, että musikaali lajityyppinä ei kiinnosta.
Vaikea silti uskoa, kun katsoo teatterien katsojatilastoja: musikaalit ovat suosituinta ohjelmistoa Suomenkin teattereissa vuodesta toiseen.
Ja olihan La La Land, edellinen ”suuri” musikaalielokuva, hyvinkin suosittu.

Henkinen kynnys
Catsin kanssa on tietty henkinen kynnys, joka on ylitettävä silloin, kun sen näkee teatterissa, mutta näköjään myös elokuvana. 
Katsojan pitää nimittäin hyväksyä, että tarina kertoo kissoista, joita näyttelevät ihmiset. Ja että ihmisyys näkyy näissä kissoissa.
Katsojan on uskottava ja hyväksyttävä tämä. Sen jälkeen voi heittäytyä esitykseen!
Voiko olla, että jotkut kriitikot ovat teilanneet Catsin juuri sen vuoksi, että he kokevat tärkeäksi arvostella ja etsiä virheitä, eivätkä he uskalla suostua kynnyksen ylittämiseen?

Hahmoilla on karvoja, hännät ja kissan korvat. Mutta heillä on ihmisen silmät, kädet ja jalat.
Ja elokuvassa he liikkuvat suorastaan sikamaisen kissamaisesti. Ja tanssivat!
Upeasti esitettyjen laulujen lisäksi nautin Cats-elokuvassa juuri monipuolisesta liikekielestä.
Tanssit ovat taidokkaita: pääasiassa tietenkin jazztanssia, koska musiikkikin on hyvin pitkälti jazzia tässä musikaalissa, mutta mukana on myös klassista balettia, steppiä, discoa ja katutanssia.
Kerrassaan hurmaavaa, kissa vieköön!

Monen tähden musikaalielokuva
Cats-elokuvassa täyttyvät musikaalin vaatimukset: näyttelijän on osattava myös laulaa ja tanssia.
Toki elokuvassa käytetään elokuvallisia keinoja leikkauksesta erilaisiin efekteihin, ja niillä feikataan hiukan sitä, jos näyttelijä ei ole kovin taitava tanssija.
Mutta taidon äärellä sopii nauttia, totisesti. Eikä tähdissä ole säästelty.

Englannin Royal Ballet’n (Kuninkaallisen baletin) prima ballerina Francesca Hayward tanssii kaunista klassista balettia elokuvan pääroolissa nuorena Victoria-kissana.
Toinen Kuninkaallisen baletin ensitanssija, australialainen Steven McRae steppaa katsojalta jalat alta Skimbleshanks-rautatiekissana.
Amerikkalainen laulaja, lauluntekijä ja tanssija Jason Derulo esittelee monipuolista osaamistaan Rum Tum Tuggerina, hurmaavana ilkimyksenä.
Vielä ilkeämpi on Macavity, jota näyttelee englantilainen Idris Elba. Macavitysta on tehty todellinen pahis, teatteriversiota synkempi hahmo.
Kun englantilainen koomikko James Corden keikaroi ja törmäilee roskatynnyreissä Bustopher Jonesina, en saa hymyä pyyhittyä kasvoiltani.

Tietyllä tapaa kaiken kruunaavat, erittäin englantilaisittain, etten sanoisi, veteraaninäyttelijät Judy Dench vanhana Deuteronomyna ja Ian McKellen Gus-teatterikissana. Mikä kokemus, mikä iän tuoma varmuus – ja toisaalta epävarmuus, ja he antavat niiden näkyä!

Alkuperäisen teatteriversion suurin Cats-hitti, Memory, kuullaan luonnollisesti myös elokuvassa. Sen esittää amerikkalainen laulaja ja näyttelijä Jennifer Hudson. Tulkinta on koskettava, joskaan ei paras versio, jonka olen tästä laulusta kuullut. Ja räkää olisi voinut pyyhkiä nenän alta pois.
Catsin säveltäjä Andrew Lloyd Webber on säveltänyt elokuvaan yhden uuden kappaleen, Beutiful Ghosts, joka on tavallaan Memoryn vastakappale sanomaltaan. Laulun on sanoittanut amerikkalainen Taylor Swift, joka esittää elokuvassa Bombalurinaa.
Dame Judy Dench esittää vanhaa ja viisasta Deuteronomya Cats-elokuvassa.
KUVA: UNIVERSAL PICTURES
Muunneltu tarina
Catsin perustarina on sama sekä teatteriversiossa että elokuvassa: tapahtumat sijoittuvat yhteen yöhön, jonka aikana yksi kissoista valitaan nousemaan kissojen taivaaseen, jotta hän pääsee syntymään uudelleen.
Tarinaan on kuitenkin ympätty mukaan hyvän ja pahan taistelua, kun Macavity vangitsee muita kissoja, jotka haluavat kissojen taivaaseen, niin kuin hänkin. Vangit pääsevät kuitenkin pakenemaan, ja pahan käy huonosti. Tällaista ei ole teatteri-Catsissa.
Lisäksi tarinaa on väritetty rakkaudella, kun nuori ja viaton Victoria-kissa rakastuu nuoreen ja epävarmaan taikurikissaan, Mr. Mistoffeleesiin, jota esittää Laurie Davidson.

Kissamainen Lontoo ja silmäniskuja lajin mestareille
Catsin tapahtumat on sijoitettu Lontooseen. Lavasteet ovat huikeat, vaikka paljon on tietysti saatu aikaan tietokoneanimaation avulla.
Minua naurattivat kissamaisittain väännetyt nimet Piccadilly Circusta muistuttavassa paikassa. Siellä on esimerkiksi pelipaikka nimeltä Catsino ja teatteriesitys nimeltä Brown Whiskers.
Jennyanydotsin (Rebel Wilson) koti on erityisen kiehtova, sillä siellä on esimerkiksi keinutuoli, jossa laiskanpulskea kissa (eli aikuisen kokoinen nainen) mahtuu kellimään.
Ja koko elokuva huipentuu Trafalgar Squaren suurten kissojen eli leijonapatsaiden luona.

Aivan ihastuttavaa on, että Cats-elokuva vinkkaa silmää oman lajinsa mestariteoksille.
Esimerkiksi kun torakat steppaavat täytekakun päällä, otos on kuin suoraan amerikkalaisen ohjaaja-koreografin Busby Berkeleyn elokuvamusikaaleista 1930–40-luvuilta.
Macavity tanssii ylös valaistuja portaita, joiden kaltaisia on käytetty useissakin musikaalielokuvissa.
Mr. Mistoffeleesin takki on aito cockney jacket, napein koristeltu. Cockney-vaatteilla on historia oikeassa elämässä, mutta näyttämöllä niitä on käytetty muun muassa Me and My Girl eli Laitakaupungin Lordi -musikaalissa.
Ja kun uuden elämän saava Jellikkikissa on valittu, hän nousee korkeuksiin valtavan kristallikruunun päällä, mikä on selvä silmänisku säveltäjä Andrew Lloyd Webberin toiselle musikaalille, Phantom of the Operalle.

Cats-elokuva perustuu teatteriversioon, joka sai ensi-iltansa Lontoon West Endissä vuonna 1981. Sitä esitettiin Lontoossa yhtäjaksoisesti 21 vuotta. Vuonna 1983 Cats tehtiin New Yorkin Broadwaylle, jossa sitä esitettiin yhtäjaksoisesti 18 vuotta. Musikaali on saanut useita palkintoja. Suomessa Catsin ensiesitys oli Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1986. Viimeksi sitä esitettiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterissa.

Cats-elokuvan on ohjannut Tom Hooper (Kuninkaan puhe, Les Misérables, Tanskalainen tyttö), koreografioinut Andy Blankenbuehler (Hamilton-teatterimusikaali ja Catsin uusi esitys Broadwaylla 2016), ja käsikirjoittanut Hooper yhdessä Lee Hallin (Billy Elliot) kanssa.

Tästä pääset elokuvan virallisille verkkosivuille, jossa on runsaasti kuvia, videoita ja muun muassa roolilista.