perjantai 13. maaliskuuta 2020

Korona-pelko tyhjensi katsomoa Turussa

Marketta Tikkanen on valloittava nimihenkilö Turun kaupunginteatterin Amélie-musikaalissa.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Amélie.
Suomen kantaesitys 13.9.2019 Turun kaupunginteatterissa. Libretto Craig Lucas, laulujen sanat Daniel Messé ja Nathan Tysen, sävellys Daniel Messé, suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus ja koreografia Reija Wäre, musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä. Lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Erika Turunen, valosuunnittelu Kalle Ropponen, äänisuunnittelu Iiro Laakso videosuunnittelu Sanna Malkavaara. Rooleissa mm. Marketta Tikkanen, Mikael Saari, Kirsi Tarvainen, Lasse Lipponen, Jouni Innilä.
*****************
Olipa epätodellinen ja hämmentynyt olo Turun kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa torstai-iltana 12.3. 
Kun Amélie-musikaali oli alkamassa ja katsomon ovet suljettiin, seitsemällä ensimmäisellä tuolirivillä istui yhteensä kuusi katsojaa.
Vasta 8. riviltä lähtien oli yleisöä, mutta eivät loputkaan rivit täynnä olleet. Suuren puolen katsomossa on 15 penkkiriviä.
Valojen himmentyessä luikahdin 10. rivin reunapaikalta huippupaikalle 6. rivin keskelle, ja sain rauhassa olla siinä.
Säälin näyttelijöitä: on varmaan epäkiitollista näytellä, kun eturivissä istuu kolme ihmistä, ja sen jälkeen on monta penkkiriviä tyhjää. Väliaplodit laulujen jälkeen olivat väistämättä laimeat.
Väliajalla ihmisiä pyydettiin siirtymään katsomon etuosaan, mutta yllättävän harva noudatti pyyntöä. Suomalainen on kuuliainen. Jos on lippu ostettu 14. riville, niin siellä sitten istutaan, vaikka edessä olisi monta riviä tyhjiä penkkejä.

Samana päivänä Suomen hallitus linjasi, että kaikki yli 500 ihmisen tilaisuudet perutaan. 
Turun kaupunginteatteri tiedotti iltapäivällä, että illan esitys näytellään normaalisti.
Lipun ostaneet tekivät omat päätöksensä, ja arvioisin, että noin puolet katsojista perui tulonsa teatteriin.
Minulla kävi tuuri, että ehdin nähdä Amélien torstai-iltana. Huomisen eli lauantain Amélie-iltanäytös on peruttu.

Eri teattereilla näyttää olevan erilainen käytäntö korona-viruksen uhatessa suomalaisia yhä pahemmin. 
Jotkut teatterit ovat peruneet kaikki kevään näytökset, jotkut peruvat osan esityksistä, ja jotkut rajoittavat talossa olevien ihmisten määrän (katsojat mukaan lukien) 500 henkilöön. Tältä näyttää nyt perjantaina puoliltapäivin.
Tunnin kuluttua tai huomenna tilanne saattaa olla jo toinen.
Jos on ostanut lipun johonkin kevään esitykseen johonkin teatteriin, kannattaa seurata teatterin omaa tiedotusta ja toimia sen mukaan.

Osa kulttuuri- ja muista tapahtumista voidaan siirtää esimerkiksi syksyyn, mutta teatterissa tämä ei oikein toimi. Ensi näytäntövuosi on jo suunniteltu, uutta ohjelmistoa pukkaa esiin, ja osaa musikaaleista ja näytelmistä harjoitellaan jo.
Jos esitykset tältä keväältä perutaan, ne menevät sitten todella ohi.

Suomi ei tietenkään ole ainoa maa, jonka teattereita korona koskee.
Broadwaylla teattereita suljetaan myös, ja show’t ovat ohi 12. ainakin huhtikuuta saakka.
***************
Amélie-musikaalissa on kyse henkisten lukkojen avaamisesta.
Ja potrettien ottamisesta valokuva-automaatissa.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Entäpä itse esitys Turussa? 
Muistan nähneeni Amélie-elokuvan, johon musikaali perustuu, ja muistan, ettei se tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta, vaikka sitä aikanaan kovasti hypetettiin. En siis odottanut paljoakaan.
Tarina ei tälläkään kertaa kietonut minua pauloihinsa. Musiikista en saanut minkäänlaista otetta, yksikään biisi ei jäänyt soimaan päähän.
Onneksi musikaalit ovat kuitenkin niin runsas taidemuoto, että katsottavaa ja seurattavaa on silti, vaikka tarina ei kosketakaan.

Pääosan esittäjät ovat erinomaisia. 
Marketta Tikkanen on aito ja uskottava Améliena, omassa maailmassaan elävänä, muita ihmisiä karttelevana nuorena naisena. Hän ilmeikkäitä kasvojaan katselin mielikseni, ja laulaminen oli nautittavaa kuultavaa.
Mikael Saari on myös uskottava ujona pornokaupan työntekijänä. Toinen rooli Elton Johnina on vaikuttava ja hauska. Staran maneerit ovat kohdallaan, vaikka loppu meni ehkä hiukan överiksi.

Kirsi Tarvainen tekee lyhyen, mutta mieleenjäävän roolin Amélien äitinä.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Kirsi Tarvainen tekee ammattitaidolla sekä Amélien äidin että ravintolan pitäjän roolit. En itse asiassa tajunnut, että Tarvainen oli myös äidin roolissa, ennen kuin luin käsiohjelmasta. Eleet, ilmeet ja habitus ovat näissä kahdessa niin erilaiset.

Amélie-musikaalin kaikki henkilöhahmot ovat jotenkin lukossa, kuvailee ohjaaja Reija Wäre käsiohjelmassa. Jostain syystä samastuin eniten taiteilija Dufayeliin (Jouni Innilä) ja hänen henkiseen lukkoonsa. Hän on 20 vuotta maalannut samaa teosta, kopiota Auguste Renoir’n Soutajien aamiaisesta. Minusta siinä on jotain riipaisevan traagista. Taiteilija, joka ei uskalla tehdä omanlaistaan taidetta. Ennen kuin Amélie muuttaa kaiken, tietenkin.
Erityismaininnan ansaitsee monessa roolissa urakoiva Lasse Lipponen. Hänen notkea puutarhatonttunsa on kerta kaikkiaan riemastuttava!

Amélie on jo neljäs tänä näytäntövuonna näkemäni musikaali, jossa nähdään nukkeja lavalla (ks. edellinen postaus Notre Damen kellonsoittajasta). Jättiläiskokoinen Pörri-kultakala on oikein söpö. Nukketeatteri musikaaleissa on selvästi nyt trendi!

Taiteilija Dufayel (Jouni Innilä) ja Amélie (Marketta Tikkanen) keskustelvat taiteesta.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Lavastaja Jani Uljas on luonut Amélie-musikaaliin kauniita näyttömökuvia. Haluaisin itsekin asua samanlaisessa vihreässä talossa kuin Amélie. Ja taiteilija Dufayelin ateljeeta olisin katsellut vaikka kuinka kauan. Kaunista harmoniaa. Erika Turusen suunnittelemat puvut sopivat upeasti kokonaisuuteen.
Kaiken kaikkiaan kelpo esitys, vaikka tarina ei juuri minua koskettanutkaan.

Näin Amélien 12.3.2020. Sain esitykseen lehdistölipun.


maanantai 2. maaliskuuta 2020

Notre Damen kellonsoittaja sykähdyttää

Petrus Kähkönen kiipeilee lavasteissa Quasimodona.
Marjatta Kuivaston suunnittelema Notre Damen kellonsoittajan lavastus on upea.
KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/ TAMPEREEN TEATTERI


Notre Damen kellonsoittaja.
Suomen kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9.2019 Tampereen Teatterissa. Sävellys Alan Menken, libretto Peter Parnell, laulujen sanat Stephen Schwartz, suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Georg Malvius, kapellimestari Martin Segerstråle, lavastus Marjatta Kuivasto, puvustus Ellen Cairns, koreografia Adrienne Åbjörn, valot Raimo Salmi.
Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämälinen, Lari Halme.
****************

Samaan aikaan, kun teatterit ympäri Suomea vuorotellen kertovat ensi syksyn musikaaleistaan, kevään näytäntökausi pyörii vielä täysillä.
Esimerkiksi Tampereen Teatterissa esitetään Notre Damen kellonsoittaja -musikaalia vielä pari kuukautta, 2.5. saakka. Lähes jokainen kevään esitys on loppuunmyyty, kuten syksylläkin. Tämä kertoo huimasta suosiosta.

Notre Damen kellonsoittaja on hyvin perinteikäs musikaali. Tarinasta on tehty monia näyttämöversioita.
Tampereella nähtävä Alan Menkenin säveltämä musikaali perustuu Victor Hugon romaaniin (1831) ja sen pohjalta Disney-yhtiön tekemän animaatioelokuvan (1996) lauluihin. Libreton on kirjoittanut Peter Parnell ja laulujen sanat Stephen Schwartz.
Musikaali ei siis ole näyttämöversio animaatioelokuvasta. Esimerkiksi loppuratkaisu on erilainen kuin elokuvassa.

Tampereella esitys alkaa oikeastaan ennen kuin se alkaakaan, sillä Marjatta Kuivaston suunnittelema upea lavastus levittäytyy katsomon puolelle. Siinä on ihailemista jo ennen kuin ensimmäinen alkulaulun sointu kajahtaa.

Gargoilit ja lasimaalausikkunat koristavat katsomoa parvella.
KUVA: ANNE LAURILA
Istuin parvekkeella, mikä olikin oiva paikka, sillä aivan lähietäisyydellä kaksi gargoilia eli otuksenmuotoista kivipatsasta kurkotti parvekkeen reunan yli permannon suuntaan.
Koko parven reuna on koristeltu, ja parvella on myös isoja, upeita, koristeellisia ikkunoita, joissa on lasimaalaukset.
Katsoja pääsee lavastuksen avulla välittömästi keskiaikaisen katedraalin tunnelmaan. Musikaalin tapahtumathan sijoittuvat Pariin Notre Damen katedraaliin 1400-luvun lopulla.
Tämä on hienoimpia lavastuksia, mitä olen konsanaan musikaaleissa nähnyt!

Musikaali alkaa vaikuttavalla kuorolaulukohtauksella. Tampere Cappella -kuoro on sijoitettu koko esityksen ajaksi parvelle, puolet oikealle, puolet vasemmalle reunalle.
Vaikka kuorossa oli vain 11 laulajaa siinä esityksessä, jonka minä näin, syntyi vaikutelma paljon paljon suuremmasta kuorosta. Kuoro on puettu kivipatsaiksi, joita näkee kirkoissa.
Ellen Cairnsin suunnittelemat musikaalin puvut ovat kauttaaltaan tosi hienot ja onnistuneet.

Esityksen alussa päähenkilöt esitellään nukkeina. Tänä näytäntövuonna nukketeatteri näyttää todella tulleen musikaalilavoille, sillä nukkeja on myös esimerkiksi Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalissa ja Wasa Teaterin Viulunsoittaja katolla -musikaalissa. Ja kaikissa näissä esityksissä nuket ovat aivan erilaisia, ja niillä on erilainen funktio!
Tampereen Teatterin versiossa nuket korostivat mielestäni esityksen teatterillisuutta. Siis sitä, että me näyttelijät kerromme nyt teille katsojille tällaisen tarinan.

Notre Damen kellonsoittaja kertoo Quasimodosta, kyttyräselkäisestä pojasta, joka on pakotettu elämään Notre Damen katedraalin yläkerroksissa, poissa ihmisten silmistä. Hänen ainoita ystäviään ovat gargoilit, kiviset patsaat.
Patsaiden muuttuminen välillä eläviksi olennoiksi tuokin huumoria muuten aika synkkään tarinaan.
Josefin Silén esittää mustalaistyttö Esmeraldaa ja Petrus Kähkönen Quasimodoa, yhtä kolmesta miehestä, jotka rakastuvat Esmeraldaan. Takana kivipatsaita, jotka välillä heräävät eloon.
KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/TAMPEREEN TEATTERI

Quasimodon pakottaa yksinäisyyteen hänen isäntänsä Frollo, arkkidiakoni, ankara kirkon mies. Hän on opettanut Quasimodolle, että tämä on vammainen, ruma hirviö. Koska Quasimodo ei tapaa muita ihmisiä, hän uskoo Frolloa.
Molemmat miehet rakastuvat mustalaistyttö Esmeraldaan, joka laulaa ja tanssii juhlissa, jotka järjestetään kirkon edustalla. Quasimodo katsoo juhlia tornistaan ja haluaisi kuulua muiden ihmisten joukkoon, jotka nauravat ja pitävät hauskaa, ja hän lähteekin sinne.
Siellä on myös juuri sotatantereelta palannut kapteeni Phoebus, Frollon käskyläinen, joka hänkin rakastuu Esmeraldaan.

Viime näytäntövuonna HKT:n Kinky Bootsin Charliena esiintynyt Petrus Kähkönen tekee nyt erilaisen roolin Quasimodona. Vaikka on rooleissa paljon samaakin, nuoren miehen epävarmuutta ja oman paikkansa löytämistä maailmassa.
Kähkönen laulaa upeasti. Varsinkin laulujen loppujen pitkät vokaalit saavat kylmät väreet tanssimaan katsojan selkäpiissä.
Tässä musikaalissa päähenkilöllä ei ole tanssia ollenkaan, sen sijaan hän kiipeilee ketterästi lavasteissa.
Näyttelemisessä on tehty sellainen ratkaisu, että kivipatsaille puhuessaan Kähkönen artikuloi normaalisti, mutta ihmisille puhuessaan hän artikuloi kuin vammautunut. Oikeastaan hän kuullostaa silloin Rölliltä, mikä vie katsojan ajatukset hetkellisesti pois musikaalista. 
Kaiken kaikkiaan Kähkönen valloittaa katsojan lapsenomaisen nuoren miehen roolissaan.

Frollo (Ilkka Hämäläinen) käskyttää ja alistaa Quasimodoa (Petrus Kähkönen).
KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/TAMPEREEN TEATTERI
Frollon roolissa on oopperalaulaja Ilkka Hämäläinen. Hän tekee vaikuttavasti ja varmasti diktaattorin roolin. Nimenomaan äänenkäytössä on hieno kontrasti Frollon ja Quasimodon välillä.
Notre Damen musiikki on melko klassista ylipäätään, latinaksi laulavine kirkkokuoroineen ja oopperamaisine aarioineen. 
Joten jos tykkää oopperamaisista musikaaleista, Notre Dame sykähdyttää varmasti.

Lari Halme on kapteeni Phoebus, joka on ensirakastajan rooli. Raamikas Halme selviää siitä hyvin, vaikkei enää kovin nuori olekaan.
Lari Halme näyttelee kapteeni Phoebusta, joka myös rakastuu Esmeraldaan.
KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/TAMPEREEN TEATTERI
Entä millainen on Esmeralda, johon kolme miestä käy kuumana?
Göteborgissa musiikkiteatteritaitoja opiskellut, vastavalmistunut Josefin Silén laulaa hyvin, mutta ainakin näkemässäni esityksessä kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Hän oli ikään kuin roolinsa vieressä, ei sen sisällä. 
Vaikka Silén on raikas, uusi kyky, ehkä traagiseen rooliin olisi sopinut paremmin hieman kokeneempi näyttelijä.

Musikaalissa on paljon joukkokohtauksia, joissa on myös tanssia. Adrienne Åbjörnin koreografiat perustuvat tässä musikaalissa paljon pyörähdyksiin. Ylhäältä parvelta nähtynä kaikki se pyöriminen alkoi jo vähän kyllästyttää, suoraan sanoen.

Erityismaininta täytyy antaa musikaalin käsiohjelmalle. Se on erittäin hyvin toimitettu, siinä on paljon informaatiota vielä kotonakin luettavaksi. Hieno muisto teatterielämyksestä!

Tämä musikaaliversio nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Onnellisia saavat olla he, joilla on liput kevään esityksiin!

Näin Notre Damen kellonsoittajan 16.1.2020. Sain esitykseen lehdistölipun.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Ristus notta naurattaa



Millainen isä, sellainen tytär, silmälaseja myöten, vai kuinka? Kekkosen tytär -näytelmässä tilanteet vaihtuvat nopeasti. Kuvassa Vladimir (Topi Kohonen), Maija (Anna Lemmetti-Vieri), Kata (Emmi Kangas)
ja Sutinen (Jari Hietanen).
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kekkosen tytär.
Kantaesitys Vaasan kaupunginteatterissa 15.2.2020. Käsikirjoitus Taina Latvala, dramatisointi Outi Rossi. Ohjaus ja lavastus Erik Kiviniemi, pukusuunnittelu Kati Ala-Hiiro.
Rooleissa Emmi Kangas, Anna Lemmetti-Vieri, Jari Hietanen, Ville Härkönen, Topi Kohonen ja Anna Pukkila.
*****************

Lapualaasia pistetähän ny halavalla Vaasan kaupunkinteatteris. Ketkä pistää?
No, lapualaaset.

Lapualaislähtöisen kirjailijan Taina Latvalan neljäs Vaasan kaupunginteatterille kirjoittama tilausnäytelmä Kekkosen tytär sai kantaesityksensä lauantai-iltana.
Nykypäivän Lapualle sijoittuvan näytelmän on ohjannut kaupunginteatterista hiljattain eläkkeelle jäänyt johtaja Erik Kiviniemi, jonka omat sukujuuret ulottuvat Lapualle.
Kun kerran Lapuasta on kyse, tarinassa viitataan niin Kosolaan kuin Jäätteenmäkeenkin ja puhutaan leviää, mutta pieteetillä. Murretta osaamaton pysyy hyvin kärryillä.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään lapualaisten sisäpiirin juttu. Ehei, osansa pilkkakirveen tasaiseen tahtiin käyvistä iskuista saavat lapualaisten lisäksi kaikki kepulaiset ja hiukan kokoomuslaisetkin sekä ennakkoluuloiset, ahdasmieliset maalaisjuntit.
Näytelmässä tölväistään myös politiikan maailmaa ylipäätään, niin kunnanvaltuuston kuin valtakunnan tasolla: taulukauppoja, lehmänkauppoja, mediapeliä, hyvä veli -verkostoa, kiipijöitä ja kähmijöitä.
Latvalan kynästä on lähtenyt niin terävää tekstiä, että katsomo hörähteli ainakin ensi-illassa vähän väliä. Ja Kiviniemi on ohjauksessa ollut napakka. Pallo pomppii ilmassa koko ajan, ja katsojan kiinnostus pysyy yllä loppukohtaukseen saakka.

Näytelmän ennakkojutuissa viitattiin siihen, että Kekkosen tytär voisi olla jopa farssi, mutta tämä on kyllä ihan puhdas komedia. 
Tahti ei ylly niin villiksi, eivätkä teot ja juonenkäänteet niin hulvattomiksi, että farssin kriteerit täyttyisivät.
Hauskan tekstin alta voi löytää ikuisia teemoja, kuten toisen ihmisen kunnioittaminen ja oman itsensä löytäminen.
Anna Lemmetti-Vieri tekee Maijasta höpsön mummon, joka ihailee
presidentti Kekkosta ja pukeutuu kuin Sylvi Kekkonen.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kekkosen tytär kertoo lapualaisesta leskirouvasta Maija Vähä-Peltolasta, jolla alkaa olla muistivaikeuksia. Mutta presidentti Kekkosen vierailun Lapualla hän muistaa hyvin ja puhuu Kekkosesta taukoamatta vieläkin.
Maijaa käy auttelemassa kotihoitaja, Venäjältä Suomeen muuttanut Vladimir, jonka henkilöhistoriasta paljastuu kiinnostavia yksityiskohtia.
Maijalla on kaksi tytärtä, 60-luvulla syntynyt Katariina ja 70-luvulla syntynyt Leena. Molemmat ovat hyvinkoulutettuja, fiksuja naisia, jotka erinäisten henkilökohtaisten sotkujen ja ongelmien takia asuvat nyt väliaikaisesti äitinsä luona suvun vanhassa kotitalossa.
Nurkissa häärivät myös Katan ex-sulhanen Pertti, joka havittelee Lapuan kaupunginjohtajan pestiä, ja sukulaismies Sutinen, joka on oikea Isä Aurinkoinen. Hän tuntee kaikki, osaa ja tietää kaiken parhaiten ja junailee kunnan, kepun ja muidenkin asioita oman mielensä mukaan.
Maija paljastaa Katalle, että tämä saattaa olla Kekkosen tytär, ja Sutinen alkaa tehdä Katasta presidenttiehdokasta. Siitähän pyörähtää käyntiin peli, joka saa hurjat mittasuhteet.

Anna Lemmetti-Vieri joutuu jälleen kerran näyttelemään vanhan akan roolia, mutta Maijasta hän tekee lämpimän, hieman höpsön mummon, josta ei voi olla tykkäämättä.
Emmi Kangas irrottelee Katan roolissa. Ajoitukset ovat kohdallaan, ja muodonmuutos sohvaperunasta presidenttiehdokkaaksi on kerrassaan upea.
Kati Ala-Hiiron pukusuunnittelun helmiä ovat Katan pikkumusta ja villasukkien käyttäminen, niin kuin maalaistaloon sopiikin.

Leena (Anna Pukkila) on ahdistunut ja burn outissa. Hän tulee lepäämään lapsuudenkotiinsa,
mutta joutuukin keskelle hullunmyllyä.
KUVA: LINUS LINDHOLM
Anna Pukkila tekee takakireän Leenan hiukan yksipuolisesti. Hän on ahdistunut alusta loppuun. Katsojalle jää tunne, että Leenasta löytyisi joitain muitakin tunteita kuin Pukkila antaa ilmi.
Jari Hietanen on tyylilleen uskollinen Sutisen roolissa. Mitä enemmän muut puhuvat totta, sitä enemmän Sutinen hermostuu, ja Hietasen ääni kohoaa ja koko mies tärisee. Ville Härkönen on uskottava Perttinä, niljakkaana ketkuna. Topi Kohonen tekee tyylikkäästi Vladimirin roolin.
******************

Taina Latvalasta on tullut neljän näytelmän myötä melkeinpä kaupunginteatterin ”talon kirjailija”. Kerta kerralta näytelmät ovat kehittyneet. Hänen kuvaamansa pohjalaiset ihmiset ja aiheet ovat kiinnostaneet katsojia, ja yleisöä on tullut maakunnastakin Vaasaan teatteriin.
Mielestäni maakuntateatterin yksi tehtävä onkin tuoda näyttämölle paikallisia ja alueellisia aiheita.
Kiinnostuneena odotan, miten paikallisuus näkyy marraskuussa aloittaneen uuden teatterinjohtajan, Seppo Välisen kaudella tulevina näytäntövuosina.

Näin Kekkosen tyttären kantaesityksen 15.2.2020. Sain esitykseen lehdistölipun.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Uskallatko ylittää henkisen kynnyksen? Cats-elokuva hurmaa musiikilla ja tanssilla

Balettitanssija Francesca Hayward esittää Victoria-kissanpentua, jonka silmin tarina nähdään Cats-elokuvassa.
KUVA: UNIVERSAL PICTURES

Sanokoot kriitikot mitä hyvänsä, minä nautin täysillä perjantaina Suomen-ensi-iltansa saaneesta Cats-elokuvasta, enkä häpeä tunnustaa sitä.
Tosin olen sitä mieltä, että Cats on parhaimmillaan teatterissa, mutta kyllä se maistuu elokuvanakin kuin kissalle kermaryyppy.
Jos taiteen kokeminen saa kestohymyn kasvoille tai kyyneleet silmäkulmiin, se on mielestäni tehnyt tehtävänsä. Taiteen tarkoitushan on liikauttaa jotain ihmisen mielessä ja saada hänet ajattelemaan tai tuntemaan. Minulle kävi niin, joten minusta Cats on hyvä elokuva. Niin yksinkertaista se on.

Vaikuttaako kriitikoiden teilaus?
Perjantai 3.1.2020 kello 19.20 elokuvateatteri Bio Rex Vaasassa. 10 minuuttia Cats-elokuvan ensi-iltapäivän iltaesityksen alkuun. Olen ainoa ihminen katsomossa.
Ennen mainosten alkamista tulee 8 muuta ihmistä, heistä vain 1 mies, liikkeellä puolison kanssa. Mainosten aikana (10 minuuttia) tulee sisään vielä yksi pariskunta.
Istun yksin omalla rivilläni, kuin orpo piru. No, onneksi ei tarvitse häiriintyä vierustoverien kännykänräpläämisestä elokuvan aikana.

Yleisökato saattaa johtua siitä, että on luettu otsikoita, joissa kriitikot maailmalla teilaavat koko Cats-elokuvan.
Ovatko ihmiset todella niin yksioikoisia, että elokuvaa ei tulla katsomaan, jos joku somessa tai lehdessä kirjoittaa, että se on huono?
Vaikka itsekin kirjoitan kritiikkejä, olen sitä mieltä, että kriitikoita ei kannata aina uskoa, vaan luottaa omaan makuunsa.
Saattaa tietenkin olla, että musikaali lajityyppinä ei kiinnosta.
Vaikea silti uskoa, kun katsoo teatterien katsojatilastoja: musikaalit ovat suosituinta ohjelmistoa Suomenkin teattereissa vuodesta toiseen.
Ja olihan La La Land, edellinen ”suuri” musikaalielokuva, hyvinkin suosittu.

Henkinen kynnys
Catsin kanssa on tietty henkinen kynnys, joka on ylitettävä silloin, kun sen näkee teatterissa, mutta näköjään myös elokuvana. 
Katsojan pitää nimittäin hyväksyä, että tarina kertoo kissoista, joita näyttelevät ihmiset. Ja että ihmisyys näkyy näissä kissoissa.
Katsojan on uskottava ja hyväksyttävä tämä. Sen jälkeen voi heittäytyä esitykseen!
Voiko olla, että jotkut kriitikot ovat teilanneet Catsin juuri sen vuoksi, että he kokevat tärkeäksi arvostella ja etsiä virheitä, eivätkä he uskalla suostua kynnyksen ylittämiseen?

Hahmoilla on karvoja, hännät ja kissan korvat. Mutta heillä on ihmisen silmät, kädet ja jalat.
Ja elokuvassa he liikkuvat suorastaan sikamaisen kissamaisesti. Ja tanssivat!
Upeasti esitettyjen laulujen lisäksi nautin Cats-elokuvassa juuri monipuolisesta liikekielestä.
Tanssit ovat taidokkaita: pääasiassa tietenkin jazztanssia, koska musiikkikin on hyvin pitkälti jazzia tässä musikaalissa, mutta mukana on myös klassista balettia, steppiä, discoa ja katutanssia.
Kerrassaan hurmaavaa, kissa vieköön!

Monen tähden musikaalielokuva
Cats-elokuvassa täyttyvät musikaalin vaatimukset: näyttelijän on osattava myös laulaa ja tanssia.
Toki elokuvassa käytetään elokuvallisia keinoja leikkauksesta erilaisiin efekteihin, ja niillä feikataan hiukan sitä, jos näyttelijä ei ole kovin taitava tanssija.
Mutta taidon äärellä sopii nauttia, totisesti. Eikä tähdissä ole säästelty.

Englannin Royal Ballet’n (Kuninkaallisen baletin) prima ballerina Francesca Hayward tanssii kaunista klassista balettia elokuvan pääroolissa nuorena Victoria-kissana.
Toinen Kuninkaallisen baletin ensitanssija, australialainen Steven McRae steppaa katsojalta jalat alta Skimbleshanks-rautatiekissana.
Amerikkalainen laulaja, lauluntekijä ja tanssija Jason Derulo esittelee monipuolista osaamistaan Rum Tum Tuggerina, hurmaavana ilkimyksenä.
Vielä ilkeämpi on Macavity, jota näyttelee englantilainen Idris Elba. Macavitysta on tehty todellinen pahis, teatteriversiota synkempi hahmo.
Kun englantilainen koomikko James Corden keikaroi ja törmäilee roskatynnyreissä Bustopher Jonesina, en saa hymyä pyyhittyä kasvoiltani.

Tietyllä tapaa kaiken kruunaavat, erittäin englantilaisittain, etten sanoisi, veteraaninäyttelijät Judy Dench vanhana Deuteronomyna ja Ian McKellen Gus-teatterikissana. Mikä kokemus, mikä iän tuoma varmuus – ja toisaalta epävarmuus, ja he antavat niiden näkyä!

Alkuperäisen teatteriversion suurin Cats-hitti, Memory, kuullaan luonnollisesti myös elokuvassa. Sen esittää amerikkalainen laulaja ja näyttelijä Jennifer Hudson. Tulkinta on koskettava, joskaan ei paras versio, jonka olen tästä laulusta kuullut. Ja räkää olisi voinut pyyhkiä nenän alta pois.
Catsin säveltäjä Andrew Lloyd Webber on säveltänyt elokuvaan yhden uuden kappaleen, Beutiful Ghosts, joka on tavallaan Memoryn vastakappale sanomaltaan. Laulun on sanoittanut amerikkalainen Taylor Swift, joka esittää elokuvassa Bombalurinaa.
Dame Judy Dench esittää vanhaa ja viisasta Deuteronomya Cats-elokuvassa.
KUVA: UNIVERSAL PICTURES
Muunneltu tarina
Catsin perustarina on sama sekä teatteriversiossa että elokuvassa: tapahtumat sijoittuvat yhteen yöhön, jonka aikana yksi kissoista valitaan nousemaan kissojen taivaaseen, jotta hän pääsee syntymään uudelleen.
Tarinaan on kuitenkin ympätty mukaan hyvän ja pahan taistelua, kun Macavity vangitsee muita kissoja, jotka haluavat kissojen taivaaseen, niin kuin hänkin. Vangit pääsevät kuitenkin pakenemaan, ja pahan käy huonosti. Tällaista ei ole teatteri-Catsissa.
Lisäksi tarinaa on väritetty rakkaudella, kun nuori ja viaton Victoria-kissa rakastuu nuoreen ja epävarmaan taikurikissaan, Mr. Mistoffeleesiin, jota esittää Laurie Davidson.

Kissamainen Lontoo ja silmäniskuja lajin mestareille
Catsin tapahtumat on sijoitettu Lontooseen. Lavasteet ovat huikeat, vaikka paljon on tietysti saatu aikaan tietokoneanimaation avulla.
Minua naurattivat kissamaisittain väännetyt nimet Piccadilly Circusta muistuttavassa paikassa. Siellä on esimerkiksi pelipaikka nimeltä Catsino ja teatteriesitys nimeltä Brown Whiskers.
Jennyanydotsin (Rebel Wilson) koti on erityisen kiehtova, sillä siellä on esimerkiksi keinutuoli, jossa laiskanpulskea kissa (eli aikuisen kokoinen nainen) mahtuu kellimään.
Ja koko elokuva huipentuu Trafalgar Squaren suurten kissojen eli leijonapatsaiden luona.

Aivan ihastuttavaa on, että Cats-elokuva vinkkaa silmää oman lajinsa mestariteoksille.
Esimerkiksi kun torakat steppaavat täytekakun päällä, otos on kuin suoraan amerikkalaisen ohjaaja-koreografin Busby Berkeleyn elokuvamusikaaleista 1930–40-luvuilta.
Macavity tanssii ylös valaistuja portaita, joiden kaltaisia on käytetty useissakin musikaalielokuvissa.
Mr. Mistoffeleesin takki on aito cockney jacket, napein koristeltu. Cockney-vaatteilla on historia oikeassa elämässä, mutta näyttämöllä niitä on käytetty muun muassa Me and My Girl eli Laitakaupungin Lordi -musikaalissa.
Ja kun uuden elämän saava Jellikkikissa on valittu, hän nousee korkeuksiin valtavan kristallikruunun päällä, mikä on selvä silmänisku säveltäjä Andrew Lloyd Webberin toiselle musikaalille, Phantom of the Operalle.

Cats-elokuva perustuu teatteriversioon, joka sai ensi-iltansa Lontoon West Endissä vuonna 1981. Sitä esitettiin Lontoossa yhtäjaksoisesti 21 vuotta. Vuonna 1983 Cats tehtiin New Yorkin Broadwaylle, jossa sitä esitettiin yhtäjaksoisesti 18 vuotta. Musikaali on saanut useita palkintoja. Suomessa Catsin ensiesitys oli Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1986. Viimeksi sitä esitettiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterissa.

Cats-elokuvan on ohjannut Tom Hooper (Kuninkaan puhe, Les Misérables, Tanskalainen tyttö), koreografioinut Andy Blankenbuehler (Hamilton-teatterimusikaali ja Catsin uusi esitys Broadwaylla 2016), ja käsikirjoittanut Hooper yhdessä Lee Hallin (Billy Elliot) kanssa.

Tästä pääset elokuvan virallisille verkkosivuille, jossa on runsaasti kuvia, videoita ja muun muassa roolilista.


tiistai 17. joulukuuta 2019

Mitkä ovat operetin ja musikaalin erot? – Operettiharvinaisuus tulee Vaasaan

Giudittan pääroolissa vuorottelevat Mari Palo ja Riikka Hakola.
KUVA: MARKKU PIHLAJA


Operetti oli aikanaan suosittu teatteritaiteen laji, mutta nykyään niitä ei juurikaan ammattiteattereissa nähdä.
Vaasan kaupunginteatterissa on kuitenkin tammikuussa viisi esitystä Franz Lehárin viimeiseksi jääneestä operetista Giuditta.
Tilaisuus on harvinainen, sillä tämä operetti on nähty hyvin harvoin Suomessa, ja siihen on tietyt syynsä.

Kapellimestari Jonas Rannila kuvailee, että Giuditta on siirtymäteos opereteista musikaaleihin.
Millaisesta teoksesta on kyse, ja mitkä ovatkaan operetin ja musikaalin erot? Entä yhtäläisyydet?

Kuumat suudelmat
on huulillain,
sorjan vartalon
lahjaksi sain…

Giuditta on tarina lumoavasta espanjattaresta nimeltään Giuditta. Hän on naimisissa Manuelen kanssa, mutta kokee avioliittonsa kahlitsevaksi. Hän karkaa muukalaislegioonaan kuuluvan kapteenin, Octavion kanssa Pohjois-Afrikkaan. Kun Octavio määrätään rintamalle sotilastehtäviin, hän joutuu jättämään Giudittan. Tämä ryhtyy paikallisen yökerhon Alcazarin laulajaksi ja tanssijaksi, ja hänestä tuleekin varsinainen vetonaula. Kun Octavio palaa, saavatko he toisensa?
Tarinassa seurataan myös subrettiparin eli hedelmäkauppias Pierrinon ja hänen ystävättärensä, kalakauppias Anitan tarinaa.
Tapahtumat sijoittuvat kuumaan Espanjaan ja vielä kuumempaan Pohjois-Afrikkaan, ja rakkautta, intohimoa ja erotiikkaa on tarina tulvillaan.

Vaasassa operetti toteutetaan Vaasan kaupunginteatterin, Vaasan kaupunginorkesterin, Vaasan Oopperan ja helsinkiläisen Opera Boxin yhteistyönä.
Opera Box teki Giudittan Aleksanterinteatteriin Helsinkiin helmikuussa tänä vuonna. Helsingin Sanomien arvostelussa kriitikko Veijo Murtomäki arvioi esityksen vuoden operettitapaukseksi (hs.fi 23.2.2019).
Vaasassa nähdään osittain samoja, osittain eri solisteja kuin Helsingissä.
Pääroolissa Giudittana vuorottelevat Mari Palo ja Riikka Hakola. Octavion roolissa laulaa Vaasassa Heikki Halinen. Pierrinona on operetin tuottaja Ville Salonen ja Anitana Emilia Vesalainen-Pellas. Yökerho Alcazarin omistajana nähdään Mika Nikander.

Lehdistötilaisuudessa tiistaina Vaasassa Ville Salonen iloitsi siitä, että Vaasassa operettiin saatiin isompi orkesteri (Vaasan kaupunginorkesteri) ja isompi kuoro (Vaasan Oopperan kuoro) kuin Helsingissä.
Teoksen ohjaa Vaasaan Marianna Metsälampi. Hän oli ohjaaja Ville Saukkosen assistenttina Helsingin-produktiossa ja toteuttaa teoksen Saukkosta mukaillen.
Mika Nikander nähdään androgyyninä yökerhon omistajana.
KUVA: MARKKU PIHLAJA
Giuditta-operetin syntyvaiheet ovat kiinnostavat. Tuottaja Salonen kertoo, että Lehár sävelsi teoksen vuonna 1933, ja se kantaesitettiin Wienissä tammikuussa 1934. Lehár olisi halunnut sen esitettäväksi Milanon kuuluisassa oopperatalossa La Scalassa, mutta Mussolini kielsi sen. Ensimmäistä tuotantoa Giudittasta esitettiin Wienissä yli 40 kertaa.
Operetti palasi ohjelmistoon vuonna 1938, mutta esitykset loppuivat lyhyeen, kun natsit miehittivät Itävallan ja esitykset kiellettiin. Monet operetin tekijöistä ja esittäjistä olivat juutalaisia.

Suomessa Giuditta esitettiin heti tuoreeltaan 1930-luvun puolivälissä, mutta sen jälkeen sitä ei ole nähty. Miksi ei?
– Tässä on tenori Octavion rooli erittäin haastava. Hänellä on peräti kuusi aariaa laulettavanaan, ja rooli on raskas. Siihen eivät kaikki pysty, mutta onneksi me olemme löytäneet Heikki Halisen, sanoo Salonen.
– Lisäksi tässä on erittäin iso orkestraatio, tämä on tehty isolle orkesterille. Tänne Vaasaan olemme saaneet sovitettua sen hiukan pienemmälle orkesterille, täydentää kapellimestari Jonas Rannila.
Giudittaa on mainittu Lehárin oopperamaisimmaksi operetiksi esimerkiksi juuri ison orkestraation takia.

Kapellimestari Rannilla kuitenkin kuvailee Giudittaa aivan eri tavalla.
– Minusta tämä on siirtymäteos opereteista musikaaleihin. Tämä oli Lehárin viimeinen operetti, ja muutenkin operettien aika alkoi olla ohi. Seuraavaksi aikajanalla tulevat amerikkalaiset musikaalit. Lisäksi tässä on myös paljon tanssia, niin kuin musikaaleissakin. Onhan päärooli Giuditta yökerhoesiintyjä.

Yllä kerrottuja asioita selvisi Vaasan kaupunginteatterin avoimessa Giuditta-operetin esittelytilaisuudessa tiistaina.
*****************
Mutta pysähdytäänpä nyt hieman pohtimaan operetin ja musikaalin eroja ja yhtäläisyyksiä. Monille ne ovat itsestäänselviä. Silti niitä on kiinnostava pohtia.

Operetti on Euroopassa syntynyt teatteritaiteen laji. Se syntyi niin kutsutuista koomisista oopperoista (opera buffa Italiassa, opera-comique Ranskassa), jotka puolestaan syntyivät vastapainoksi vakaville oopperoille (opera seria).
Operetti syntyi 1800-luvun Ranskassa ja Itävallassa. Ranskassa suurin operettisäveltäjä oli Jacques Offenbach, jonka suurmenestyksestä Orfeus Manalassa kaikki muistavat sen huipennuksen, cancanin (ja ne tanssitytöt).
Itävallassa suosioon nousseita operettisäveltäjiä oli useita. Johann Strauss nuorempi sävelsi esimerkiksi operetit Lepakko ja Mustalaisparoni. Myös hänen kuuluisin valssinsa, Tonava kaunoinen, on peräisin operetista, nimittäin Indigosta.
Franz Lehár sävelsi Giudittan lisäksi muun muassa Iloisen lesken, ja Emmerich Kálmán esimerkiksi Mustalaisruhtinattaren.

Musikaali taas on Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa syntynyt teatteritaiteen laji. Se syntyi eurooppalaisen ja afrikkalais-amerikkalaisen kulttuuriperinnön sekoituksena.
Musikaalilla on erittäin laajat juuret sekä musiikillisesti, tanssillisesti että teatterin esitysperinteen kantilta katsottuna. Musikaaleissa on vaikutteita esimerkiksi jazzmusiikista, kansantansseista ja vaudevillen tyyppisistä esityksistä. Vain muutamia juuria mainitakseni.

Yksi musikaalin juurista on eurooppalainen operettiperinne.
Tästä päästäänkin siihen, mitä yhteistä opereteilla ja musikaaleilla on.
Molemmat toimivat kahdella tasolla: osa tarinasta kerrotaan laulaen, osa dialogia puhuen. Esimerkiksi oopperassa puhuttua dialogia ei tavallisesti ole, vaan kaikki lauletaan. Niin tosin tehdään Andew Lloyd Webberin läpisävelletyissä musikaaleissakin.

Opereteissa on tavallisesti pääparina romanttinen tai dramaattinen pari, kuten Giudittassakin, ja heidän vastaparinaan hiukan pienemmissä rooleissa on subrettipari, jonka tehtävä on tuoda komiikkaa näyttämölle ja keventää kerrontaa.
Monissa musikaaleissa on samankaltainen roolijako: pääpari ja kakkospari. Näin on esimerkiksi musikaaleissa Kiss Me Kate (Suutele minua Kati), Guys and Dolls (Enkeleitä Broadwaylla) ja My Fair Lady (vaikkakaan tulevaa Mrs Doolittleä ei tarinassa näytetä, hänestä vain puhutaan).
Erona on se, että opereteissa päähenkilöt ovat usein yläluokkaa, prinsessoja, paroneita, herttuoita ja kreivittäriä. Musikaaleissa päähenkilöt ovat tavallista keskiluokkaa, joilla on jokin ammatti. Niin kuin on muuten Giudittassakin.

Giudittassa päähenkilö sekä laulaa että tanssii. Kuvassa Mari Palo.
KUVA: MARKKU PIHLAJA
Operetissa on yleensä tanssia, niin kuin musikaalissakin. Molemmissa tanssitaan seuratansseja, kuten valssia, polkkaa ja foxtrotia. Varsinkin alkuaikojen musikaalit muistuttivat paljonkin operetteja.
Kun musikaali on jatkanut kehittymistään ja kun uusia operetteja ei enää tehdä, tanssillisesti operetti ja musikaali eroavat nykyään paljonkin toisistaan.
Musikaalitanssin kulmakivinä ovat nykypäivänä jazztanssi monine alalajeineen ja erityisesti steppaus ja katutanssit.

Opereteissa tanssiosuudesta huolehtii usein erillinen tanssiryhmä, ja tanssinumeroilla ei välttämättä ole kovin paljon annettavaa itse tarinalle. Tanssit ovat ikäänkuin silmäkarkkia, välikohtauksia.
Musikaaleissa taas kaikki tanssivat, myös pääroolien esittäjät, ja tanssilla on oleellinen merkitys tanssijan tunnelman kuvaamisessa ja tarinan viemisessä eteenpäin.
Siinä mielessä Giuditta todella on siirtymä, että siinä myös päähenkilö Giuditta tanssii.

Musiikillisesti operetti on kevyempää kuin ooppera, joskin yksittäiset aariat saattavat olla yhtä vaikeita laulettavia molemmissa. Musiikin sävy ja tempo ovat kuitenkin kepeitä operetissa. Musikaaleihin verrattuna operettimusiikki on silti jäykkää ja juhlavaa. Operetti vaatii klassisesti koulutetun, kantavan äänen ja laajan äänialan. Operettia ei yleensä lauleta mikrofoniin, siis vahvistettuna.
Musikaalissa ”kukin laulaa äänellään”, ja laulajien äänet vahvistetaan sähköisesti.

Musikaalien libretto, siis kirjallinen esitysmuoto, on syntynyt oopperan ja operetin librettojen esikuvia seuraten. Libretto tarkoittaa näytelmätekstiä, jossa on mukana myös laulujen sanat, mutta ei scorea eli ei nuotteja, ei partituuria.
Moni musikaalilibretto alkaa alkusoitolla, jonka aikana ei lauleta, aivan kuten operetitkin. Tällaisia musikaaleja ovat esimerkiksi My Fair Lady ja Sugar, jota parhaillaan esitetään Vaasan kaupunginteatterissa.

Ja on totta, kuten kapellimestari Rannila mainitsi, että 30-luvun puolivälissä operettien aika alkoi olla jo ohi. Sen sijaan amerikkalaiset musikaalit, jotka olivat kypsyneet 1920-luvulla juonellisiksi esityksiksi, alkoivat saada suosiota. Musikaalielokuvat, kuten Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämät, lisäsivät lajin suosiota.
Kun teatterimusikaalien kulta-aika alkoi 1940-luvun alussa, operettiperinteen vaikutteet olivat vielä nähtävissä, mutta pikkuhiljaa ne hiipuivat taka-alalle.

Lisää musikaalien historiasta voi lukea esimerkiksi:
Bordman, Gerald: American Musical Theatre. A Chrinicle.
Knapp, Raymond: The American Musical.
Mast, Gerald: Can’t Help Singin’. The American Musical on Stage and Screen.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Yllätysmusikaali Vaasaan ensi keväänä

Logo: Eero Laurila


Kyllä täytyy hattua nostaa ylioppilasteatteri Rampille, joka rohkenee tehdä Vaasaan Suomen ja koko Pohjoismaiden kantaesityksen musikaalista Toxic Avenger.
Ramppi tiedotti Toxic Avengerista maanantaina. Ensi-ilta on 4.4.2020.
On rohkeaa vetäistä kantaesitys täyspitkästä musikaalista Suomessa. Vieläpä suht tuntemattomasta kulttimusikaalista, olkoonkin, että se on nähty West Endissä. Yleensä kantaesityksiin ei ole sisua ja rahkeita kuin ammattiteattereilla.

Musikaaleja on erilaisia, ihan niin kuin puhenäytelmiäkin. Jotkut ovat komedioita, jotkut hiukan raskaampaa tarinaa, jotkut ovat romanttisia, jotkut rajuja.
Minä satun rakastamaan niin sanotun kultakauden musikaaleja, niitä klassikoita.
Tunnustan, etten ollut kuullutkaan koko Toxic Avengerista ennen maanantaita.

Pikahaku internetissä ja pari videota Youtubessa paljastavat, että kyseessä on rockmusikaali, jossa on pitkälti samaa henkeä Rocky Horror Show’ssa.
Okei, sehän passaa!
Ramppi teki viime vuonna Rocky Horrorin, ja se sai hurjan suosion Vaasassa. Nyt asialla on jälleen sama ohjaaja, Pyry Keto, joka myös kääntää Toxic Avengerin suomeksi.

Rampin tiedotteessa Pyry Keto kertoo törmänneensä Toxic Avengeriin viime kesänä tutustuessaan 2000-luvulla ensi-iltansa saaneisiin musikaaleihin:
Toxic Avengerissa kiehtoi hävytön ja normeista poikkeava tyyli sekä tarttuvat rock-biisit. Musikaalissa on samanlainen vinksahtanut maailma kuin viime vuoden Rocky Horror Show'ssa. Hain musikaalin suomennosoikeuksia alkusyksystä musikaalin oikeuksien valvojilta Isosta-Britanniasta, ja kunnolla produktion valmistelu aloitettiin marraskuussa.”

Toxic Avengerin tarina sijoittuu kuvitteelliseen Tromavillen kaupunkiin New Jerseyn osavaltioon. Kiusattu nörtti, Melvin, putoaa myrkyllistä jätettä sisältävään ämpäriin, ja muuttuu sen vaikutuksesta supervahvaksi vihreäksi mutantiksi, Toksiseksi mieheksi. Hän rakastuu sokeaan kirjastotyöntekijään, Sarahiin. Samaan aikaan kaupungin korruptoitunut pormestari haluaa Melvinin hengiltä, sillä tämä on saanut tietää liikaa pormestarin salaisista operaatioista koko kaupungin tuhoksi…

Musikaali perustuu samannimiseen, kulttimaineeseen nousseeseen elokuvaan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1984. Elokuvan tarina muokattiin musikaaliksi kymmenen vuotta sitten, jolloin se sai ensi-iltansa Off-Broadwaylla. Lontoon West Endissä ensi-ilta oli 2017, ja sitä on sen jälkeen esitetty mm. Saksassa, Alankomaissa ja Itävallassa.

Rampin tiedotteessa musikaalia kuvataan häikäilemättömäksi, ronskiksi, härskiksi ja hulvattoman hauskaksi rock-spektaakkeliksi.
Musikaalin on kirjoittanut Joe DiPietro ja sen kappaleet on säveltänyt David Bryan, joka tunnetaan Bon Jovi -yhtyeen kosketinsoittajana. Yhdessä he ovat kirjoittaneet laulujen sanat.
Sama parivaljakko on kirjoittanut ja säveltänyt myös musikaalin Memphis, joka sai ensi-iltansa Broadwaylla niin ikään vuonna 2009 ja joka palkittiin Tony-palkinnolla muun muassa Vuoden parhaana musikaalina. Ihan arvostettu tekijätiimi siis!

Toxic Avengerin lavantakainen työryhmä on jo koossa, mutta näyttelijöitä haetaan avoimilla pääsykokeilla, jotka järjestetään ensi maanantaina 16.12. kello 17 Rampin tiloissa Vaasassa. Musikaaliin etsitään seitsemää näyttelijää, joiden tulee olla yli 18-vuotiaita.

Musikaalia esitetään Vaasassa Ritzissä huhtikuun alusta toukokuun alkuun.
Tuottajana toimii Eemu Laurila, joka tuotti muun muassa Hairspray-musikaalin Rampille kesällä 2019.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Vaasan historiasta naisen silmin



Sannah Nedergård ja Ksenia Timoshenko tekevät napakymppiroolit
arkana Hildana ja rohkeana Hellinä Wasa Teaterin näytelmässä Bomullsängeln.
KUVA: FRANK A. UNGER
Bomullsängeln.
Kantaesitys Wasa Teaterissa 29.11.2019. Susanna Alakosken romaanin mukaan dramatisoinut Annina Enckell. Ohjaus Ulrika Bengts, lavastus Milja Salovaara, puvut Linn Wara, musiikki Peter Hägerstrand, valot Joonas Tikkanen, äänet Tim Stratton, koreografia Soile Ojala.
Rooleissa mm. Johan Aspelin, Viktor Idman, Sannah Nedergård, Tove Qvickström, Ksenia Timoshenko.
********************

Wasa Teaterin katsomossa kuului olevan ilahduttavan paljon suomenkielisiä katsojia, kun olin lauantaina katsomassa Bomullsängeln-näytelmää. Se kertoo Vaasan puuvillatehtaan naisista, puuvillaenkeleistä.
1850-luvun lopulla perustettu puuvillatehdas oli Vaasassa suuri ja merkittävä työnantaja. Sinne tuli paljon väkeä töihin sekä suomenkieliseltä että ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta.
Siksi on ilahduttavaa, että myös suomenkieliset katsojat löytävät tiensä WT:n katsomoon, kun esitetään näytelmää, joka liittyy suoraan Vaasan historiaan. Monen nykyvaasalaisen isoäiti, äiti, täti tai muu tuttu on käynyt Puuvillassa töissä.

Bomullsängelnin päähenkilö on Hilda, uskovainen tyttö, joka on arka ja tottelevainen. Hänen paras ystävänsä on rohkea Helli, joka haluaa perustaa ammattiyhdistyksen puuvillaenkeleille ja on muutenkin kovaan ääneen työväen asialla. Naiset ottavat välillä ankarasti yhteen, mutta ystävyys säilyy silti hyvänä läpi vuosikymmenten.
Naisten välinen ystävyys ja solidaarisuus onkin tämän näytelmän kantavin teema. Jokainen elää elämäänsä tavallaan ja parhaansa mukaan. Ja vaikkei ystävä aina ymmärrä, hän pysyy ystävänä silti.

Tarinassa Hilda ja Helli tulevat vuonna 1923 maalta Vaasaan, töihin Puuvillaan. Palkka on pieni ja asumisolot ankeat Kapernaumissa Palosaarella. Tehtaalla pomot ovat miehiä, joilta ei sympatiaa heru. Ankarissa oloissa naiset tukeutuvat toisiinsa ja syntyy yhteisöjä, joissa kaikki tietävät kaikkien asiat.
Hilda rakastuu tehtaalla asentajana työskentelevään Arvoon, joka on myös uimahyppääjä. Heille syntyy kaksi lasta, Greta ja Jonni, joille Helli on yhtä läheinen kuin oma äiti.
Paikallisväriä on ripoteltu tekstiin: Arvo käy hyppäämässä Hietasaaren uimatornista, ja Hildan tytär Greta saa töitä tarjoilijana Hietalahden Villasta.

Hilda (Sannah Nedergård) rakastuu Arvoon (Viktor Idman).
KUVA: FRANK A. UNGER

Ulrika Bengtsin ohjaama näytelmä on kaksijakoinen: ensimmäisessä näytöksessä valaistaan Hildan lapsuutta takaumien kautta, kuvataan työn raskautta, rakastumista ja Gretan syntymää.
Toisessa näytöksessä mukana on yhtäkkiä kertoja, joka on aikuinen Greta. Äkkiä loikitaan vuosia harppauksilla eteenpäin aina siihen saakka, kunnes Hildan lapset ovat lähteneet kotoa.
Silti pienet yksityiskohdat ovat niitä, jotka jäävät katsojan mieleen ja liikuttavat.

Kertojan tuleminen mukaan vasta toisessa näytöksessä on hiukan outo ratkaisu. Ihan kuin olisi siirrytty toiseen näytelmään. Tulee myös sellainen olo, että dramatisoinnissa on tullut kiire. Kertojalle on helppo lykätä tekstiä puhuttavaksi, jos jotain olleellista ei pystytä kohtauksilla näyttämään.
Näytelmä on syntynyt poikkeuksellisella tavalla: dramaturgi Annina Enckell on kirjoittanut näytelmää samaan aikaan, kun kirjailija Susanna Alakoski on kirjoittanut romaania, johon näytelmä perustuu. Bomulsängeln-romaani ilmestyi tämän vuoden elokuussa.

Päärooleissa Sannah Nedergård Hildana ja Ksenia Timoshenko Hellinä ovat napakymppejä. Ilmeet, olemukset, äänenkäyttö kuvaavat osuvasti kahta täysin eriluonteista naista.
Muilla näyttelijöillä on useita eri rooleja. Mieleen jäävät erityisesti Tove Qvisckström modernina, omapäisenä Greta-tyttärenä ja Viktor Idman notkeana uimahyppääjä-Arvona.
Hyvin muuntautumiskykyinen Johan Aspelin saa nilkistä tehtaan pikkupomon roolista paljon irti, kun taas Hietalahden Villan hovimestari on maneerien kasautuma.

Milja Salovaaran suunnittelema lavastus on viitteellinen. Minun makuuni se on liian paljas.
Esimerkiksi tehdas tehdään siten, että muutama köysi riippuu katosta, ja niitä sitten kiskotaan ja pyöritetään ankaraa työtä markkeeraten. Lavalla on myös muutama puuvillasäkki, jotka ovat esimerkiksi pöydänjalkoja, sänkyjä ja sohvia.
Peter Hägestrandin musiikki ja Tim Strattonin suunnittelema äänimaailma täydentävät oivasti lavastusta ja luovat tunnelmaa.

Bomullsängeln-näytelmän lavastus on melko viitteellinen. Katosta riippuvat köydet kuvaavat puuvillatehdasta.
KUVA: FRANK A. UNGER
Bomullsängeln jatkaa oivasti Wasa Teaterin traditiota esittää draamoja paikallisista tai ainakin pohjalaisista aiheista. 
Vaasan ja pohjalaisten historiaa on kuvattu esimerkiksi näytelmissä Två ljus i fönstret (kantaesitys 14.11.2009) ja Colorado Avenue (kantaesitys 25.9.1999). Noissa näytelmissä aiheena olivat suuret, koko kansakuntaa liikuttaneet aiheet, kuten siirtolaisuus ja kansalaissota.
Bomullsängeln zoomaa lähemmäs ja tuo hienosti esiin naisten näkökulmaa teollisuus-Suomessa.
Näytelmä on myös sukua Vaasan kaupunginteatterissa 9 vuotta sitten nähdylle Ruukinkuja-näytelmälle, joka kertoi niin ikään Puuvillan työntekijöistä ja elämästä Vaasan Palosaarella.

Kirjailija Susanna Alakoski on kertonut, että hän tarttui Vaasan Puuvilla -aiheeseen, koska hänen oma isoäitinsä työskenteli siellä, muttei koskaan kertonut työstään.
Sama tilanne saattaa olla monella muullakin. Tämän näytelmän nähtyään ymmärtää paremmin, millaista puuvillaenkelin työ oli. Toivottavasti myös nuoret löytävät katsomoon ja oppivat arvostamaan suvun äitien töitä.
Näytelmään on tekstitys suomeksi. Tekstityskoneita saa teatterin aulasta ilmaiseksi.

Näin esityksen 7.12.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.