Shakespearea erikoisena lukudraamana

 

Vaasan kaupunginteatterissa kuultiin Timon Ateenalainen lukudraamana.
KUVA: ANNE LAURILA

William Shakespeare: Timon Ateenalainen. Suomennos Lauri Sipari. Lukudraama Vaasan kaupunginteatterin Kulmassa 23.1.2026. Ohjaus: I puolisko Siim Maaten, II puolisko Mikko Piikkilä.
Näyttämöllä mm. Anna Lemmetti-Vieri, Timo Luoma, Toni Ikola, Milla Kangas, Oiva Nuojua.

***************

Vaasan kaupunginteatterissa koettiin perjantaina erittain harvinainen tapahtuma: Yleisö pääsi näkemään lukudraaman.

Näitä ei Vaasassa kovin usein esitetä, eikä suuri yleisö ehkä edes ymmärrä, mikä lukudraama on.

Yleisöä oli paikalle löytänyt vain kourallinen. Se on harmi, sillä esitys oli kiinnostava, eikä ole tietoa, koska seuraavan kerran pääsee näkemään lukudraaman.

Osa rooleista oli tapettu

Kyseessä oli Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio, jossa ohjaajalinjan kaksi opiskelijaa oli ohjannut William Shakespearen näytelmän Timon Ateenalainen lukudraamaksi.

Lukudraama tarkoittaa sitä, että näyttelijät istuvat plarit eli näytelmätekstit kädessä ja lukeavat ennakkoon sovitun roolijaon mukaan läpi koko näytelmän vuorosanat eli dialogin. He saattavat lukea myös parenteesit eli näytelmäkirjailijan kirjoittamat toimintaohjeet, kuten ”torvet soivat”, ”Timon saapuu huomaamatta”, ja niin edelleen.

Timon Ateenalaisen rooliluettelossa on noin 40 hahmoa.

Lukudraamaa varten ohjaajaopiskelijat olivat sovittaneet tekstiä niin, että suuri osa roolihahmoista oli niin sanotusti tapettu.
Jäljellä oli silti niin monta roolia, että näyttämöllä nähdyt näyttelijät esittivät useita eri rooleja.

Kansallisteatteri esitti 1980-luvulla

Timon Ateenalainen on William Shakespearen myöhäistuotantoon lukeutuva teksti, joka on kirjoitettu mahdollisesti vuosina 1604-06.

Näytelmä on ilmestynyt Paavo Cajanderin suomentamana vuonna 1920.

Suomessa näytelmää on esitetty vain kerran, Annikki Laaksin ja Terttu Savolan suomennoksena. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterissa oli 27.1.1982, ja sitä esitettiin koko kevään ja vielä seuraavanakin näytäntövuonna. Päähenkilö Timonin roolissa nähtiin Pentti Siimes.

Lauri Siparin suomennos ilmestyi vuonna 2011. Aiemmin perjantaina 23.1.2026 nähtiin tämän suomennoksen kantaesitys lukudraamana, joka esitettiin vangeille Vaasan vankilassa.

Julkinen iltaesitys oli siis tämän version toinen esitys Suomessa.

"Kiroa kylliksesi ja lähde lätkimään"

Näytelmän päähenkilö Timon on avokätinen ja ihailtu aristokraatti, joka jakaa arvokkaita lahjoja ystävilleen, timanteista alkaen. Hän on myös taiteentukija ja kestitsee runsaasti vieraitaan.

Kun Timon sitten joutuu taloudellisiin vaikeuksiin, hän pyytää ystäviään apuun, lainaamaan hänelle rahaa. Kukaan ei kuitenkaan suostu, erilaisiin tekosyihin vedoten.

Silloin Timon suuttuu. Hän kutsuu niin kutsutut ystävänsä kekkereihin vielä kerran, mutta tarjoaa heille kiviä ja kuumaa vettä. Hän heittää heitä vedellä ja kivillä ja ajaa ulos talostaan.

”Eläkää inhottuina pitkään, te hymyilevät,

liehittelevät ja ällöttävät parasiitit,

kohteliaat luteet, maireat sudet, nöyrät karhut,

te onnen pellet, siipiveikot, häntäkärpäset,

notkuroivat orjat, huurupilvet, tuuliviirit!”

Sitten Timon vetäytyy pois ihmisistä, yksinäisyyteen luolaan, ja hänestä tulee ihmisvihaaja. Lopulta hän asettautuu kuolemaan ja kuoleekin, mutta ei näyttämöllä. Lopussa kansalle tuodaan vain muistosanat, jotka Timon on kaivertanut hautakiveensä:

”Tässä lepää kurja ruumis, min jätti kurja sielu.

Viis nimestä! Nielköön jälkipolvet ruton nielu!

Tässä lepään minä, Timon, mi eläviä vihas eläissään.

Kiroa kylliksesi, kulkija, ja lähde lätkimään.”

Ensimmäisen puoliskon näyttelijöillä oli useita hattuja eri rooleja varten.
KUVA: ANNE LAURILA

Hattu muuttaa roolin

Ensimmäisen puoliskon oli ohjannut Siim Maaten, ja Kulma-salin pienellä näyttämöllä istuivat Ville Härkönen, Oiva Nuojua, Anni-Maija Koskinen, Anna Lemmetti-Vieri ja Toni Ikola.

Kaikilla näyttelijöillä oli yllään eleetön, valkoinen T-paita.

Anna-Lemmetti Vieri esitti päähenkilö-Timonia, mutta muilla oli useita rooleja.

Ratkaisuna oli vaihtaa roolia vaihtamalla erilaisia hattuja päähän. Lordeilla ja senaattoreilla oli hienot herrainhatut, kun taas palvelijoilla oli päälaelta avoimet aurinkolipat. Timon oli ainoa, jolla oli hatussaan sulka.

Kun näyttelijät istuivat paikoillaan, eivätkä liikkuneet juuri muutoin kuin hattua vaihtaen, draama oli pakko tehdä muilla keinoin.

Käytettävissä ei ollut lavasteita, ei vaihtuvaa puvustusta, eikä voinut kunnolla liikkua, ja rekvisiittaakin oli hyvin vähän.

Niinpä näyttelijät vaihtelivat puheäänen korkeutta ja puhetapaansa roolia vaihtaessaan. Äänenkäyttö, tauotus ja ilmeet korostuivat.

Tarina oli jotenkin paljaampi, ja sanoihin kiinnitti enemmän huomiota, kun ei ollut niin paljon katsottavaa kuin näyttämöllä yleensä on. Mestari Shakespearen vahvaa tekstiä on hieno kuunnella, ja lukudraamassa teksti totisesti korostui.

Toisen puoliskon näyttelijät vuorottelivat Timonin roolissa.
Se, joka kulloinkin oli ilman pikkutakkia, oli Timon.
KUVA: ANNE LAURILA

Maneereja ja huutamista

Toisen puoliskon oli ohjannut vaasalainen ohjaajaopiskelija Mikko Piikkilä. Lavalla olivat Timo Luoma, Mari Hirvi, Sonja Halla-aho, Milla Kangas ja Miika Alatupa.

Kullakin oli yllään mustat housut, valkoinen T-paita ja musta pikkutakki.

Tämä ryhmä liikkui ensimmäistä ryhmää enemmän, tuolille noustiin seisomaan, lavalla käveltiin ja istuttiin sen reunalle.

Vaikutelma oli heti erilainen kuin ensimmäisessä ryhmässä. Vaikka puvustusta tai lavastusta ollut yhtään enempää, liike toi sen, että katsoja alkoi seurata liikettä ja unohti tarkkailla sanoja.

Valitettavasti moni näyttelijä sortui omiin maneereihinsa sekä ensimmäisessä että toisessa ryhmässä. Niin käy helposti, jos ohjaajalla ei ole jämäkkä ote.

Timon Ateenalaisen dialogi on täynnä toisen, läsnä olevan ihmisen mollaamista, haukkumista ja nokittelua. Kun kinastelu kiihtyi huutamiseksi – niin kävi usein -, se vei tehoa sanoilta, vaikka sen tarkoitus oli varmasti päinvastainen.

Piikkilä oli tehnyt erikoisen ratkaisun ohjauksessaan: Jokainen kuudesta näyttelijästä esitti vuorotellen Timonia. ”Vuoro” annettiin seuraavalle niin, että hän riisui pikkutakkinsa. Siis Timonin senhetkinen esittäjä oli T-paitasillaan, kaikilla muilla roolihenkilöillä oli pikkutakit päällä.

Kesti hetken, ennen kuin katsoja pääsi systeemistä kärryille. Koko toisen näytöksen aikana en silti ymmärtänyt, mitä tämä jatkuva Timon-roolin kierrättäminen antoi esitykselle. Minusta se oli vain sekavaa.

Joka tapauksessa oli hienoa nähdä lukudraama, en muista ennen nähneenikään. Näyttelijöiden lukuharjoituksissa olen ollut, mutta se on hiukan eri asia.

 

Maailma kabaree on vain

Emma-Sofia Hautala (keskellä) näyttelee Cabaret-musikaalin yhtä pääroolia, Sally Bowlesia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Joe Masteroff, John Kander, Fred Ebb: Cabaret. 
Suomennos Esko Elstelä, laulujen suomennos Jukka Virtanen.
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre, kapellimestari Sauli Perälä, pukusuunnittelija Joona Huotari, lavastaja Mika Haaranen, valosuunnittelija Olli Haakana, äänisuunnittelija Jouni Tapio, kampaukset ja maskit Ella Stolt.
Rooleissa mm. Emma-Sofia Hautala, Petteri Hautala, Oiva Nuojua, Raisa Vattulainen, Timo Luoma.

Ensi-ilta 12.9.2024 Vaasan kaupunginteatterissa.

******************

Vaasan kaupunginteatterin tämän syksyn musikaali on Cabaret, klassikko, joka sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla vuonna 1966. 

Suomessa ensimmäinen versio nähtiin vuonna 1968 Svenska Teaternissa Helsingissä. Sen jälkeen siitä on nähty ympäri Suomea noin 40 tulkintaa.

Reija Wären ohjaamassa ja koreografioimassa esityksessä riittää paljon tutkittavaa ja analysoitavaa.

Se ei ole kertahaukkaisulla nielaistava, höttöinen karkki, vaan paljon pureksimista vaativa pihvi, josta osa jää hampaankoloon vaivaamaan pitemmäksi aikaa. Mieleen painuvat kauniit, hauskat ja koskettavatkin hetket, mutta jotain jää ärsyttämäänkin.

Kit Kat Klubin esiintyjät on kutsuttu juhlimaan Herr Schultzin ja Fräulein Schneiderin kihlajaisia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Ajan henki vaikuttaa ihmisten kohtaloihin

Cabaret-musikaali tapahtuu Berliinissä 1930-luvun alussa. Kaupunkiin saapuu amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw, joka tutustuu Berliinissä erikoisiin persooniin ja dekadenttiin elämään.

Hän asettuu asumaan Fräulein Schneiderin ylläpitämään asuntolaan, jossa asuu myös muun muassa juutalainen hedelmäkauppiaS, Herr Schultz.

Yökerho Kit Kat Klubissa Clifford tapaa kabareen tähden, englantilaisen Sally Bowlesin. Sally on huikentelevainen, dramaattinen neitonen, joka on perso ginille ja miehille. Pian Sally muuttaa Cliffin luo kysymättä mieheltä lupaa siihen.

Tarinassa seurataan Sallyn ja Cliffin suhteen kehittymistä. Subrettiparina ovat Fräulein Schneider ja Herr Schultz. Vaikka he ovat musikaalin ”kakkospari”, heidän rakkaustarinansa kehittyminen on mielestäni yhtä koskettavaa seurattavaa kuin pääparinkin. Ehkä se johtuu omasta ikääntymisestäni. Yksinäisiä, seuraa ja hellyyttä kaipaavia vanhuksia on meidänkin yhteiskunnassamme paljon.

Tarinassa yksittäisten ihmisten kohtaloihin vaikuttaa kaiken aikaa uhkaavammaksi käyvä yhteiskunnallinen tilanne. Jatkuva hintojen nousu ja pula erilaisista tavaroista, köyhyys ja ihmisten tyytymättömyys antavat tilaa natsien nousulle.

Sallyn ja Cliffinkin tuttavista jotkut paljastuvat natseiksi. Tämä pistää katsojan miettimään. Vaikka musikaalin tapahtuma-aikaan toinen maailmansota oli vielä vuosien päässä edessäpäin, eikä sen alkamisesta edes tiedetty, natsien tuhoava ja uhoava käyttäytyminen on pelottavaa. Mitä, jos oma ystäväni paljastuisi natsiksi? Miten suhtautuisin?

Sally, Cliff, Herr Schultz ja Fräulein Schneider tekevät kukin oman ratkaisunsa.

Mutta olipa ajan henki mikä hyvänsä, ihminen tarvitsee aina myös sirkushuveja. Siksi kabaree jatkuu ja maailman hulluus pyörii ympärillä. Kuten Sally laulaa musikaalin showstopper-numerossa:

"Maailma kabaree on vain."

Brechtiläinen aloitus

Musikaalin aloitus on silmänisku Berliinissä asuneelle teatteri-ikonille Bertolt Brechtille. 

Wäre on nimittäin valinnut musikaaliin brechtiläisen teatterin aloituksen. Yleisön tullessa saliin näyttelijät ovat jo näyttämöllä ja kiertelevät yleisön joukossa, puhuttelevat katsojia suoraan ja rikkovat näin teatterinäyttämön neljännen seinän illuusion.

Joillekin katsojille osallistuminen ja lähikontakti roolihahmoon on hauska kokemus, itse koen sen kiusalliseksi.

Oivallinen Nuojua

Oiva Nuojua on oivallinen kirjailija Clifford Bradshaw, jonka silmin tapahtumia katsotaan. Hän on kunnollinen, kirkasotsainen mies, jolle vähitellen avautuu Berliinin todellisuus. Tämän roolin Nuojua vetää paljon paremmin kuin viime talven poliisiroolin Nunnia ja konnia -musikaalissa.

Ensi-illassa Sally Bowlesina nähtiin Emma-Sofia Hautala, joka vuorottelee roolissa Saana Rautavaaran kanssa.

Hautala laulaa upeasti, mutta muutoin roolisuoritus jäi ärsyttämään. 
Hautala taipuu kissamaisiin liikkeisiin ja poseerauksiin, joiden merkitys jää tyhjäksi. Hänen Sallynsä yrittää koko ajan liikaa ja myös juo liikaa. Sallyn rappiomaisuus syntyy jatkuvasta ginin kittaamisesta.

Niinpä musikaalin tärkein laulu, nimikappale Cabaret menee kummalliseksi humalaisen naisen esitykseksi. Kappaleen syvempi merkitys jää piiloon, ja samalla kabaree-esityksen päänumero lässähtää.

Raisa Vattulainen tekee yhtä lailla hiukan ”yli” Fräulein Schneiderin. Vähempikin vapina ja säikkyminen riittäisi.
Timo Luoma on sen sijaan hurmaava kilttinä Herr Schultzina. Pienillä eleillä ja äänenpainoilla hän luo sympaattisen leskimiehen.

Myös Miika Alatupa, joka ensi-illassa näytteli Ernst Ludwgia, on erittäin luonteva roolissaan.

Petteri Hautalan esittämä Seremoniamestari on puettu puoliksi naiseksi, puoliksi mieheksi.

KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Seremoniamestarista on moneksi

Cabaret’n keskeinen henkilö on Seremoniamestari. Hänen roolinsa merkitystä voi tulkita monin tavoin.

Seremoniamestari on kuin antiikin Kreikan näytelmien kuoro, joka kommentoi tapahtumia. Hän on myös kuin Shakespearen näytelmien narri, joka apinoi muiden ilmeitä ja eleitä ja hulluttelee, mutta on myös totuudenpuhuja.

Hän on myös yökerhokabareen juontaja, joka johdattaa seuraavaan sketsiin tai kohtaukseen ja lauluun.

Hän esittää myös itse kabareenumeroita, varsin riettaitakin. Seremoniamestarin lauluissa Willkommen, Kaks leidii ja Kaukaa mun silmät jo huomaa on seksi vahvasti läsnä, ja nimenomaan suhteet, jotka eivät ole aivan perinteisiä.

Yksi tämän musikaalin teemoista onkin kysymys: Ketä saa rakastaa?

Sitä mukaa, kun suomalainenkin yhteiskunta on vapautunut hyväksymään sateenkaari-ihmisiä, polyamoriaa ja muita rakkauden vähemmistökirjolla olevia, Seremoniamestarin hahmon tyrmäävyys ja hänen laulujensa huumorivaikutus ovat haalistuneet.

Petteri Hautalan joka paikkaan ehtivä, fyysinen Seremoniamestari tekee vaikutuksen. Hautala laulaa komeasti ja liikkuu notkeasti. Hän on androgyyni, pukeutunut puoleksi naiseksi, puoleksi mieheksi. Ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa hän tuo mieleen jopa buddhalaisen munkin olemuksen.

Tämän musikaalin kuuluisimpiin lauluihin kuuluva Raha pallon saa pyörimään (Money, money) on huippukohtaus kaikin puolin. Seremoniamestari pääsee kunnolla revittelemään, ja dollarinvihreinä hehkuvat pystylyhdyt tanssivat katossa laulun tahtiin. Tämän kohtauksen visuaalisuus ja koreografia tekevät vaikutuksen! Valitettavasti ensi-illassa juuri tässä laulussa osa sanoista puuroutui niin, että niistä ei tahtonut saada selvää.

Seremoniamestarin loppukohtaus jää mieleen. Kohtauksessa on selvät viitteet keskitysleiriin ja toisaalta sukupuolten tasa-arvoon tai kokonaan sukupuolettomuuteen.

Ensin oli romaani

Cabaret-musikaalin tarinassa vuorottelevat lineaarisesti etenevät ihmissuhteet ja yökerhossa tanssittavat kabaree-numerot.

Se saattaa vaikuttaa katkelmalliselta ja hankalalta seurata. Katkelmallinen rakenne on kuitenkin jo alkuperäisessä Christopher Isherwoodin kirjoittamassa romaanissa Jäähyväiset Berliinille (Goodbye to Berlin, 1939).

Romaani koostuu kuudesta tarinasta, jotka Berliiniin vuonna 1930 matkustanut englantilainen kirjailija on kirjannut muistiin. Romaanissa kirjailija on Christopher Isherwood itse. Hän asuu Fräulein Schröderin asuntolassa ja käy erilaisissa kapakoissa, jossa tapaa myös erikoisen maannaisensa Sally Bowlesin.

Isherwood taltioi erilaisia persoonia, natsien väkivaltaisuuksia ja Berliinin henkeä kertomuksiinsa. Hän kirjoittaa: ”Minä olen kamera, suljin avoinna, täysin passiivinen, tallentava, en ajatteleva”.

Vuonna 1951 John van Druten muokkasi Isherwoodin romaanista näytelmän I Am a Camera. Näiden kahden, romaanin ja näytelmän, pohjalta syntyi musikaali Cabaret vuonna 1966.

Vuonna 1972 sai ensi-iltansa legendaarisen koreografin Bob Fossen ohjaama musikaalielokuva Cabaret, joka perustui samannimiseen teatterimusikaaliin. Pääosissa Sally Bowlesina oli häikäisevä Liza Minnelli. Elokuva voitti kahdeksan Oscar-palkintoa.

Fräulein Schneiderin (Raisa Vattulainen) ja Herr Schultzin (Timo Luoma) rakkauslaulu kertoo ananaksesta.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Laulut ovat vaihdelleet

Alkuperäisessä Cabaret-teatterimusikaalissa on monta laulua, joita ei kelpuutettu elokuvaversioon ollenkaan.

Näitä kuullaan Vaasan kaupunginteatterin versiossa, muun muassa Älä kerro mammalle (Don’t Tell Mama) ja Laulu ananakselle (It Couldn’t Please Me More).

Elokuvaa varten sävellettiin muutama uusi laulu, muun muassa Mein Herr ja Money, Money.

Myöhemmissä teatteriversioissa näitä suosittuja, elokuvaan tehtyjä lauluja lisättiin tarinaan.

Mein Herr -laulua ei ole viime vuosina saanut esittää teattereissa, eikä sitä kuulla Vaasassakaan, koska laulun tekijänoikeussopimus on tiettävästi umpeutunut. Money, money eli Raha pallon saa pyörimään esitetään Vaasassakin.

Musikaalissa on 7-miehinen orkesteri, jota kipparoi teatterin oma kapellimestari Sauli Perälä. Soundi on hyvä ja sopivan rempseä!

Harvoin kiinnitän musikaalin äänisuunnitteluun niin paljon huomiota kuin nyt. Jouni Tapio tuo usean kohtauksen taustalle marssin ääniä ja massojen puheensorinaa. Alitajunta yhdistää ne heti dokumenttifilmeihin Adolf Hitleristä valvomassa paraateja. Uhka korostuu.

Sallyn (Emma-Sofia Hautala) asu Cabaret'n nimikkolaulussa on uhkuu glamouria, mutta se on ristiriidassa esitystyylin kanssa.
KUVA: KASPER DALKARL

Musta on musta

Cabaret'ssa on runsaasti musiikkia, sekä kabaree-numeroita (esitys esityksen sisällä) että tarinaan istutettuja lauluja. Laulamisen lisäksi koreografiat onnistuvat koko näyttelijäporukalta hyvin. 

Reija Wäre on käyttänyt koreografiassa paljon akrobatiaa ja suurta liikekieltä. Se on näyttävää, mutta menee välillä jopa koheltamisen puolelle.

Erityisen kiitoksen ansaitsee toisen näytöksen aloituskappale, jossa esitetään rekvisiittatanssi knalleilla leikkien.

Olli Haakanan suunnittelma valaistus on edukseen esimerkiksi syntisen punaisena hehkuvassa Willkommen-laulussa, vihreässä rahalaulussa, kuten todettu, ja ananaslaulussa, jossa maailma kuumottaa sopivasti ananaksenkeltaisena.

Sen sijaan musikaalin muuhun visuaaliseen puoleen olen pettynyt.

Mika Haarasen suunnittelema lavastus sijoittuu lavan sivu- ja takareunoille, ja keskeltä suuri näyttämö on pääasiassa tyhjä. Kutsuvaa kabaree-tunnelmaa ei synny.

Lisäksi ohjauksessa kohtaukset on plaseerattu suurelta osin keskinäyttämölle. Etunäyttämöllä on suurimman osan aikaa 2–4 metriä tyhjää tilaa näyttelijöiden ja yleisön välissä.

Kun ensi-illassa lisäksi oli 2–4 ensimmäistä riviä enimmäkseen tyhjänä, näyttelijöiden oli ikään kuin kurotettava pitkälle rampin yli koskettaakseen katsojien tunteita tai nauruhermoja. Tästä saattaa seurata ylinäyttelemistä, yritetään liikaa.

Lavastuksen pääväri on musta, ja samoin on pukujen laita. Pukusuunnittelija Joona Huotari on pukenut päähenkilö Sallyn mustiin, kuten myös Kit Kat Clubin tanssijat ja suurelta osin Seremoniamestarinkin.

Tehostevärejä, kuten Sallyn vihreä turkki ja Seremoniamestarin keltainen paidanpuolikas, on käytetty liian niukasti.

Mustassa lavastuksessa mustat vaatteet eivät lähde hehkumaan, eikä esitys säväytä visuaalisuudellaan. Ollaan kuin suruvaatteissa.

Kabareetanssijoiden värikkäät peruukit tekevät halvan vaikutelman. Vaikka rappiollisesta aikakaudesta on kyse, rappionkin voi tehdä näyttämölle tyylikkäästi.

Allu Tuppurainen oli tyylikäs Seremoniamestari vuonna 2000.
KUVA: JYRKI TERVO/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Näyttelijäsuoritukset jäävät mieleen

Olen nähnyt Cabaret-musikaalin näyttämöllä kolmesti aiemmin. Jokaisessa on ollut jotain hyvää, mutta myös jotain, joka ei ole ollut ihan niin onnistunutta.
Samoin on nyt tässä uusimmassa, Vaasan kaupunginteatterin versiossa.

Ensimmäisen Cabaret’ni näin vuonna 1987 Tampereen Työväen Teatterissa. Mieleen jäivät dekadentti, mutta tyylikäs Sally, jota esitti Tiina Weckström, ja pehmeän koskettava Raili Veivo Fräulein Schneiderina.

Vuonna 1993 näin Cabaret’n ruotsinkielisenä versiona Åbo Svenska Teaterissa. Mieleen jäi huikean kaunis ja elegantti Sally, jota esitti Birthe Wingren. Kit Kat Klubin tanssijoina olivat Tanssiteatteri Erin erittäin taitavat tanssijat.

Kolmannen kerran näin tämän musikaalin Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2000. Mieleen jäi erittäin vahvasti Allu Tuppuraisen esittämä Seremoniamestari. Silloin oli Kit Kat Klubin esiintyjien joukossa nuori Jakob Höglund, joka on nykyään Lilla Teaterin johtaja ja urallaan ohjannut monia musikaaleja, myös Vaasaan. Höglundin Cabaret-ohjaus Turun kaupunginteatteriin vuonna 2020 ja uudelleen viime näytäntövuonna sai paljon suitsutusta.

Tämän artikkelin lähteet:

Christopher Isherwood: Cabaret – Jäähyväiset Berliinille, Kurt Gänzl: Gänzl’s Book of the Musical Theatre, Cabaret-musikaalin käsiohjelmat TTT 1987, ÅST 1993 ja Vaasan kaupunginteatteri 2000 ja 2024.

Sain lehdistölipun ensi-iltaan.