Nunnuuden ylistys

Teppo Järvinen on lavastanut Nunnia ja konnia Vaasan kaupunginteatteriin.
Näyttämö on melko paljas, mutta Olli Haakanan upea valosuunnittelu tulee hyvin esiin.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI 

Cheri ja Bill Steinkellner, Glann Slater ja Alan Menken: Nunnia ja konnia.
Suomennos Jussi Vahvaselkä, Kristina Vahvaselkä ja Heikki Sankari. Suomennoksen sovitus Tiina Puumalainen ja Sauli Perälä. Ohjaus Tiina Puumalainen, kapellimestari Sauli Perälä, koreografia Osku Heiskanen, lavastus Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Emilia Eriksson, äänisuunnittelu Heikki Järvi, valosuunnittelu Olli Haakana, maskit ja kampaukset Maija Hauta-Aho.
Rooleissa mm. Milla Kangas, Raisa Vattulainen, Oiva Nuojua ja Toni Ikola.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 9.9.2023.
Näin esityksen 13.4.2024. Sain lehdistölipun.
Viimeiset esitykset 27.4.2024.

***************

Nunnien rooliasut ovat taas käytössä Vaasan kaupunginteatterissa, kun kuluneen talven ajan on esitetty musikaalia Nunnia ja konnia. Vielä on kaksi esitystä jäljellä!

Viimeksi nunnia taidettiin nähdä Vaasassa lavalla musikaalissa The Sound of Music syksyllä 2020, kunnes koronapandemia sulki hetkeksi avatut teatterit.

Nunnia ja konnia on disco-musiikin kultakauteen 1970-luvun lopulle sijoittuva musikaali, joka svengaa ja hauskuuttaa yhden illan, mutta kovin paljon syvällisiä se ei saa miettimään.

Musikaali perustuu Whoopi Goldbergin tähdittämään elokuvaan Sister Act (1992), joka suomennettiin samalla nimellä kuin sittemmin musikaalikin.

Eli ensin oli elokuva, josta tehtiin musikaali. Se sai ensiesityksensä Lontoon West Endissä vuonna 2009 ja Broadwaylla 2011.

Suomen ensiesitys oli pohjoismainen kantaesitys Samppalinnan kesäteatterissa Turussa kesällä 2016. Se oli muuten tästä musikaalista ensimmäinen versio, jossa tekijänoikeuksien hallitsijat eivät edellyttäneet, että pääosan esittäjän pitää olla afroamerikkalainen näyttelijä. Roolin teki Turussa Maria Lund.

Näin Nunnia ja konnia edellisen kerran syksyllä 2019 Kokkolan kaupunginteatterissa. Se oli niin tuoreessa muistissa, että väkisin tuli vertailtua, kun istuin Vaasan kaupunginteatterin katsomossa.

Voit lukea arvioini Kokkolan kaupunginteatterin versiosta täältä. 

Kangas on loistava Deloris

Tarina kertoo Deloris Van Cartierista, kapakkalaulajatteresta, joka haaveilee läpimurrosta ja suurista lavoista. Hänen rakastajansa Curtis on ilkea konna. Eräänä iltana Deloris saa tarpeekseen Curtisista ja aikoo jättää hänet. Pahaksi onnekseen hän sattuu näkemään Curtisin tekemän murhan.

Deloris ryntää poliisiasemalle, jossa poliisina on Ricky, vanha tuttu kouluajoilta. Ricky ottaa Delorisin todistajansuojeluohjelmaan ja piilottaa hänet nunnaluostariin.

Delorisilla on vaikeuksia sopeutua nunnaluostariin, ja yhteenotot abbedissan kanssa ovat väistämättömiä. Muut nunnat ihaileva välitöntä ja iloluontoista Delorisia.

Koska hän on ammatiltaan muusikko, hän alkaa johtaa nunnakuoroa ja saa siitä irti ennenkuulumattomia sävyjä. Kohta nunnakuoro treenaakin tärkeään tapahtumaan, kun itse paavi on tulossa vierailulle.

Deloris (Milla Kangas) hakee suojaa poliisilaitokselta nähtyään murhan.
Poliisi Ricky (Oiva Nuojua) on valmiina auttamaan.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Delorisin roolissa Vaasan kaupunginteatterissa vierailee Milla Kangas, joka näytteli Vaasassa viimeksi näytäntökaudella 2012–13. Tuolta kaudelta hän jäi mieleen Oliver!-musikaalin upeana Nancynä.

Ja yhtä upea hän on Delorisinakin. Kankaan laulu on kerrassaan hienoa kuultavaa, ja hän on hyvin luonteva rempseänä Delorisina.

Milla Kangas (kesk. punaisessa mekossa) loisti Oliver!-musikaalissa
Vaasan kaupunginteatterissa runsaat 10 vuotta sitten.
KUVA: SAMI HEISKANEN/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Nunnia ja konnia on rakennettu perinteisen integraatiomusikaalin tapaan niin, että laulut vievät tarinaa eteenpäin. Jokaisella merkittävällä roolihahmolla on oma soololaulu, ja monia lauluista kuullaan vielä uusintoina eli repriiseinä kokonaan tai lyhennelminä. Monet soolot ovat balladinomaisia toivelauluja, mutta mukana on reipastahtisia tenholauluja, jotka korostavat ryhmän yhteenkuuluvuutta.

Esimerkiksi Sä näytät taivaan (Take Me to Heaven) kuullaan Delorisin laulamana aloitusbiisinä, jonka hän vetää yökerhon shownumerona. Tässä discobiisissä Deloris esittelee, mitä kaikkea hän osaa. 
Sama kappale kuullaan ensimmäisen näytöksen viimeisenä kappaleena, tällä kertaa nunnien esittämänä, ja se svengaa kuin hirvi. Tämä kappale ja sitä edeltävä Laulaa saa (Raise Your Voice) ja toisessa näytöksessä kuultava Sisaruus (Sister Act) ovat oikeita nunnuuden ylistyksiä.

Oiva Nuojua näyttelee Ricky-poliisia.
KUVA: LINUS LINDHOLMA/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Deloresiin rakastuvana Ricky-poliisina nähdään Oiva Nuojua, joka on usein saanut/joutunut esittämään vastaavankaltaisia rakastuneen nuorenmiehen rooleja. Tällä kertaa ohjaaja Tiina Puumalainen ei ole saanut ohjattua Nuojuaa parhaimpaansa. Rickyn häslääminen ja säätäminen menee ylinäyttelemiseksi ja on kiusallista katsottavaa.

Näinä päivinä, kun kaikenlaisesta kiusaamisesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, tarinassa särähtää korvaan se, että poliisia pilkataan kouluaikaisella haukkumanimellä Hiki-Ricky. Tulee sääli poliisimiestä, joka yrittää taistella liikanimestä irti, mutta asia ei lopullisesti ratkea kumminkaan.

Sen sijaan Toni Ikola on aivan täydellinen Curtis-konnana. Niin ilkeä, niin julma! Usein nallekarhumaisen nössöissä rooleissa ollut Ikola ottaa Curtisista kaiken irti. Ja soololaulu, Tunnen naiseni (When I Find My Baby), sujuu erinomaisesti!

Toni Ikola näyttelee konnapomo Curtisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Kaunista musiikkia

Tämän musikaalin on säveltänyt Alan Menken, joka tunnetaan myös monien Disney-piirrettyjen musiikin säveltäjänä. Hän on säveltänyt muun muassa Pienen merenneidon, Aladdinin ja Notre Damen kellonsoittajan elokuvamusiikit ja näyttämömusikaalimusiikit.

Nunnissa ja konnissa parhaiten Menkenin säveltämäksi tunnistaa mielestäni kappaleen Toisin mun elämän aion kirjoittaa (The Life I Never Led). Siitä tulee heti mieleen Pienen merenneidon tai Aladdinin musiikki. Kappaleen esittää itseään ja lauluääntään etsivä noviisi Maria Robert. Saana Rautavaara tulkitsee hyvin tämän epävarman nuoren, joka Delorisin avulla löytää elämälleen suunnan.

Abbedissana nähdään Raisa Vattulainen, joka välillä on ankara, muttei ankaruudessaan uskottava, välillä sydämellinen, muttei oikein uskottava siinäkään. Laulaa hän kyllä osaa!

Huomasin yllätyksekseni, että Kokkolan kaupunginteatterissa roolin tehnyt Liisu Aurasmaa on jäänyt karismallaan niin voimakkaasti mieleeni, että en löytänyt yhteistä virettä Vattulaisen kanssa.

Raisa Vattulainen esittää abbedissaa ja Milla Kangas abbedissan kanssa yhteenottavaa Delorisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Koreografian on tehnyt vanha kehäkettu Osku Heiskanen. Discokappaleissa on heiskasmaisia, näyttäviä kävelyitä, Travolta-liikkeitä ja pyörähdyksiä. Heiskanen taitaa show’n tekemisen, ja tässä se nähdään. 

Kaiken kaikkiaan kapellimestari Sauli Perälän johtama erinomainen orkesteri, todella hyvät lauluvoimat ja näyttävä koreografia saavat katsojat hyvälle tuulelle.

Lavastus on pettymys

Lavastukseen olen pettynyt. Suuri näyttämö on suhteellisen paljas. Olli Haakanan valosuunnittelu on upeaa ja pelastaa paljon.

Näyttämön etuosat laskevat välillä alas kellariin ja nousevat taas ylös. Tällä keinolla lavastaja Teppo Järvinen on hakenut ”tanssivaa” lavastusta. Ideana on, että kun edellinen kohtaus päättyy, toinen on jo alkamassa eri kohdassa näyttämöä. Tällä kertaa kellarista noustiin niin monta kertaa, että tehokeino alkoi ärsyttää.

Toinen ärsytys syntyi siitä, että Järvinen oli kierrättänyt West Side Story -musikaalissa näytäntövuonna 2022–23 lavasteena olleet ”tiili”seinät ja kimalleverhon tähän musikaaliin. Järvinen lavasti myös Westiksen Vaasaan.

Ainakin seinät ja kimalleverho näyttivät samalta kuin Westiksessä. Jos ne eivät olleet täsmälleen samoja lavasteita, ne olivat samaa kuvastoa kuin edellisvuonna. Sanoisin, että nämä on nyt nähty.

Ymmärrän, että Vaasan kaupungin säästövaatimusten takia kaupunginteatterikin joutuu miettimään lavastusbudjettiaan tarkasti. Mutta silti – Oliko arveltu, että ei yleisö mitään huomaa? Se on katsojien aliarvioimista.

Mariat säteilevät kauniisti Vaasassa –West Side Story on suurten tunteiden vauhdikasta vuoristorataa

Sarah Nedergård säteilee Mariana Vaasan kaupunginteatterin West Side Storyssa.
Ei ihme, että Jussi Lukácsin esittämä Tony rakastuu häneen.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

West Side Story. Käsikirjoitus Arthur Laurents, suomennos Sami Parkkinen. Säveltäjä Leonard Bernstein, laulujen sanat Stephen Sondheim. Ohjaus Seppo Välinen, kapellimestari Sauli Perälä, koreografia Reija Wäre. Lavastus Teppo Järvinen, puvustus Paula Varis, valot Olli Haakana, äänet Niklas Nybom. Rooleissa mm. Sarah Nedergård, Jussi Lukács, Sofia Arasola, Petteri Hautala, Maija Andersson, Jarno Hyökyvaara, Pekka Hiltunen. Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 16.9.2022.

****************************************

Vaasan kaupunginteatterin tämän näytäntövuoden suursatsaus on West Side Story, vauhdikas ja tunteikas kulta-ajan musikaali. 

Esitykset jatkuvat 1.4.2023 saakka.

1950-luvun New Yorkiin sijoittuvassa tarinassa nuorten rakkaus sykkii kuuman punaisena muutoin harmaassa, nuorten mieliä rusentavassa suurkaupungissa.

Tarinan päärooleissa, toisiinsa rakastuvina Tonyna ja Mariana on kaksoismiehitys. Näin molemmat pääparit syksyn esityksissä. Tässä oma näkemykseni tästä musikaalista ja hieman sen historiaa.

Tätä päivää

Musikaali perustuu löyhästi William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmään.

Idea tehdä 400-vuotiaasta tarinasta moderni musikaali oli vuonna 1957 nähdyn kantaesityksen ohjaajan ja koreografin, Jerome Robbinsin.

Vaasan kaupunginteatterin produktion markkinoinnissa on ehkä liikaakin korostunut Romeo ja Julia -lähtökohta, sillä vuosikymmenien myötä West Side Story on ansainnut maineensa ja asemansa teattereissa ihan omista lähtökohdistaan, itsenäisenä teoksena.

Toki tarina kertoo kahden nuoren salamarakastumisesta, joka vie jalat alta ja muuttaa nuorten maailman täysin. Loppuratkaisu on kuitenkin erilainen kuin Romeossa ja Juliassa.

Eivätkä päähenkilöt edusta kilpailevia perheitä, vaan kahta eri kulttuuria, toisiaan vihaavia katujengejä. Jetsit ovat amerikkalaisia ja Sharksit maahanmuuttajia Puerto Ricosta. Yhdessä he vihaavat auktoriteetteja. Niitä edustavat tarinassa poliisit.

West Side Storyn tarinaa ei tarvitse tuoda tähän päivään, sillä se on tätä päivää samalla tavoin kuin se oli syntyajankohtanaan 1950-luvulla.

Kantaväestön ja maahanmuuttajien riidat ovat arkea eri puolilla maailmaa. Kaduilla maleksivat jenginuoret eivät voi hyvin, ja kotona on monenlaisia ongelmia. Turhautumista puretaan vihanpitoon muualta tulleiden kanssa, ja koston kierre vain jatkuu. Kenelle kadut kuuluvat, kuka siellä saa kulkea rauhassa? Entä hyväksytäänkö sekasuhteet? Kuka saa rakastua keneenkin?

Teoksen teemoina ovat rakkaus ja aikuiseksi kasvaminen, mutta myös rasismi ja suvaitsemattomuus.

West Side Story kuuluu musikaaligenren kulta-ajan merkkipylväisiin, joka on jäänyt elämään tarinana ja musiikkina ja josta nähdään aina uusia näyttämöversioita.

Se kuuluu myös genren uudistajiin. Aikanaan West Side Story oli ensimmäinen musikaali, jonka henkilöt olivat kadun nuoria, joiden puhe oli aggressiivista ja rumaa, sellaista kuin kaduilla puhuttiin. Siihen saakka musikaalien kieli ja laulut olivat olleet kovin siloiteltuja.

Aina joskus kuulee vieläkin puhuttavan vähättelevästi musikaaleista. Että ne ovat sellaista höttöä, unelmaa ja hauskuutta. Näin ajattelevien ihmisten toivon löytävän West Side Storyn katsomoon, sillä tämä teos ei ole höttöä, vaan asiaa. Se on tragedia, vaikka onkin musikaali.

Sarah Negergård laulaa upeasti ja ilmentää Marian nuoruutta ja viattomuutta. Jussi Lukács on hyväuskoinen Toni.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Säteilevät Mariat

Kinastelevien jengien toisiinsa rakastuvat nuoret ovat Jetsien Tony ja Maria, jonka veli Bernardo johtaa Sharkseja.

Vaasan versiossa Paula Variksen suunnittelemassa puvustuksessa ei käytetä jengitunnuksia. Se hankaloittaa tarinaan sisäänpääsyä, sillä ensimmäisissä kohtauksissa katsojan on vaikea erottaa, kuka kuuluu mihinkin jengiin, kun kaikkien vaatetus on musta-valko-harmaata.

Myöhemmin Jetsit tunnistaa sinisävyisistä ja Sharksit punasävyisistä vaatteista.

Vaasassa päärooleissa on kaksoismiehitys. Ensi-illassa 16.9.2022 Tonya esitti Jussi Lukács ja Mariaa Sarah Nedergård.

Sofia Arasola näyttelee hyvin Marian heräävää seksuaalisuutta. Petteri Hautala on huolehtiva, mutta hanakka Tony.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Petteri Hautalan näin Tonyna ja Sofia Arasolan Mariana 12.11.22.

Lukácsia on vaikea uskoa nyrkkeileväksi jengiläiseksi, mutta rakastuneen ja hyväuskoisen nuoren miehen hän tekee uskottavasti. Lukács on itse toisen polven maahanmuuttaja ja osaa ehkä siksi samaistua Tonyn rooliin. Minua sykähdytti erityisesti hänen tulkintansa kauniista Maria-balladista. Hän antoi tulla niin tunteella, että lauloi suoraan sydämeeni.

Hautalan ääni on jotenkin pehmeä, se ei kanna ihan katsomon perälle saakka. Mutta Hautala on reippaampi, hanakampi Tony. Molempi parempi.

Sarah Nedergård esitti Maria-nimistä roolia myös edellisessä musikaalissaan Vaasan kaupunginteatterissa. Koronasyksynä 2020 ehdin nähdä The Sound of Musicin ennen koronasulkua, ja ihastuin Nedergårdin viattomaan nunnakokelaaseen.

Myös West Side Storyssa Nedergård säteilee iloisen, nuoren, viattoman tytön roolissa. Rakastuminen ”väärään” poikaan syöksee Marian tunteiden vuoristorataan, ja tämänkin Nedergård tulkitsee hyvin.

Sofia Arasola tulkitsee Marian nupullaan olevaa seksuaalisuutta ja siihen liittyvää nuoren naisen määrätietoisuutta hienovireisesti.

Vaasan kaupunginteatterin molemmat Mariat laulavat upeasti vaativat roolinsa. Heidän vastapareinaan Jussi Lukács ja Petteri Hautala eivät yllä aivan samalle tasolle laulullisesti.

Marian esittäjät myös näyttävät puertoricolaisilta. Kampaukset ja maskit ovat Maija Hauta-Ahon ja Saila Pohjavaaran suunnittelemia.

America-laulu on Anitan (Maija Andersson) bravuuri.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Suuresta roolimäärästä haluan nostaa esiin erityisesti Anitan, Bernardon tyttöystävän roolin, jolla on vaa’ankieliasema. Hänen toimintansa vaikuttaa lopputulokseen.

Näin kahdesti Anitan roolissa kerrassaan loistavan Maija Anderssonin. Hän vakuuttaa ja valloittaa varmalla, viimeisen päälle sisäistetyllä suorituksellaan.

Nuorista katujengijätkistä testosteroni tuoksuu takariville saakka. Se kiihkeys on nuoruutta aidoimmillaan.

Vaasan kaupunginteatterissa Actionin roolissa Antti Kerosuo ylinäyttelee uhoa ärsyttävyyteen saakka. Gee Officer Krupke (Hei konstaapeli Krupke) -laulu on Actionin bravuuri. Huumorinumerossa on huikea koreografia käsilläseisonnasta lähtien.

Antti Kerosuo vierailee Actionin roolissa Vaasan kaupunginteatterin West Side Storyssa. Jengiläisten uho on suurta.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Juuri tämän poliiseja ja muita auktoriteetteja irvailevan laulun paikka musikaalin libretossa on ollut liikkuva. Arthur Laurentsin kirjoittamassa, alkuperäisessä tekstissä sen paikka on toisen näytöksen lopulla, jossa se Vaasassakin kuullaan.

Se on hieman kummallinen kohtaus huumorilaululle, kun osa jengiläisistä on juuri kuollut. Niinpä vuonna 1961 ilmestyneeseen elokuvaversioon tämä laulu siirrettiin laulujen alkuperäissanoittajan, Stephen Sondheimin toiveesta tarinan alkupuolelle kohtaukseen, jossa poliisit käyvät paimentamassa jengiläisiä olemaan tappelematta. Taistelu vastustajien kanssa on kuitenkin jengiläisten tarkoitus, joten auktoriteettien irvailulaulu tässä kohtaa on loogisesti oikeassa paikassa, Tonight (Tää yö) -balladin ja vauhdikkaan America-numeron jälkeen.

Suomessakin on nähty West Side Storyn näyttämöversioita, joissa tämä laulu esitetään eri kohtauksessa kuin alkuperäisplarissa. Lahden kaupunginteatterin versiossa vuonna 1988 Gee Officer Krupke oli koko show’n ensimmäinen laulunumero, jopa ennen Jets (Jetit) -laulua. Se tavallaan paalutti koko tarinan perusvireen hieman erilaiseksi kuin laulujen tavallinen järjestys.

Vauhdikas koreografia

Vaasan kaupunginteatterissa Seppo Välisen ohjaus ja Reija Wären koreografia kulkevat käsi kädessä. Puheesta lauluun liu’utaan sulavasti, ja kaikki liikkuminen, pienimmätkin eleet, on mietitty tarkasti.

Ryhmäkohtaukset ovat näyttäviä, sillä ensemblessa on riittävästi tanssivia ja näytteleviä, nuoria osaajia. Monissa jengiläisten rooleissa on avustajia, joista osa on teatterialan opiskelijoita muun muassa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta.

West Side Story on nimenomaan tanssin juhlaa, niin kuin nuorisomusikaalit usein ovat. Wären koreografiassa on paljon hyppimistä, pomppimista, kiipeilyä ja akrobatiaa niin, että katsoja pidättelee välillä henkeä ja toivoo, ettei näyttelijöille käy hullusti. Lopputulos on vauhdikas kokonaisuus ja yhtymäkohdat esimerkiksi elokuvaversion tansseihin ovat ilmeiset.

Vaasan kaupunginteatterin West Side Storyn joukkokohtaukset ovat näyttäviä, sillä lavalla on tarpeeksi  näyttelijöitä, jotka selviävät loistavasti vauhdikkaista koreografioista. Lavastuksessa on sopivasti tilaa ja tasoja näyttävälle koreografialle.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Liikkuva lavastus

Teppo Järvisen suunnittelema tyylikäs lavastus vaihtuu sujuvasti tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Vaikutuksen tekevät elokuvista tutut, New York -kuvastoon kuuluvat metalliset paloportaat. Niillä kiipeillään, roikutaan ja tunnustetaan syviä tunteita.

Lavastuksen perusväri on harmaa, mutta harmaita pintoja pestään Olli Haakanan tekemässä valosuunnittelussa voimakkailla punaisilla, sinisillä ja vaikkapa violeteilla väreillä. Niissä on musikaalin vaatimaa visuaalisuutta.

Jännä lavastuksen yksityiskohta on Marian huone, jonka seinä muuttuu katsojille läpinäkyväksi, kun joku on eteisessä odottamassa huoneeseen pääsyä.

Lavastuksessa on luonnollisesti paljon tyhjää, jotta tansseille on tilaa, mutta näyttämökuvaa hallitsee kaiken yllä kulkeva silta, josta jengien jäsenet tarkkailevat tilanteita. Ja toisaalta, onhan tarinassakin kyse eräänlaisesta sillanrakentamisesta.

Laulut elävät teatterin ulkopuolellakin

West Side Storyn on säveltänyt Leonard Bernstein, joka tunnetaan myös klassisen musiikin taitajana ja sinfoniasäveltäjänä.

Hänen säveltämänsä ensimmäinen musikaali oli nimeltään On the Town (1944), toinen Wonderful Town (1953). Lisäksi hän on säveltänyt muun muassa operetin Candide (1956). Hänen tunnetuin teoksensa on kuitenkin musikaali West Side Story.

Siinä yhdistyvät monimutkaiset klassisen musiikin kuviot jazzin ja latinaisamerikkalaisen musiikin rytmeihin. Melodinen, monipuolinen musiikki on sävelletty isolle orkesterille ja on vaativaa esitettävää sekä soittajille että laulajille.

Vaasan kaupunginteatterin versiossa musiikki on vahvaa. Sauli Perälän kipparoimassa orkesterissa on peräti 12 soittajaa, jotka soittavat upeasti. Soundi on täyteläinen, muttei päällekäyvä.

West Side Storyssa on useita klassikoiksi muodostuneita kappaleita, jotka jäävät soimaan päähän. Tunnetut kappaleet elävät omaa elämäänsä teatteriteoksen ulkopuolella, esimerkiksi useiden jazzlaulajien ohjelmistossa.

Tällaisia ovat muun muassa lemmenduetto Tonight (Tää yö) ja balladit Maria ja Somewhere (Jossain). Tämä musikaali kannattaa nähdä jo pelkästään näiden kappaleiden tähden.

Westiksen historiaa

West Side Story sai kantaesityksensä Broadwaylla 26.9.1957. Sitä esitettiin New Yorkissa yhtäjaksoisesti 732 kertaa, jonka jälkeen se lähti kiertueelle.

West Side Storyn suomenkielinen kantaesitys – ja samalla Pohjoismaiden kantaesitys – nähtiin Tampereen Teatterissa vuonna 1963, ja show pyöri siellä kolmen vuoden ajan.

Sen jälkeen sitä on esitetty noin parissakymmenessä ammattiteatterissa ympäri Suomen. West Side Story on suomennettu useaan kertaan katu-uskottavuuden saamiseksi. Teoksen hahmot ovat nuoria, ja nuorten slangihan muuttuu koko ajan. Suomennoksia ovat tehneet ainakin Sauvo Puhtila, Jukka Asikainen, Juha Siltanen, Jukka Virtanen ja Kristiina Drews sekä Sami Parkkinen, jonka versio nähdään Vaasassa.

West Side Story oli Tampereen Teatterin 100-vuotisjuhlanäytelmänä vuonna 2004. Nyt sama musikaali on kantava teos Vaasan kaupunginteatterin 80-vuotisjuhlavuodessa.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun West Side Storya esitetään Vaasan kaupunginteatterissa. Toivon, että nuoret löytävät katsomoon, koska musikaali kertoo nuorten elämästä ja esitys on raikas ja koskettava.

Muistan nähneeni Westiksen ensi kerran Lahden kaupunginteatterissa keväällä 1988. Mieleen on jäänyt valtavan suuri ja tyhjä näyttämö sekä silloinen Tonyn esittäjä, nuori Pentti Hietanen, joka totisesti esitti vahvasti laulunsa, mutta tanssia hän ei osannut. Hänen kanssaan roolissa vuorotteli muuten Pave Maijanen, jonka vetoa en nähnyt. Hietanen uusi roolinsa Tonyna Helsingin kaupunginteatterissa 1996.

Keväällä 1992 näin Westiksestä mielestäni tähän mennessä kiinnostavimman version. Se oli Helsingin kaapelitehtaalle toteutettu, taidekorkeakoulujen opiskelijoiden opintoihin kuuluva yhteistyöproduktio, jonka ohjasi Leena Havukainen.

Silloin Mariaa näytteli Sanna Saarijärvi, Anitaa Mari Vainio ja Tonya Toni Wahlström. Varsinkin Marian ja Anitan vahvat roolit jäivät mieleeni, samoin Kari-Pekka Toivosen Riff. Näyttämöllä nähtiin monia tulevia näyttelijäsuuruuksia. Nuorina opiskelijoina he olivat juuri sopivanikäisiä esittämään katujengiläisiä.

West Side Storysta on tehty kaksi elokuvaversiota. Vuoden 1961 elokuva sai 10 Oscaria, muun muassa parhaan elokuvan palkinnon. Mariaa esitti nuori Natalie Wood.

Steven Spielberg ohjasi uuden elokuvaversion vuonna 2021.
*****************

Tämä tekstini on julkaistu paljon lyhyempinä versioina maakuntalehti Ilkka-Pohjalaisessa 17.9.2022 verkkosivulla, 18.9.2022 printtilehdessä sekä kaupunkilehti Vaasassa 21.9.2022.

Lähteinä: Petr Gradenwitz: Leonard Bernstein. The Infinite Variety of a Musician. (1987), West Side Story -DVD (1961 versio) oheismateriaaleineen, Ilona-esitystietokanta, Anne-Maarit Nurmen pro gradu: Teatterimusikaalin lajipiirteitä ja vanhoja käsiohjelmia eri teattereista.

Vaasalaisteattereissakin koronaohjelmistoa

Kun teatterit on suljettu ja esitykset peruttu koronaepidemian takia, monien teatterien omilla verkkosivuilla on erilaista ohjelmaa teatterin ystäville.

Jotkut teatterit striimaavat suoria esityksiä tai sivulta pääsee katsomaan näytelmätallennetta, joissakin teattereissa ilmaiseksi, joissakin teattereissa pientä maksua vastaan.

Lisäksi teatterien sivuilla on monenlaista tarinaa teatterin tekemisestä.

Vaasan kaksi ammattiteatteria, Vaasan kaupunginteatteri ja Wasa Teater ovat hyviä esimerkkejä korona-ajan ohjelmiston tarjoajina.

Vaasan kaupunginteatterissa saa tänään lauantaina ”ensi-iltansa” kahden hengen näytelmä Laaki ja vainaa. Manu Havisalmen ja Ville Virkkusen kirjoittama komedia nähdään ensi kertaa videotallenneversiona 18.4. kello 19.

Sen jälkeen tämä puolituntinen näytelmätallenne on katsottavissa ilmaiseksi aina 31.5.2020 saakka.

Komedian näyttelijät ovat talon omaa väkeä, monista musikaalirooleistakin tutut Oiva Nuojua ja Ville Seivo. Seivo myös ohjaa näytelmän.

Komediaa, jossa työntekijä kavaltaa pomoltaan miljoonapotin, ei ole aiemmin esitetty Pohjanmaalla. Seivo on freelance-vuosinaan esittänyt näytelmää Helsingissä ja ehdotti sitä Vaasan kaupunginteatterin poikkeusajan ohjelmistoon.

Teatterin tiedotteessa näyttelijä Oiva Nuojua kertoo komedian valmistumisesta:

– Poikkeusoloissa näytelmää harjoitellessa ja lavatapahtumia suunnitellessa oli erikoista, kun fyysistä kontaktia ei saanut ottaa ja turvaväli täytyi muistaa pitää. Hankalaa näyttelijöille, jotka elävät kontaktista.

Näytelmä harjoiteltiin kasaan kuudessa päivässä:

– Aina harjoituspäivän päätteeksi kuvattiin läpimeno, ja sitten illalla, kun lapset menivät nukkumaan, katsottiin videotallenne kotisohvilla ja tehtiin muistiinpanoja. Vielä ennen hammaspesuja viestiteltiin tai soiteltiin, mikä päivän läpimenossa toimi ja mikä ei.

Laaki ja vainaa -esityksen pääset katsomaan ilmaiseksi Vaasan kaupunginteatterin omalta sivulta:

https://www.vaasa.fi/koe-ja-nae/kulttuuria-vaasassa-ja-seudulla/vaasan-kaupunginteatteri/laaki-ja-vainaa/

Jos sinua kiinnostaa näyttelijäntyö, kannattaa kuunnella podcast-sarja Hietanen & Härkönen Vaasan kaupunginteatterin verkkosivuilta.

Muutaman minuutin kestävissä jaksoissa näyttelijät Ville Härkönen ja Jari Hietanen turisevat muun muassa yleisön roolista teatterissa, teatterin rituaalisuudesta ja huonoista teatteriesityksistä.

Podcasteja ja muuta teatterin poikkeusajan ohjelmistoa pääset ilmaiseksi kuuntelemaan täältä:

https://www.vaasa.fi/koe-ja-nae/kulttuuria-vaasassa-ja-seudulla/vaasan-kaupunginteatteri/poikkeusajan-ohjelmistoa/

Kaupungin toinen ammattiteatteri, Wasa Teater on korona-aikaan ladannut sivuilleen useita videoita, joissa päästään kurkistamaan kulissien taakse, teatterin arkeen.

Kiinnostavaa on nähdä ja kuulla muun muassa, miten Anna Vesterback valmistaa näyttelijälle peruukin käsin solmimalla.

Myös monista musikaalirooleista tutun näyttelijän Johan Aspelinin johdolla tutustutaan myös teatteritekniikkaan.

Videoissa on kevyt, humoristinen ote, ja asiat ymmärtää kyllä, vaikkei jokaista ruotsin sanaa tuntisikaan.

Wasa Teaterin ”karanteeniteatterin” videoihin pääsee täältä:

https://www.wasateater.fi/om-oss/wasa-karantanteater/

On erittäin kiinnostavaa, kun teatterilaiset paljastavat asioita kulissien takaa ja omasta valmistautumisestaan rooliin ja esitykseen.

Nämä tarinat auttavat katsojaa ymmärtämään yhä paremmin, kuinka paljon ja kuinka monen eri ammattilaisen panoksen vaatii se, että jokin näytelmä saadaan esityskuntoon.

Jotain hyvää siis koronaviruskin saa aikaan!

Mitkä ovat operetin ja musikaalin erot? – Operettiharvinaisuus tulee Vaasaan

Giudittan pääroolissa vuorottelevat Mari Palo ja Riikka Hakola.
KUVA: MARKKU PIHLAJA

Operetti oli aikanaan suosittu teatteritaiteen laji, mutta nykyään niitä ei juurikaan ammattiteattereissa nähdä.

Vaasan kaupunginteatterissa on kuitenkin tammikuussa viisi esitystä Franz Lehárin viimeiseksi jääneestä operetista Giuditta.

Tilaisuus on harvinainen, sillä tämä operetti on nähty hyvin harvoin Suomessa, ja siihen on tietyt syynsä.

Kapellimestari Jonas Rannila kuvailee, että Giuditta on siirtymäteos opereteista musikaaleihin.

Millaisesta teoksesta on kyse, ja mitkä ovatkaan operetin ja musikaalin erot? Entä yhtäläisyydet?

Kuumat suudelmat

on huulillain,

sorjan vartalon

lahjaksi sain…

Giuditta on tarina lumoavasta espanjattaresta nimeltään Giuditta. Hän on naimisissa Manuelen kanssa, mutta kokee avioliittonsa kahlitsevaksi. Hän karkaa muukalaislegioonaan kuuluvan kapteenin, Octavion kanssa Pohjois-Afrikkaan. Kun Octavio määrätään rintamalle sotilastehtäviin, hän joutuu jättämään Giudittan. Tämä ryhtyy paikallisen yökerhon Alcazarin laulajaksi ja tanssijaksi, ja hänestä tuleekin varsinainen vetonaula. Kun Octavio palaa, saavatko he toisensa?

Tarinassa seurataan myös subrettiparin eli hedelmäkauppias Pierrinon ja hänen ystävättärensä, kalakauppias Anitan tarinaa.

Tapahtumat sijoittuvat kuumaan Espanjaan ja vielä kuumempaan Pohjois-Afrikkaan, ja rakkautta, intohimoa ja erotiikkaa on tarina tulvillaan.

Vaasassa operetti toteutetaan Vaasan kaupunginteatterin, Vaasan kaupunginorkesterin, Vaasan Oopperan ja helsinkiläisen Opera Boxin yhteistyönä.

Opera Box teki Giudittan Aleksanterinteatteriin Helsinkiin helmikuussa tänä vuonna. Helsingin Sanomien arvostelussa kriitikko Veijo Murtomäki arvioi esityksen vuoden operettitapaukseksi (hs.fi 23.2.2019).

Vaasassa nähdään osittain samoja, osittain eri solisteja kuin Helsingissä.

Pääroolissa Giudittana vuorottelevat Mari Palo ja Riikka Hakola. Octavion roolissa laulaa Vaasassa Heikki Halinen. Pierrinona on operetin tuottaja Ville Salonen ja Anitana Emilia Vesalainen-Pellas. Yökerho Alcazarin omistajana nähdään Mika Nikander.

Lehdistötilaisuudessa tiistaina Vaasassa Ville Salonen iloitsi siitä, että Vaasassa operettiin saatiin isompi orkesteri (Vaasan kaupunginorkesteri) ja isompi kuoro (Vaasan Oopperan kuoro) kuin Helsingissä.

Teoksen ohjaa Vaasaan Marianna Metsälampi. Hän oli ohjaaja Ville Saukkosen assistenttina Helsingin-produktiossa ja toteuttaa teoksen Saukkosta mukaillen.

Mika Nikander nähdään androgyyninä yökerhon omistajana.
KUVA: MARKKU PIHLAJA

Giuditta-operetin syntyvaiheet ovat kiinnostavat. Tuottaja Salonen kertoo, että Lehár sävelsi teoksen vuonna 1933, ja se kantaesitettiin Wienissä tammikuussa 1934. Lehár olisi halunnut sen esitettäväksi Milanon kuuluisassa oopperatalossa La Scalassa, mutta Mussolini kielsi sen. Ensimmäistä tuotantoa Giudittasta esitettiin Wienissä yli 40 kertaa.

Operetti palasi ohjelmistoon vuonna 1938, mutta esitykset loppuivat lyhyeen, kun natsit miehittivät Itävallan ja esitykset kiellettiin. Monet operetin tekijöistä ja esittäjistä olivat juutalaisia.

Suomessa Giuditta esitettiin heti tuoreeltaan 1930-luvun puolivälissä, mutta sen jälkeen sitä ei ole nähty. Miksi ei?

– Tässä on tenori Octavion rooli erittäin haastava. Hänellä on peräti kuusi aariaa laulettavanaan, ja rooli on raskas. Siihen eivät kaikki pysty, mutta onneksi me olemme löytäneet Heikki Halisen, sanoo Salonen.

– Lisäksi tässä on erittäin iso orkestraatio, tämä on tehty isolle orkesterille. Tänne Vaasaan olemme saaneet sovitettua sen hiukan pienemmälle orkesterille, täydentää kapellimestari Jonas Rannila.

Giudittaa on mainittu Lehárin oopperamaisimmaksi operetiksi esimerkiksi juuri ison orkestraation takia.

Kapellimestari Rannilla kuitenkin kuvailee Giudittaa aivan eri tavalla.

– Minusta tämä on siirtymäteos opereteista musikaaleihin. Tämä oli Lehárin viimeinen operetti, ja muutenkin operettien aika alkoi olla ohi. Seuraavaksi aikajanalla tulevat amerikkalaiset musikaalit. Lisäksi tässä on myös paljon tanssia, niin kuin musikaaleissakin. Onhan päärooli Giuditta yökerhoesiintyjä.

Yllä kerrottuja asioita selvisi Vaasan kaupunginteatterin avoimessa Giuditta-operetin esittelytilaisuudessa tiistaina.

*****************

Mutta pysähdytäänpä nyt hieman pohtimaan operetin ja musikaalin eroja ja yhtäläisyyksiä. Monille ne ovat itsestäänselviä. Silti niitä on kiinnostava pohtia.

Operetti on Euroopassa syntynyt teatteritaiteen laji. Se syntyi niin kutsutuista koomisista oopperoista (opera buffa Italiassa, opera-comique Ranskassa), jotka puolestaan syntyivät vastapainoksi vakaville oopperoille (opera seria).

Operetti syntyi 1800-luvun Ranskassa ja Itävallassa. Ranskassa suurin operettisäveltäjä oli Jacques Offenbach, jonka suurmenestyksestä Orfeus Manalassa kaikki muistavat sen huipennuksen, cancanin (ja ne tanssitytöt).

Itävallassa suosioon nousseita operettisäveltäjiä oli useita. Johann Strauss nuorempi sävelsi esimerkiksi operetit Lepakko ja Mustalaisparoni. Myös hänen kuuluisin valssinsa, Tonava kaunoinen, on peräisin operetista, nimittäin Indigosta.

Franz Lehár sävelsi Giudittan lisäksi muun muassa Iloisen lesken, ja Emmerich Kálmán esimerkiksi Mustalaisruhtinattaren.

Musikaali taas on Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa syntynyt teatteritaiteen laji. Se syntyi eurooppalaisen ja afrikkalais-amerikkalaisen kulttuuriperinnön sekoituksena.

Musikaalilla on erittäin laajat juuret sekä musiikillisesti, tanssillisesti että teatterin esitysperinteen kantilta katsottuna. Musikaaleissa on vaikutteita esimerkiksi jazzmusiikista, kansantansseista ja vaudevillen tyyppisistä esityksistä. Vain muutamia juuria mainitakseni.

Yksi musikaalin juurista on eurooppalainen operettiperinne.

Tästä päästäänkin siihen, mitä yhteistä opereteilla ja musikaaleilla on.

Molemmat toimivat kahdella tasolla: osa tarinasta kerrotaan laulaen, osa dialogia puhuen. Esimerkiksi oopperassa puhuttua dialogia ei tavallisesti ole, vaan kaikki lauletaan. Niin tosin tehdään Andew Lloyd Webberin läpisävelletyissä musikaaleissakin.

Opereteissa on tavallisesti pääparina romanttinen tai dramaattinen pari, kuten Giudittassakin, ja heidän vastaparinaan hiukan pienemmissä rooleissa on subrettipari, jonka tehtävä on tuoda komiikkaa näyttämölle ja keventää kerrontaa.

Monissa musikaaleissa on samankaltainen roolijako: pääpari ja kakkospari. Näin on esimerkiksi musikaaleissa Kiss Me Kate (Suutele minua Kati), Guys and Dolls (Enkeleitä Broadwaylla) ja My Fair Lady (vaikkakaan tulevaa Mrs Doolittleä ei tarinassa näytetä, hänestä vain puhutaan).

Erona on se, että opereteissa päähenkilöt ovat usein yläluokkaa, prinsessoja, paroneita, herttuoita ja kreivittäriä. Musikaaleissa päähenkilöt ovat tavallista keskiluokkaa, joilla on jokin ammatti. Niin kuin on muuten Giudittassakin.

Giudittassa päähenkilö sekä laulaa että tanssii. Kuvassa Mari Palo.
KUVA: MARKKU PIHLAJA

Operetissa on yleensä tanssia, niin kuin musikaalissakin. Molemmissa tanssitaan seuratansseja, kuten valssia, polkkaa ja foxtrotia. Varsinkin alkuaikojen musikaalit muistuttivat paljonkin operetteja.

Kun musikaali on jatkanut kehittymistään ja kun uusia operetteja ei enää tehdä, tanssillisesti operetti ja musikaali eroavat nykyään paljonkin toisistaan.

Musikaalitanssin kulmakivinä ovat nykypäivänä jazztanssi monine alalajeineen ja erityisesti steppaus ja katutanssit.

Opereteissa tanssiosuudesta huolehtii usein erillinen tanssiryhmä, ja tanssinumeroilla ei välttämättä ole kovin paljon annettavaa itse tarinalle. Tanssit ovat ikäänkuin silmäkarkkia, välikohtauksia.

Musikaaleissa taas kaikki tanssivat, myös pääroolien esittäjät, ja tanssilla on oleellinen merkitys tanssijan tunnelman kuvaamisessa ja tarinan viemisessä eteenpäin.

Siinä mielessä Giuditta todella on siirtymä, että siinä myös päähenkilö Giuditta tanssii.

Musiikillisesti operetti on kevyempää kuin ooppera, joskin yksittäiset aariat saattavat olla yhtä vaikeita laulettavia molemmissa. Musiikin sävy ja tempo ovat kuitenkin kepeitä operetissa. Musikaaleihin verrattuna operettimusiikki on silti jäykkää ja juhlavaa. Operetti vaatii klassisesti koulutetun, kantavan äänen ja laajan äänialan. Operettia ei yleensä lauleta mikrofoniin, siis vahvistettuna.

Musikaalissa ”kukin laulaa äänellään”, ja laulajien äänet vahvistetaan sähköisesti.

Musikaalien libretto, siis kirjallinen esitysmuoto, on syntynyt oopperan ja operetin librettojen esikuvia seuraten. Libretto tarkoittaa näytelmätekstiä, jossa on mukana myös laulujen sanat, mutta ei scorea eli ei nuotteja, ei partituuria.

Moni musikaalilibretto alkaa alkusoitolla, jonka aikana ei lauleta, aivan kuten operetitkin. Tällaisia musikaaleja ovat esimerkiksi My Fair Lady ja Sugar, jota parhaillaan esitetään Vaasan kaupunginteatterissa.

Ja on totta, kuten kapellimestari Rannila mainitsi, että 30-luvun puolivälissä operettien aika alkoi olla jo ohi. Sen sijaan amerikkalaiset musikaalit, jotka olivat kypsyneet 1920-luvulla juonellisiksi esityksiksi, alkoivat saada suosiota. Musikaalielokuvat, kuten Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämät, lisäsivät lajin suosiota.

Kun teatterimusikaalien kulta-aika alkoi 1940-luvun alussa, operettiperinteen vaikutteet olivat vielä nähtävissä, mutta pikkuhiljaa ne hiipuivat taka-alalle.

Lisää musikaalien historiasta voi lukea esimerkiksi:

Bordman, Gerald: American Musical Theatre. A Chrinicle.

Knapp, Raymond: The American Musical.

Mast, Gerald: Can’t Help Singin’. The American Musical on Stage and Screen.

Romeo+Julia – verkkariversio nuorille

Huom! Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat säästyä niiltä, hyppää yli.

Oliver Kollberg Romeona ja Anna Victoria Eriksson Juliana
Vaasan kaupunginteatterin modernissa Shakespeare-sovituksessa.
KUVA: LINUS LINDHOLM

William Shakespeare: Romeo+Julia.

Ensi-ilta 16.11.2019 Vaasan kaupunginteatterissa. Käännös Lauri Sipari. Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund. Lavastus ja puvut Sven Haraldsson. Sävellys, musiikin sovitus ja taustanauhat Stefan Johansson.

Rooleissa mm. Anna Victoria Eriksson, Oliver Kollberg, Heidi Kirves, Toni Ikola, Anna Lemmetti-Vieri, Timo Luoma, Miika Alatupa.

**********

William Shakespearen ikoniset rakastavaiset, Romeo ja Julia nähdään verkkareissa Vaasan kaupunginteatterissa lauantaina ensi-iltansa saaneessa näytelmässä.

Keltaiset verkkarit pukevat päälleen Julian perhe ja Capuletien kannattajat. Team Romeo verhoutuu vihreisiin verryttelyhousuihin ja -takkeihin.

Kolmen raidan urheilumerkki saa niin rajua mainosta koko näytelmän ajan, että käsiohjelmassa pitäisi mielestäni lukea: ”Näytelmä sisältää tuotesijoittelua.”

Nuorten veronalaisten traaginen rakkaustarina on ohjaaja Jakob Höglundin mukaan suunnattu nuorille. Toivon sydämestäni, että heitä rientää sankoin joukoin katsomoon nauttimaan tästä väkevästä tarinasta, joka on poikinut lukuisia lauluja, elokuvia ja kirjoja. 

Se on myös pohjana West Side Story -musikaalissa. 

Romeo+Julian kieli on kaunista ja runollista, kiitos Lauri Siparin käännöksen, mutta ylöspano moderni. Siinä on jännää kontrastia.

Some-palstoilla ja paikallisissa lehdissä näytelmää on jo hehkutettu.

Minä en hullaantunut. Taidan olla liian vanha, väärää kohderyhmää.

Jakob Höglundin ja Rasmus Arikan tekemässä sovituksessa Romeon vanhemmat ja muutama muukin alkuperäisrooli on tapettu, eli heitä ei ole näytelmässä ollenkaan. 

Sen sijaan kertojana toimiva kuoro on säilytetty. Kuoro kertoo heti aluksi näytelmän lopputuloksen: nuoret rakastavaiset kuolevat.

Kun katsojan ei tarvitse jännittää, miten tässä käy, huomio kiinnittyy siihen, miten tämä toteutetaan.

Näytelmää hallitsee yksi ainoa lavastuselementti, valkoset portaat. Ne ovat Julian koti, kirkon alttari, valkokangas, Capuletien hautakammio, mitä milloinkin.

Portailla myös tanssitaan, ja niitä kuljetaan päästä päähän, kuin kiemurtelevaa tietä. Kätevä, monikäyttöinen lavaste!

Alussa näyttelijät kiipeävät portaille samaan aikaan, kun yleisö hakeutuu paikoilleen katsomoon. Odotellaan.
Osa näyttelijöistä makaa, osa istuu portailla kuin saunassa, kukin hiljaa ajatuksissaan.
Odotellaan. Ja vieläkin odotellaan.

Alku on liian pitkä. Katsojan uteliaisuus ja ai-kun-kiva-ajatukset muuttuvat jo alkumetreillä pitkästyneisyydeksi: alkais jo.

Näytelmää hallitsee yksi ainoa lavastuselementti, valkoiset portaat. Ne ovat monikäyttöiset.
Portailla istuen myös tanssitaan, niin kuin 1950-luvun hand jivessä.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Myöhemmissä kohtauksissa istuvista, seisovista, makaavista ja tanssivista näyttelijöistä rakentuu portaille kauniita asetelmia.

Visuaalisesti kaunista on myös se, kun rakastavaiset kietoutuvat katosta lavalle putoavaan saippuavaahtoon. 

Muuta syytä en keksikään, miksi vaahtoa on käytetty, kuin että se on kaunista. Mitä lisäarvoa tällainen tehokeino tuo tarinaan?

Ehkä se on symboli: rakastuneen olo on kevyt kuin kupliva saippuvaahto. Tai rakkaus on kuin saippuakupla, katoaa yhtä helposti.

Kiinnostavaa on seurata väliajalla, miten näyttämöhenkilökunta siivoaa vaahtoa pois.

Romeo ja Julia ilakoivat taivaasta satavassa saippuavaahdossa.
KUVA: LINUS LINDHOLM 

Saippuavaahdossa ilakoiminen ja tappeleminen korostavat sitä, että esitys on voimakkaasti fyysistä, suorastaan urheilullista ilmaisua.
Julian imettäjä (Heidi Kirves) käyttelee ahkerasti kaulassaan olevaa pilliä. Hän on kuin valmentaja, komennotkin yhtä rivakoita. Hän käskyttää Juliaa (Anna Victoria Eriksson) tekemään esimerkiksi punnerruksia ja leuanvetoja.

Näytelmässä myös juostaan paljon, paikoillaan ja eteenpäin. Ehkä se on urheilullista, mutta se näyttää hermostuttavalta säntäilyltä.

Kontrastia 1500-luvulla kirjoitettuun näytelmätekstiin on haettu myös sillä, että mukaan on sovitettu siirappisia rakkauslauluja 1960–90-luvuilta.

Biisivalinnat ovat minusta hiukan outoja, sillä näitä tanssittiin 80-luvun diskossa illan viimeisinä hitaina. Ihmettelen, tuntevatko nykynuoret näitä biisejä.

Rakastumisen hetkellä Romeo ja Julia laulavat Can’t Help Falling in Love (Elvis Presley), vihkimiskohtauksessa soi Forever Young (Alphaville), ja kuolinkohtauksessa Romeo (Oliver Kollberg) laulaa I Will Always Love You (Dolly Partonin 60-luvun kappale, josta Whitney Houston teki hitin 90-luvulla).

Osa lauluista toimii ja sopii yhteyteen, mutta esimerkiksi Julian esittämä I Just Called to Say I Love You (Stevie Wonder) tuntuu päälleliimatulta ja aivan väärältä tähän näytelmään.

Musiikin tahtiin myös tanssitaan, esimerkiksi portailla istumalla ja vain käsiä käyttämällä. Niin kuin 50-luvun hand jiveä. Ja sitten on sitä moneen kertaan nähtyä oman kehon taputtelua (rintakehä, reidet) ja käsien läpsyttelyä.

Kiinnostavaa on pohtia näytelmän seksuaalisia vihjauksia, kun kerran rakastavaisista puhutaan. Juliahan on isänsä (Toni Ikola) kertoman mukaan vasta 13-vuotias. Äiti (Anna Lemmetti-Vieri) sanoo, että hän oli Julian iässä jo Julian äiti.

No, 1500-luvulla seksielämä kai alkoi varhain, kuoltiinhan keskimäärin jo ehkä 45-vuotiaana.

Nyky-yhteiskunnan käsitysten mukaan tässä on kuitenkin kyse alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mercutio (Ville Seivo) vieläpä kannustaa siihen, hänen puheensa ovat täynnä seksuaalista vihjailua, ja hän kehottaa ystäväänsä Romeota nauttimaan tytöistä.

Minusta on erikoista, että kilpakosija, kreivi Paris (Miika Alatupa) on tehty elkeiltään kovin naismaiseksi, varsinkin loppua kohden. 

Onkohan tämä jonkinlainen kommentti keskusteluun, jota käydään oikeudesta oman sukupuolen määrittämiseen ja sen ilmaisuun? Että jos mies on naismainen, se ei tarkoita, että hän on homoseksuaali, vaan hän voi aidosti olla rakastunut teinityttöön. Sitäkö tällä halutaan sanoa?

Rakastunut Julia tuskailee mielialojen heittelehtiessä parvekkeella.
Romeo haikailee hänen peräänsä muiden Team Montaguen jäsenten antamasta suojasta.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Minua koskettivat eniten pelkistetyt kohtaukset, joissa paljas näyttelijäntyö, roolin tulkinta, on ytimessä. Siis kohtaukset ilman saippuavaahtoa, rakkauslauluja, urheilusymboliikkaa, videoprojisointeja ja muita kikkoja.

Anna Victoria Eriksson on huikean hyvä rakkaudesta riutuvana teinityttönä. Hän kuvaa uskottavasti mielialojen heittelehtimistä, uhmakasta kiukuttelua ja nuoren yletöntä hellyyttä.

Oliver Kollbergin Romeolla on kaksi vahvaa tunnetta: toivo ja epätoivo. Ne vaihtelevat nuoressa ensirakastajassa, joka on rakastunut rakastuneena olemiseen. Myönnän, etten oikein päässyt ponnaripäisen Romeon makuun.

Ensemble tekee kauttaaltaan vahvaa työtä. Heistä huokuu yhdessä tekemisen riemu ja varma ammattitaito.

Punaväri roiskuu komeasti, kun epätoivoinen Romeo (Oliver Kollberg) surmaa Tybaltin (Oiva Nuojua).
Taistelukoreografiat on suunnitellut Ville Seivo.
Taustalla tässä kohtauksessa Capuletien joukkoon kuulunut Lasse Lorenz.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Lilla Teaternin johtajaksi siirtynyt Jakob Höglund on Vaasan-vierailuillaan ollut erittäin pidetty ohjaaja. Työryhmä näyttää ylpeänä sen, mitä taitava ohjaaja saa heistä irti.

Valitettavasti tässä esityksessä se kosketti minua vain lyhyinä välähdyksinä.

Näin ennakkoesityksen 15.11.2019. Sain siihen lehdistölipun.

Sugar – rakkaus voittaa kaiken

Sugar (Emmi Kangas) ja Junior (Oiva Nuojua) tutustuvat ja rakastuvat.
Sugar-musikaali hauskuuttaa Vaasan kaupunginteatterissa tänä syksynä.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Sugar – Piukat paikat. Musikaalin käsikirjoitus Peter Stone, laulujen sanat Bov Merrill, sävellys Jule Styne.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 14.9.2019. Ohjaus Rikard Bergqvist, lavastus ja puvut Tomas Sjöstedt, koreografia Camilla Ekelöf, valosuunnittelu Joakim Brink, kapellimestari Sauli Perälä. Suomennos Mikko Koivusalo.

Rooleissa mm. Emmi Kangas, Oiva Nuojua, Ville Seivo, Timo Luoma, Miika Alatupa ja Heidi Kirves.

**************************

Vaasan kaupunginteatterin musikaali Sugar – Piukat paikat alkaa visuaalisesti komealla tableau-kohtauksella. Alkusoiton aikana pyörönäyttämö pyörii ja katsoja näkee paikalleen jähmettyneitä hahmoja, jotka vievät heti ajatukset 1930-luvun lamaan ja Chicagoon. Gangstereita, pikkuvarkaita, köyhiä ruokajonossa. Upea aloitus!

Tarina kertoo kahdesta työttömästä muusikosta, Joesta ja Jerrystä, jotka sattuvat gangstereiden tekemien murhien silminnäkijöiksi. Pitääkseen oman henkensä he pakenevat, muuntautuvat naisiksi ja liittyvät tyttöorkesteriin. Orkesteri matkaa Chicagosta esiintymään Miamiin, Floridan aurinkoon. Orkesterin laulusolistina on hurmaava Sugar Kane, joka etsii Floridan miljonääreistä miestä itselleen. Yksi miljonääreistä on Osgood Fielding.

Sugar on päällisin puolin komedia. Musikaalissa on runsaasti nokkelaa sanailua ja hassuja tilanteita.

Ja sekin naurattaa, kun miehet pukeutuvat tätimäisiin mekkoihin!

Kun drag queeneja on näyttämöllä (La Cage aux Folles, Kinky Boots), eivät he ole ollenkaan naurettavia, vaan upeita.

Mutta kun Joe ja Jerry ilmestyvät tyttöorkesteriin Josephinena ja Daphnena, yleisö repeää nauruun.

Se on kutkuttavaa, että yleisö tietää heidän olevan miehiä, mutta orkesterin jäsenet eivät tiedä.

Daphne (Ville Seivo) ja Josephine (Oiva Nuojua) ovat upouusia tyttöjä Söpö-Suen tyttöorkesterissa.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Joen ja Jerryn rooleissa on eroja, vaikka he ovat selvästi parivaljakko.

Joe vaikuttaa järkevältä kaverilta, joka keksii keinot pulmaan kuin pulmaan. Hän on kuin kotonaan naisen hahmossa, mutta pääsee myös välillä muuntautumaan Junioriksi, nuoreksi miljonääriksi. Oiva Nuojua näyttää nauttivan roolistaan, joka on monipuolinen ja selkeä.

Sen sijaan Ville Seivo, joka on vetänyt upeasti useita musikaalirooleja Vaasassa, vaikuttaa monessa kohtauksessa lähinnä kiusaantuneelta.

Vaikka Jerry ei aluksi olekaan innoissaan Daphnen roolista ja haluaa takaisin mieheksi, illallisella Osgoodin (Timo Luoma) kanssa tapahtuu muutos. Daphne riemuitsee aidosti kihlauksestaan, mutta tuo höpsöys ei tässä versiossa oikein välity katsomoon asti.

Daphnen ja Osgoodin ensikohtaaminen hotellin edustalla on kuitenkin yksi musikaalin huippuhetkistä Seivon ja Luoman hurmaavan yhteistyön ansiosta.

Jerry/Daphne (Ville Seivo)  ja Joe/Josephine (Oiva Nuojua) ovat parivaljakko, mutta silti erilaisia luonteeltaan.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Osgood ja hänen miljonäärikaverinsa vaikuttavat näinä #metoon jälkeisinä aikoina elostelevilta vanhoilta äijiltä, jotka jahtaavat naisia. He ovat nykysilmin vastenmielisempiä kuin käsikirjoittajalla oli ehkä alunperin tarkoitus.

Karikatyyrimäisten miljonäärien laulu- ja tanssinumero on tarkoitettu koomiseksi kohtaukseksi. Tarkka kuuntelija huomaa laulun kertovan siitä, että vanhatkin miehet tarvitsevat rakkautta.

Näin miljonäärit liittyvät musikaalin kaikenkattavaan teemaan. Se on rakkaus, joka voittaa kaiken.

Osgood rakastuu Daphneen, eikä haittaa, että hän on mies.

Joe rakastuu Sugariin ja Sugar Joeen, eikä haittaa, että hän ei ole miljonääri.

Rakkaus ymmärtää ja antaa anteeksi kaiken.

Rakkaus-teema huipentuu Sugarin hahmossa.

Hän ei ole mikään varsinainen ruudinkeksijä, onpahan vain tyttö, joka etsii rakkautta. Hän on sen löytänytkin monta kertaa, mutta pettynyt kerta toisensa jälkeen. Silti hän on valmis rakastumaan uudelleen.

Roolin taakkana on sen alkuperäisesittäjä. Sugar-musikaali perustuu elokuvaan Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959), jossa Sugaria esitti unohtumaton Marilyn Monroe.

Hänen saappaisiinsa on vaikea astua, vaikka tarina on siirtynyt valkokankaalta teatterinäyttämölle, eli laji on vaihtunut täysin. 

Vaikka näyttelijä loisi omanlaisensa Sugarin roolin, moni katsoja miettii ehkä alitajuisesti Marilyniä. Siinä on tuon roolin painolasti.

Siro Emmi Kangas ei ole hunajaisin Sugar, jonka olen nähnyt, mutta hän laulaa ja tanssii upeasti ja tuo hyvin esiin yksinäisen tytön haavoittuvuuden ja tarpeen saada ystäviä ja rakkautta.

Visuaalisesta puolesta täytyy kehua Camilla Ekelöfin suunnittelemia näyttäviä koreografioita.

Esimerkiksi junassa esitettävä laulu Miamin auringosta on tehty hauskasti. Siinä ei tanssita, vaan koreografia tehdään avaamalla ja sulkemalla junan makuupaikkojen verhoja.

Ensimmäisen näytöksen lopussa Nuojua ja Seivo heittäytyvät upeaan tanssiin Mielessä on Sugar -kappaleessa, ja toisen näytöksen Sugar Shell -laulussa on sekä tanssien että pukujen puolesta erittäin tyylikäs toteutus.

Lisäksi gangsterit tanssivat stepaten. Steppitanssi erottaa tämän pahisjengin muista, hyvistä roolihahmoista, jotka eivät steppaa. Steppi on yleensä iloista tanssia, joten gangsterien askeltamisesta syntyy kiinnostava kontrasti. Steppirautojen nakutus kertoo vaarasta.

Kokonaisuuden kruunaa upea, jazz-henkinen musiikki. Kapellimestari Sauli Perälän johtama orkesteri soittaa tiukkaa rytmiä erinomaisesti!

Heidi Kirves näyttelee tiukkaa orkesterinjohtajaa Söpö-Sueta. Hänen apulaisestaan Bienstockista on Vaasan kaupunginteatterin versiossa tehty nainen, roolissa on Anna Lemmetti-Vieri.
KUVA: LINUS LINDHOLM

On kiinnostavaa, että Sugar – Piukat paikat on yksi suomalaisten suosikkimusikaaleista, sillä musikaalien pääkallopaikoilla se ei ole menestynyt häävisti.

Sugar sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla keväällä 1972, ja sitä esitettiin siellä vain runsaan vuoden verran, 505 kertaa. Se on Broadwaylla vähän.

Kesti 20 vuotta, ennen kuin Sugar tehtiin Lontoon West Endissä. Se sai ensi-iltansa keväällä 1992, ja esitykset lopetettiin jo samana kesänä.

Suomessa nähtiin Sugarin ensiesitys 10 vuotta ennen Lontoota. Suomen kantaesitys oli Tampereen Teatterissa 8.12.1982, ja sitä esitettiin yhtäjaksoisesti viisi näytäntövuotta. Ohjaaja oli Heikki Värtsi, ja päärooleissa olivat Tapani Perttu (Joe), Seppo Mäki (Jerry) ja Marjut Sariola (Sugar).

Sittemmin Sugar, Joe ja Jerry kumppaneineen ovat naurattaneet suomalaiskatsojia jo 15 ammattiteatterissa ja lukuisissa harrastaja- ja kesäteattereissa.

Lähteet: Gerald Bordman: American Musical Theatre – A Chronicle, thisistheatre.com, Teatterin tiedotuskeskuksen Ilona-tietokanta, Tampereen Teatterin Sugar-käsiohjelma.

Näin ennakkoesityksen 13.9.2019 ja esityksen 9.11.2019. Sain molempiin esityksiin lehdistölipun.