Konsertti vai musikaali? Tinakenkätyttö
saa yleisön bailaamaan Vaasassa
 |
| Tinakenkätyttö-musikaali käy läpi artisti Kaija Koon elämäntarinaa. Nuorena Kaijana laulaa upeasti Mari Hirvi. Koko ensemble tanssii ja laulaa mahtavasti Vaasan kaupunginteatterissa. KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI |
Hanna-Mari Mantere ja Elina Ylisuvanto: Tinakenkätyttö – Musikaali Kaija Koon elämästä.
Ohjaus Marco Bjurström (vier.), kapellimestari ja musiikin sovitus Sauli Perälä, koreografi Mindy Lindblom (vier.), lavastaja Tinde Lappalainen (vier.), pukusuunnittelija Emilia Eriksson. Äänisuunnittelija Jouni Ilari Tapio, valot Olli Haakana, maskit ja kampaukset Ella Stolt.
Rooleissa mm. Marika Huomolin (vier.), Mari Hirvi, Vilja Penttilä, Milla Kangas, Miika Alatupa (vier.), Oiva Nuojua.
Kantaesitys 10.9.2026 Vaasan kaupunginteatterissa.
******************
Ole rohkea, ole vapaa ja toteuta omaa juttuasi, omia unelmiasi!
Vaasan kaupunginteatterin uutuusmusikaalin Tinakenkätytön perussanoma on täsmälleen musikaaligenren ytimessä.
Vapaus on tarinan kantava teema. Päähenkilö, laulaja Kaija Koo taistelee itsensä vapaaksi isän unelmista, äidin kurista ja nalkutuksesta, aviomiehensä kahlitsevuudesta ja ennen kaikkea omista sisäisistä äänistään, jotka hokevat: "Olet huono, et osaa, et pärjää, ei kukaan tykkää sinusta, olet huono."
Tähän tarinaan voi moni nainen samastua, samoin kuin oikean Kaija Koon lauluihin, joita kuullaan musikaalissa. Niissä toistuu sama vapauden ja rohkeuden teema, ja ne ovat oikeassa elämässä monen naisen voimalauluja.
Kaiken tämän saattoi aistia musikaalin ensi-illassa, jossa yleisö pomppasi taputtamaan ja tanssimaan monta kertaa esityksen aikana, ei pelkästään lopussa.
Tinakenkätytössä esiintyjät, niin soittajat kuin näyttelijätkin, antavat kaikkensa ja ovat niin hyviä, että toivon totisesti, että tässä olisi nyt vetonaula, joka nostaisi Vaasan kaupunginteatterin vuotuisen katsojamäärän huippuunsa!
Olisi ollut, mistä valita
Vaikka ensi-illassa tunnelma oli katossa ja yleisö tuntui suuresti nauttivan esityksestä, minua Tinakenkätyttö ei täysin vakuuttanut.
Aloitan musikaalin valinnasta ohjelmistoon.
Musikaali kertoo siis suomalaisen laulajattaren, vuosikymmenten aikana rakastetuksi tähdeksi nousseen Kaija Kokkolan eli Kaija Koon elämäntarinan tähän asti.
Esitys alkaa Kaija Koon superkonsertista Helsingin Olympiastadionilla (2023) ja päättyy sinne. Siinä välissä kerrotaan takautuvasti Kaijan tarina lapsuudesta tähteyteen.
Miksi valita ohjelmistoon kertomus henkilöstä, joka elää yhä ja josta on hiljattain tehty elokuva ja melko hiljattain ansiokas ja paljastava TV-dokumentti? Ja joka esiintyy yhä ja lähtee tänä syksynä uransa suurimmalle areenakiertueelle. Hänhän ehtii tehdä vielä vaikka mitä elämänsä aikana!
Koska oikea Kaija Koo vetää yhä täysillä, täytyy sanoa, että jos rahat ovat tiukalla (niin kuin monella tänä päivänä on) ja täytyisi valita, menisin mieluummin katsomaan häntä itseään konserttiin kuin häntä esittävää näyttelijää teatteriin. Samat hittibiisithän siellä kumminkin kuullaan.
Jos ajatellaan musikaalin teemaa tai sanomaa, niin hyvin moni musikaali kertoo juuri omien unelmien toteuttamisesta ja rohkeudesta kurkottaa niihin. Olisi ollut, mistä valita!
Otan vain muutaman esimerkin: koulumaailmaan sijoittuva Matilda (jossa on paljon lapsinäyttelijöitä) ja nuorisomusikaalit Grease ja High School Musical (jotka molemmat Marco Bjurström on ohjannut aiemmin Helsinkiin) kertovat rohkeudesta tehdä omia juttujaan. Näissä kaikissa, ammattimaisesti käsikirjoitetuissa teoksissa olisi suomennoksetkin valmiina, eikä niitä ole vielä nähty Vaasassa.
 |
| Neljä Kaija Koota lavalla. Vasemmalta aikuinen Kaija (Marika Huomolin), Varjokoo (Miika Alatupa), Tähtikoo (Milla Kangas) ja nuori Kaija (Mari Hirvi). KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI |
Entäpä libretto ja ohjaus?
Tämä musikaalivalinta voidaan nähdä jatkumona Vaasan kaupunginteatterin aiemmille kotimaisille jukebox-musikaaleille, kuten Katri Helena (2021), On kesäyö (2016) ja Badding (2014). Valitettavasti Tinakenkätytön käsikirjoituksessa on puutteita, kuten oli edellä mainituissakin musikaaleissa.
Musikaalin käsikirjoittaja Hanna-Mari Mantere on IMDb-tietokannan mukaan tehnyt tähän saakka lähinnä TV-sarjoja. Toinen käsikirjoittaja, Elina Ylisuvanto on näyttelijä, joka on näytellyt monissa musikaaleissa eri teattereissa, mutta käsikirjoituskokemusta on vähemmän.
Tinakenkätytön käsikirjoituksessa on sekä hyvää että huonoa.
Musikaalin rakenne, eli kehystarina ja takautumana esitetty kasvutarina siinä välissä, toimii hyvin.
Erittäin hieno ja hyvin toimiva ratkaisu on nostaa eräissä kohtauksissa kolme Kaijaa yhtä aikaa lavalle: lapsi Kaija (vaihtuva lapsinäyttelijä, ensi-illassa upeasti laulanut ja esiintynyt Vilja Penttilä), nuori Kaija (Mari Hirvi) ja kypsään ikään ehtinyt Kaija (Marika Huomolin).
Välillä Kaijoja oli lavalla viisikin, sillä edellä mainittujen lisäksi äänet Kaija Koon pään sisässä on personoitu rooleihin Tähtikoo (Milla Kangas) ja Varjokoo (Miika Alatupa). Edellinen puhui Kaijalle rohkaisevasti ja kannustaen, jälkimmäinen vähättelevästi ja mollaten.
Mainioita roolisuorituksia kaikki!
Jos oli ostanut käsiohjelman, pysyi kärryillä, keitä Tähtikoo ja Varjokoo olivat. Ilman käsiohjelmaa katsojan on ehkä vaikea hoksata, keitä nuo hahmot esittivät.
Tätä olisi voinut ohjauksellisesti vielä skarpata vaikkapa niin, että pään sisäiset äänet olisivat ilmestyneet lavalle aina samalla tavalla, kenties tietynlaisen valaistuksen tai selkeästi erottuvan tunnusäänen saattelemana.
Oiva Nuojua ja Mari Hirvi nuorena Markkuna ja Kaijana.
Hiustyylit ovat aika karseat, mutta roolisuoritukset uskottavia.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI
Kaunista ja tylsää
Muutoin tarina kulkee sujuvasti eteenpäin kokeneen musikaalimiehen Marco Bjurströmin ohjauksessa, mutta muutamassa kohdassa draama pysähtyy ja esitys käy tylsäksi.
Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen lopussa on täysin turhaan pitkitetty kohtaus, jossa Kaija kokee ankaria itsesyytöksiä ja saa fobiadiagnoosin. Asia kävi selväksi ilman pitkittämistäkin.
Avioparin riitelyn katsominen näyttämöllä on aina tylsää (paitsi William Shakespearen näytelmässä Kuinka äkäpussi kesytetään) ja herättää myötähäpeää näyttelijöitä kohtaan. Näin käy tässäkin tarinassa. Tosin Oiva Nuojua esittää roolinsa Kaijan miehenä Markku Impiönä uskottavasti.
Esityksen alkupuolella parin rakastuminen Minun tuulessa soi -kappaleen tahtiin on mielestäni koskettavaa katsottavaa.
Libretossa useimmat laulut onkin integraatiomusikaalien tapaan istutettu tarinaan sopiviin kohtiin, ikään kuin viemään tarinaa eteenpäin, eikä niitä esitetä kokonaan.
Esimerkiksi Korkkarit kattoon -bilebiisissä käy erittäin selväksi se, mitä uskolliset fanit merkitsevät esiintyvälle taiteilijalle. Samassa kappaleessa näkyväksi tehdään myös se, että Kaija Koo kuuluu niihin voimakkaisiin naislaulajiin, joita homomiehet ihailevat.
Sellaisia ovat/ovat olleet myös esimerkiksi edesmenneet Judy Garland ja Dolly Parton sekä Cher, Barbra Streisand ja Liza Minelli. Suomen estradilavoilta esimerkiksi Paula Koivuniemi kuuluu samaan sarjaan.
Vaikka monet laulut on istutettu tarinan kerrontaan, Kaija Koon useassa yhteydessä suosituimmaksi nostettu laulu Kuka keksi rakkauden esitetään ikään kuin konsertissa. Siinä Marika Huomolin on yksin paljaalla lavalla. Tässä kohtaa draamallinen kerronta taas pysähtyy. Mahtavasta hittikappaleesta huolimatta esitys käy tylsäksi, mutta se ei ole Huomolinin vika.
Marika Huomolin antaa kaikkensa kypsään ikään ehtineenä Kaija Koona.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI
Musiikki ja laulut soivat upeasti
Kaija Koon musiikki on kauniita balladeja ja riehakkaita voimabiisejä toisensa perään. Kaikki hitit on koottu Tinakenkätyttöön, ja vielä vähän muitakin päälle.
Välillä ihmettelin ensi-illassa itsekseni, onko tämä konsertti vai draamallinen esitys, musikaali. 19. kappaleen kohdalla olin jo aivan kyllästynyt laulujen tykitykseen, mutta sen jälkeen kuultiin vielä 6 kappaletta ja yksi potpuri päälle.
Esittäjien taidoissa ei ole mitään vikaa! Loistava orkesteri hoitaa hommansa mallikkaasti, ja kapellimestari Sauli Perälän sovitukset ovat ensiluokkaisia. Laulavat näyttelijät antavat myös parastaan. Koko ensemble laulaa ja tanssii hienosti.
Erityisesti ilahduin nuoren Kaijan, Mari Hirven vedosta. Hänen äänensä soi kerrassaan upeasti. Samoin vierailevan näyttelijän, useissa rooleissa huhkivan Saara Östmanin ääni teki minuun syvän vaikutuksen. Marika Huomolinin matalalla äänellä laulamat kappaleet kuuluivat ehdottomasti illan parhaimpiin.
Vaasan kaupunginteatterin Piaf-musikaalin (2025) pääroolissa loistanut Sonja Halla-aho ei tällä kertaa ole saanut kuin yhden soolokappaleen, mutta hän oni Kaijan äidin roolissa todella hyvä.
Suuren biisimäärän vuoksi tuntui, että koreografi Mindy Lindblomilta olivat ideat loppuneet kesken. Esimerkiksi Valot pimeyksien reunoilla -kappaleessa (jonka Kaija Koo esitti Vain elämää -TV-sarjassa) ensemble marssii kävellen katsomon reunoille molempiin sivuihin, laulaa osuutensa ja kappaleen lopuksi marssii pois. Voi tylsyys!
Eniten minua ilahduttivat Lindblomin prop-dance-koreografiat. Niissä tanssijat tanssivat rekvisiitan kanssa, kuten Hullut päivät -biisissä "pyykin" eli erilaisten vaatekappaleiden kanssa.
Koreografi Mindy Lindblom käyttää näppärästi lavasteita ja rekvisiittaa, kuten tuoleja ja pöytiä, hyväkseen joidenkin tanssien koreografiassa.
KUVA: JOHN RÅHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI
Visuaalinen ilotulitus jäi puuttumaan
Musikaalit ovat se laji, jossa teatterissa päästään ilottelemaan myös visuaalisesti. Tällä kertaa näin ei ole.
Tinde Lappalaisen suunnittelemassa lavastuksessa orkesteri oli nostettu metallikorokkeelle näyttämön yläpuolelle. Tämä on hyvä ratkaisu, näin näyttämölle jää runsaasti tilaa tansseille.
Toisena hallitsevana elementtinä näyttämöllä on kahdet liikuteltavat portaat. Niiden kombinaatiota veivataan moneen kertaan: vierekkäin ja erilleen, vastakkain, limittäin ja lomittain. Tehokasta ja varmaan kustannustehokastakin, mutta ei herättänyt ainakaan minussa Vau-fiilistä, jota kaipaan musikaaleissa.
Emilia Erikssonin suunnittelemaan puvustukseen olin myös pettynyt. Päähahmolle eli Kaijalle on löytynyt tyylikkäitä asuja, mutta minkä ihmeen takia koko ensemble on koko esityksen ajan roikkuvissa opiskelijahaalareissa? Jos tässä on jotain symboliikkaa, se ei aukea ainakaan minulle.
Montako loppua oikein tarvitaan?
Musikaalien historiassa oli aika, jolloin esitykset loppuivat yhteen suureen musiikkinumeroon, Grande finaleen, joka huipensi show'n ja ikään kuin juhlisti tarinan loppuratkaisua.
Nykyään moniin musikaaleihin käsikirjoitetaan (tai ohjaaja haluaa) monta loppua. Näin on Tinakenkätytössäkin.
Tarina voisi loppua koko tarinan teeman kauniisti yhteen käärivään Vapaa-kappaleeseen.
Se voisi loppua musikaalin nimikkokappaleeseen Tinakenkätyttö.
Se voisi loppua Potpuriin, jossa kerrataan jo esityksessä kuultuja biisejä.
Mutta ei. Sen jälkeenkin tulee vielä yksi kappale.
Vaikka moni katsoja tuntui ensi-illan lopussa olevan hurmioissaan, minusta tämä monen lopetuksen tekniikka on typerää yleisön lypsämistä.
Sain ensi-iltaan lehdistölipun.
