Teatteriesityksen ja konsertin sekasikiö

Piritta Lumous esittää Muskaa, Matthau Mikojan esittää Sammya ja Ilari Hämäläinen
esittää nimiroolia eli Kirkaa Hetki lyö -esityksessä.
Kuvaajan nimeä ei ole ilmoitettu.

Kirka-musikaali Hetki lyö. Rooleissa mm. Ilari Hämäläinen, Matthau Mikojan, Piritta Lumous sekä Petri, Elisa ja Isabella Lairikko.

***********

Suomen Musiikkiteatteri väittää verkkosivullaan mahtipontisesti olevansa maamme suurin musikaaleja esittävä ja kiertävä teatteri. En tiedä, millä mittarilla he muka ovat maamme suurin, mutta kyllä he kiertävät ympäri maata, selviää esityskalenterista.

Lauantaina Suomen Musiikkiteatteri esitti Kirka-musikaalista Hetki lyö kaksi esitystä Vaasassa. Olin iltaesityksessä, johon en saanut mitään alennuslippua, vaan maksoin täyden hinnan, 42 euroa. Hinta oli mielestäni aika korkea siihen nähden, mitä sillä sain.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin katsomassa Suomen Musiikkiteatterin esitystä. En ihan heti mene toiste. Toimintaa leimaa amatöörimäisyys.

Esityksestä ei ollut myynnissä minkäänlaista käsiohjelmaa tai edes ilmaista lehdykkää, josta olisi käynyt ilmi, ketkä ovat illan esiintyjät, mitä kappaleita kuullaan, ja niin edelleen.

Suomen Musiikkiteatterin verkkosivulta käy ilmi, kuka esitti mitäkin roolia, mutta sielläkään ei ole kaikkia nimiä.

Esityksessä oli näet lavan takaosaan sijoitettu 4-henkinen bändi, jonka jäsenet hyppäsivät vuorollaan myös pieniin tai hiukan isompiinkin rooleihin etunäyttämölle. Valitettavasti heidän nimiään ei lue missään. Sanonpa siis vaan kehut näin yleisesti, että bändi hoiti oman sarkansa erittäin hyvin.

Verkkosivulta ei mistään käy myöskään ilmi, kuka Kirka-musikaalin on käsikirjoittanut, kuka ohjannut, koreografioinut, puvustanut, ja niin edelleen, eikä sitä, milloin sen ensi-ilta on ollut.

Amatöörimäistä. Vai eivätkö tekijät kehtaa pistää nimeään esiin?

Entä kuka vastaa valosuunnittelusta? Kirkkaat näyttämövalot suunnataan useassa kappaleessa suoraan yleisön silmiin niin, että estetään näkemästä kunnolla näyttämölle. Mitä tällä yleisön ärsyttämisellä halutaan saavuttaa?

Lyhyesti sanottuna Kirka-musikaali Hetki lyö kertoo Suomen eturivin artisteihin kuuluneen Kirka Babitzinin (1950-2007) elämänkulun uran alkuvaiheista 1990-luvun lopun Mestarit areenalla -konsertteihin asti.

Esitys on teatterin ja konsertin sekasotku, löyhästi kuvitettu konsertti. 

Biisejä lauletaan solkenaan, sekä Kirkan että hänen sisarustensa esittämiä, mutta tarina on sirpaleinen ja kohtaukset lyhyitä.

Musikaaliksi tätä ei tulisi mielestäni ollenkaan kutsua, sillä suurin osa biiseistä ei vie tarinankerrontaa mitenkään eteenpäin, eikä liity kohtauksiin, jotka tulevat laulua ennen tai sen jälkeen.

Miksei sanota rehellisesti niin kuin asia on? Tämä on kuvitettu konsertti, tai enintään musiikkinäytelmä.

Väliaikoineen runsaasta 3-tuntisesta esityksestä olisi hyvä dramaturgi lyhentänyt pois vähintään 30 minuuttia, jopa enemmänkin. Yleisö alkoi vilkuilla kelloa 2,5 tunnin esityksen jälkeen, minä jo sitä ennen.

Aluksi yleisö oli haltioissaan esityksen biiseistä, joista jokainen varmasti löysikin oman suosikkinsa. Kuultiin listahittejä Daa-da daa-dasta Krokotiilirockiin, Hetki lyöstä Kirkan suurimpaan hittiin Surun pyyhit silmistäni.

Noin 352. kappaleen kohdalla enää harva jaksoi elää mukana. Silti esiintyjät paimensivat yleisöä taputtamaan rytmissä, niin kuin konserteissa – mutta ei yleensä musikaaleissa – tehdään.

Monessa laulussa oli mukana kaksi tanssityttöä, joiden tanssiminen ja elehdintä oli minkä tahansa konsertin taustalaulajien kaltaista, eikä musikaalinäyttämöllä olevien näyttelijöiden toimintaa.

Oliko Kirka-musikaalissa sitten mitään hyvää?

Kyllä. Pääosaa esittävä Ilari Hämäläinen. Hän kannattelee koko esitystä bändin kanssa.

Hänen äänensä on hämmästyttävän samanlainen kuin Kirkalla oli, ja hän on opetellut esittämään biisit Kirkan maneerien mukaan. Esimerkiksi raspiäänen käyttö ja vokaalien ääntäminen ovat juuri kohdallaan. Yksi esityksen helmistä on Simon & Garfunkelin balladi Silta yli synkän virran, jonka Hämäläinen vetää täsmälleen kuin Kirka.

Hämäläinen saa hyvin tuotua esiin myös sen turhautumisen, jota Kirka tunsi, kun hänet pantiin laulamaan iskelmiä, vaikka hän oli rokkari sielultaan. Biiseissä tuleekin esiin Kirkan monipuolisuus: hän lauloi rokkia, heviä ja iskelmää ja osallistui niin Euroviisuihin kuin Syksyn säveleenkin.

Sekä Hämäläisellä että bändissä pääasiassa bassoa soittavalla Matthau Mikojanilla on häiritsevän rumat peruukit. Mikojan esittää myös Kirkan isoveljeä Sammya. Näiden kahden roolin suhteesta löydän todellista dramatiikkaa, samoin Piritta Lumouksen esittämä Muska-siskon rooli on kiinnostava.

Muut roolit ovat enemmän tai vähemmän sivurooleja, joissa ei huippusuorituksia nähdä. Esimerkiksi Petri Lairikon esittäessa Dannya ja Elisa Lairikon esittäessä Katri Helenaa tunsin lähinnä myötähäpeää. Molempien karrikointi oli niin vahvasti liioiteltua.

Näin esityksen 26.10.2019 Vaasan Ritzissä. Maksoin täyden hinnan lipusta.

Nunnat hakkaavat konnat mennen tullen

Nunnat tanssivat ja laulavat riemukkaasti Delorisin (Isa Lindgren-Backman, vasemmalla) johdolla.
Abbedissa (Liisu Aurasmaa, edessä) ei ole kovin tyytyväinen.
KUVA: PÄIVI KARJALAINEN

Nunnia ja konnia. Musikaalin käsikirjoitus Cheri Steinkellner ja Bill Steinkellner, musiikki Alan Menken, laulujen sanat Glenn Slater. Lisämateriaali Douglas Carter Beane.
Ensi-ilta Kokkolan kaupunginteatterissa 31.8.2019. Ohjaus Kimmo Virtanen, koreografia Jari Saarelainen, lavastus Alisha Davidow, pukusuunnittelu Tua Hautamäki, valosuunnittelu Veli-Matti Ersta, äänisuunnittelu Marko Ahokangas, kapellimestari Mikko Pellinen.
Rooleissa mm. Isa Lindgren-Backman, Liisu Aurasmaa, Hanna Vähäniemi, Outi Kärpänen, Jani Honkaselkä.

Musikaali sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 2011. Heikki Sankarin sekä Kristiina ja Jussi Vahvaselän suomentamana se sai Pohjoismaiden kantaesityksensä Samppalinnan kesäteatterissa Turussa kesällä 2016. Musikaali perustuu samannimiseen elokuvaan vuodelta 1992.
**********************

Nunnia ja konnia -musikaalia esitetään tänä näytäntövuonna kahdessa teatterissa, Kokkolan ja Lahden kaupunginteattereissa.
Lahdesta en tiedä, mutta Kokkolassa musikaali on vetänyt niin hyvin, että siitä on tulossa kaupunginteatterin katsotuin esitys 10 vuoteen (Yle 18.10.2019).
Tähän mennessä on myyty tai varattu jo 7 000 lippua. Viikonloppunakin kaikki kolme esitystä olivat loppuunmyytyjä. Katsomossa on noin 200 paikkaa.

Tarina kertoo kapakkalaulaja Deloris Van Cartieristä, joka seurustelee Curtis-nimisen gansterin kanssa. Deloris sattuu näkemään, kun Curtis surmaa erään miehen, ja hän juoksee peloissaan kertomaan siitä poliisilaitokselle. Poliisi on ollut ilkeän Curtisin jäljillä jo pitkään. Poliisi päättää, että Deloris on piilotettava nunnaluostariin, jotta hän pysyy hengissä ja pystyy todistamaan Curtisia vastaan oikeudessa.
Luostarissa Deloris saa vastaansa ankaran abbedissan, koska hänen on vaikea sopeutua luostarin sääntöihin. Hän alkaa johtaa luostarin naiskuoroa ja saa sen laulamaan enkelten äänellä. Näin hän voittaa sisarten luottamuksen ja ystävyyden.
Nunnakuorosta tulee huikean suosittu, rahaa virtaa kirkon kolehtihaaviin, ja itse paavikin on tulossa ihmettä katsomaan. Samaan aikaan Curtis etsii Delorisia. Kun Curtis on kannoilla, poliisi-Ricky vie Delorisin pois luostarista ja piilottaa omaan kotiinsa.
Lopulta kaikki selviää: riidat sovitaan ja sisaruutta vannotaan, paha saa palkkansa, paavi saa konserttinsa, ja Deloris saa kunnon miehen.

Kaikesta näkee, että Nunniin ja konniin on Kokkolassa satsattu paljon.
Lavalla on teatterin koko yhdeksän hengen näyttelijäkunta ja viisi avustajaa. Päärooliin on palkattu vierailija, Kokkolasta kotoisin oleva, mutta pitkään Vaasassa vaikuttanut Isa Lindgren-Backman.
Monen oppilaitoksen yhteistyönä orkesteriin on saatu peräti 14 soittajaa, mikä on pienelle teatterille tosi iso bändi.

Kaikesta näkee valitettavasti myös sen, että ollaan pienessä maakuntateatterissa.
Tekemisen taso ei yllä ihan huipulle.
Näkemäni lauantai-illan esityksen aluksi lähes kaikki näyttelijät vetivät roolinsa överiksi. Toiseen näytökseen mennessä oli rauhoituttu, ja loppu sujui alkua paremmin.
Silti yleisö vaikuttaa olevan esityksen puolella, kun oman kylän väki heiluu lavalla.

Isa Lindgren-Backman täyttää leveään elämään tottuneen Delorisin raamit hyvin. Hän laulaa ja tanssii upeasti, mutta sopeutumisvaikeudet luostarissa menivät vähän maneeriseksi ylireagoinniksi ja käsien heilutteluksi.
Yksi illan huippuhetkistä on balladina alkava, mutta nopeatempoiseksi tenholauluksi muuttuva kappale, jossa nunnat pyytävät Delorisilta siunausta heidän esiintymiselleen paavin edessä (Bless Our Show*).  Sen Lindgren-Backman laulaa koskettavasti.

Nunnien näyttelijät hakkaavat konnien näyttelijät mennen tullen, noin kuvaannollisesti.
Riitasointuisesta rääkymisestä kehitytään kauniisti laulavaksi kuoroksi, ja samalla roolihahmojen epävarmuus ja sokea tottelevaisuus muuttuu itsevarmuudeksi ja oman äänen löytämiseksi, sekä kuvaannollisesti että fyysisesti. Tämän kehityskaaren naiset tuovat hienosti esiin.
Varsinkin Hanna Vähäniemi ja Outi Kärpänen osoittavat monipuolisuuttaan, mutta myös Eija Kyllösen räppäävä nunna ja yksinkertaisen, silmät selällään toljottavan nunnan roolin tekevä Emma Tikkakoski jäävät mieleen.
Seinäjoen kaupunginteatterista tänä syksynä Kokkolaan siirtynyt Liisu Aurasmaa on puolestaan suvereeni abbedissa, joka lopulta löytää Delorisin kanssa yhteisen sävelen.

Liisu Aurasmaa abbedissana ja Tuomo Kemppainen Monsignor O'Harana kokevat monenlaisia tunteita tarinan aikana.
KUVA: PÄIVI KARJALAINEN

Miesnäyttelijöistä antaisin puhtaat paperit vain poliisin roolin näyttelevälle Jani Honkaselälle.
Hän esittää tavallista, työtään tekevää ja asiakkaaseensa ihastuvaa miestä vähäeleisesti ja aidosti. Hänen soolossaan pilkahtaa myös halu olla hiukan tyylikkäämpi, coolimpi, sellainen, jota naiset haluavat (I Could Be That Guy*). Hieno suoritus!

Jani Honkaselkä tekee aidosti ja vähäeleisesti tavallisen miehen roolin poliisi-Rickynä.
KUVA: PÄIVI KARJALAINEN

Tuomo Kemppaisen vauhdikas Monsignor meni lauantaina hiukan yliyrittämiseksi, mutta hänelläkin on hetkensä.
Sen sijaan Tomi Turunen Curtisina sekä Niko Karjalainen, Tommi Kekarainen ja Kimmo Järvelä hänen gangsterikavereinaan näyttelevät kuin pahaisessa kesäteatteriesityksessä.
Ihmettelen kovasti, mitä tällä ilmaisulla on haettu.
Luontevat katsekontaktit ovat hukassa, ja liioitellun karski puhe kuullostaa juuri siltä, liioittelulta. Ensin hauskalta tuntuva poskillelyömis-temppu toistetaan pari kertaa liikaa, ja hauskuus haihtuu ilmaan.
Illan limbo on kuolinkohtaus, jossa ammuttu gangsteri vilkuttaa yleisölle kiekaisten ”hei, hei”, tai jotain sen kaltaista.
Vaikka kuinka tehdään ”kevyttä” musikaalia, sekin voidaan tehdä uskottavasti ja aidosti hauskasti. Mutta ei tällä tavalla.

Musikaalin musiikki on pitkälti 80-luvun diskorytmejä. Jari Saarelainen on käyttänyt koreografiassaan runsaasti juuri tuon ajan Travolta-liikkeitä. Tanssit sujuvat sulavasti.

Ison orkesterin salimiksauksessa oli lauantaina lieviä ongelmia. Laulusta ei kaikin ajoin saanut selvää, ja orkesterin soundi paikoin puuroutui. Toki se voi johtua salin akustiikastakin. Nuorille muusikoille kokopitkän musikaalin pultissa istuminen ilta illan jälkeen lienee opettavainen kokemus.

Kokkolassa nunnat ja konnat joraavat näillä näkymin helmikuun 22. päivään asti.

* Käytän tässä laulujen alkuperäisiä nimiä, koska en tiedä suomenkielisiä nimiä, eikä niitä ollut käsiohjelmalipareessakaan.

Näin esityksen 19.10.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.

Wasa Teaterin Viulunsoittajassa nukkejen merkitys kirkastuu lopuksi

Maitomies Tevjen rooli on kuin tehty Mats Holmqvistille.
KUVA: FRANK A. UNGER

Spelman på taket. Musikaalin käsikirjoitus Joseph Stein, musiikki Jerry Bock ja laulujen sanat Sheldon Harnick.
Ensi-ilta Wasa Teaterissa 21.9.2019. Ohjaus Markus Virta, lavastus Jani Uljas, puvustus Linn Wara, koreografia Miguel-Angel Fernandez, nuket Pia Kalenius, valosuunnittelu Tobias Lönnquist, äänisuunnittelu Dennis Lindén, kapellimestari Ralf Nyqvist.
Rooleissa Mats Holmqvist, Maria Udd, Ksenia Timoshenko, Sannah Nedergård, Astrid Stenberg, Thomas Lundin, Johan Aspelin, Jonas Bergqvist, Carola Sarén, Filip Ohls, Tom Salminen, Tove Qvickström.
***********************

Tänä syksynä 100 vuotta täyttävän Wasa Teaterin juhlanäytelmäksi sopii erinomaisesti musikaali Spelman på taket, eli suomeksi Viulunsoittaja katolla.
Ovathan musikaalit suosituinta ohjelmistoa suomalaisissa teattereissa, ja Viulunsoittaja on suosituista suosituin. Se on musikaaleista eniten suomalaisia teattereita kiertänyt kappale.
Viulunsoittajan musiikki on tuttua ja tarina koskettava. Yhteenkuuluvuutta huokuvaan tarinaan on ruotsinkielisen Pohjanmaan alueteatterissa helppo samastua. 14 kunnan yhdessä omistama teatteri yhdistää rannikon väkeä.

Viulunsoittaja katolla kertoo pienen Anatevkan kylän asukkaista runsaat sata vuotta sitten.  Päähenkilö on köyhä maitomies Tevje, jolla on teräväkielinen vaimo Golde ja viisi tytärtä. Heistä kolme on naimaiässä.
Juutalaisen perinteen mukaan vanhemmat haluavat löytää tyttärille hyvät ja varakkaat aviomiehet. Mutta tyttärillä on oma tahtonsa, ja vuorotellen he nousevat vastustamaan vanhempiaan ja valitsevat itse omat puolisonsa.
Samaan aikaan koko ympäröivä maailma on muutoksessa. Venäläiset harjoittavat sortoa juutalaisia vastaan, ja lopulta venäläiset ajavat anatevkalaiset evakkoon, pois kotoaan.

Wasa Teaterin versio on hyvin toteutettu, perinteinen klassikkomusikaali.
Tekeminen on kauttaaltaan niin korkeatasoista, ettei uskoisi, että ollaan pienehkössä maakuntateatterissa. Täällä osataan tehdä teatteria yhtä kunnianhimoisesti kuin pääkaupunkiseudulla!

Ruotsista vieraillut ohjaaja Markus Virta on hakenut esitykseen tuoretta otetta nukketeatterin keinoin.
Lähes kaikki näyttelijät ovat nukettajia, joilla on toinen käsi nuken pään sisällä.
Koska ensemble on suhteellisen pieni, ihmisen kokoiset nuket tuovat runsautta näyttämölle.
Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Tevje juhlii tyttärensä Tzeitelin ja teurastaja Lazarin naimakauppaa, vaikuttaa siltä, että kyläkapakka on aivan täynnä juhlivia ja tanssivia kyläläisiä, vaikka oikeasti lavalla on vain viisi, kuusi näyttelijää.

Tevje (Mats Holmqvist) juhlii kylän miesten kanssa tyttärensä Tzeitelin ja teurastaja Lazarin naimakauppaa.
KUVA: FRANK A. UNGER

Aluksi vierastin nukkeja, jotka sinänsä ovat hienoja, Pia Kalenuksien taidonnäytteitä.
On hieman outoa, kun naimakauppojen järjestelijällä Jentellä on välillä kolme päätä: nuken pää, Jenten äänenä ja nukettajana toimineen Carola Sarénin pää ja vielä Jenten toista kättä nukettajana ohjaavan Tove Qvickströmin pää.
Toisaalta Jente puhuu niin paljon, että kyllä hänet voi hyvin kuvitella kolmipäiseksi naiseksi.

Nopeasti nukkeihin kuitenkin tottuu. Ja juuri kun tottuu, lavalle tulee jotain vielä huikeampaa: jättiläiskokoinen venäläinen konstaapeli. Venäläisten voima tuntuu juutalaisista uhkaavalta, ja meganukke konkretisoi sen hyvin.
Myös unikohtauksessa Fruma-Sarah-vainaa on valtavankokoinen nukke. Painajainen nousee aivan uuteen sfääriin!

Kapellimestari Ralf Nyqvist on sovittanut musiikin vain seitsemälle muusikolle. Sekä he että laulavat ja tanssivat näyttelijät tekevät erinomaista työtä.
Esimerkiksi hääkohtauksen pullotanssi, joka sinänsä on vaativa, on saanut aivan uudenlaisen vaikeuskertoimen, kun se tanssitaan nukkejen kanssa. Ja sekä nukeilla että näyttelijöillä on pullot päänsä päällä!

Nostan hattua näyttelijöille, jotka oman roolinsa lisäksi ovat opetelleet myös nukkejensa roolit. Käden pitäminen koholla niin, että nukke ”seisoo” vieressä ja aukoo suutaan, on varmaan raskasta.
Ei ihme, että fysioterapeutti on käynyt neuvomassa näyttelijöille oikeanlaisia otteita ja asentoja, jotta he välttyisivät niskahartiavaivoilta.

Jonas Bergqvist, Tove Qvickström ja Thomas Lundin nukettavat kukin useita nukkehahmoja
Wasa Teaterin Viulunsoittajassa.
KUVA: FRANK A. UNGER

Näyttämöllä huomio kiinnittyy herkeämättä nukkejen lisäksi Mats Holmqvistiin, jolle Tevjen rooli on kuin varta vasten tehty. Ison miehen huoli tyttäristään ja sanailu vaimonsa kanssa on koskettavaa ja todentuntuista.
Tyttäret ovat ilahduttavan erilaisia, ja kukin hyvä roolissaan. Erityisesti nostaisin esiin raikaskasvoisen Sannah Nedergårdin, joka tekee mieleenjäävän Hodelin.

Sannah Nedergård, Ksenia Timoschenko ja Astrid Stenberg esittävät Hodelia, Tzeitelia ja Chavaa.
KUVA: FRANK A. UNGER

Turun kaupunginteatterista vieraillut Jani Uljas on suunnitellut toimivan, puisen lavastuksen, joka symboloi maanläheisiä, vaatimattomia, mutta uskossaan jykeviä anatevkalaisia.

Vaikka olisi nähnyt Viulunsoittajan monta kertaa, Wasa Teaterin esitys kannattaa käydä katsomassa. Nukkejen todellinen funktio tässä esityksessä kirkastuu lopussa, kun niistä muodostuu ruumispino Tevjen maitokärryihin. Se vie ajatukset juutalaiskohtaloihin toisen maailmansodan aikana.

Suomenkielisten katsojien on mahdollista pyytää helppokäyttöinen tekstityslaite teatterilta, ja myös käsiohjelmassa on suomenkielinen juoniseloste.

Näin esityksen 25.9.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.

LUE MYÖS ALLA OLEVA ESSEE:
Viulunsoittaja katolla on aina ajankohtainen

Viulunsoittaja katolla on aina ajankohtainen

Muistaa sen tytön pienen voinhan?
Muistaa sen pojan pienen voin.
Milloin mä vanhenin,
he milloin varttui noin? 

Näin alkaa monien tuntema laulu Nousee päivä, laskee päivä.  Harva muistaa, että laulu on peräisin teatterin näyttämöltä, musikaalista Viulunsoittaja katolla.
Musikaalin hääkohtauksesta laulu on ponkaissut monien suomalaistenkin parien hääohjelmaan.

Viulunsoittaja katolla -musikaalin huippukohta on vanhimman tyttären häät, joita vietetään juutalaisten perinteiden mukaisesti, kunnes ne ikävästi keskeytetään. Kuva Wasa Teaterin versiosta syksyltä 2019.
KUVA: FRANK A. UNGER

FAKTA:

Viulunsoittaja katolla

Käsikirjoitus Joseph Stein, musiikki Jerry Brock, laulujen sanat Sheldon Harnick.

Musikaalin kantaesitys oli Broadwaylla 22.9.1964. 

Sitä esitettiin Broadwaylla aikanaan ennätyksellisen pitkään, 

yhtäjaksoisesti yli 3 200 esitystä, lähes 8 vuotta.

Suomen ja koko Euroopan kantaesitys oli Helsingin kaupunginteatterissa 17.2.1966. 

Sitä esitettiin Helsingissä yhtäjaksoisesti 6 näytäntövuotta, ja sen näki runsaat 316 000 katsojaa.

Suomen suosituin musikaali, kiertänyt eniten ammattiteattereita.

On myös suosittu harrastaja- ja kesäteatterien ohjelmistossa.

Ennen tätä syksyä Viulunsoittajaa esitettiin Wasa Teaterissa viimeksi näytäntövuonna 1990-91. 

Vaasan kaupunginteatterissa sitä ei ole esitetty koskaan, mutta kaupunginteatterin edeltäjässä, 

Vaasan Suomalaisessa Teatterissa se pyöri vuosina 1969-71. 

Seinäjoen kaupunginteatterissa Viulunsoittajaa on esitetty niin ikään

kahtena näytäntövuonna 2003-2005. 

Kokkolan kaupunginteatterissa musikaali riemastutti näytäntövuonna 1977-78.

Viulunsoittaja katolla on Wasa Teaterin 100-vuotisjuhlanäytelmä, jonka ensi-ilta on 21.9.2019.

Viulunsoittaja katolla -musikaalissa kuvataan monessa musiikkinumerossa 1900-luvun alun juutalaisia perinteitä. Yksi niistä on hääkohtauksen pullotanssi, jossa nuoret miehet tanssivat tasapainotellen pulloa päänsä päällä. Juuri tämä tanssi herätti runsaasti ihmetystä ja ihailua musikaalin kantaesityksessä Broadwaylla vuonna 1964. Kuva Helsingin kaupunginteatterin Viulunsoittajasta vuodelta 2012.
KUVA: TAPIO VANHATALO

Viulunsoittaja katolla on Suomessa eniten esitetty musikaali.
Siitä on nähty ammattiteattereissa yli 50 erilaista versiota, ja se on myös harrastaja- ja kesäteatterien suosikkiohjelmistoa.
Monissa teattereissa sitä on esitetty useita kertoja, esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterissa se on nähty 1960-, 70-, 90- ja 2010-luvuilla.
Syyskuussa Viulunsoittaja tulee pitkästä aikaa Pohjanmaalle, kun se saa ensi-iltansa 21.9. Wasa Teaterin 100-vuotisjuhlanäytelmänä.
Vaikka teos on tuttu ja loppuratkaisukin monen tiedossa, tämä musikaali kiinnostaa katsojia. Minkä takia?

Musikaalin kaunis musiikki ja tutut kappaleet ovat tietenkin yksi syy. Musiikki antaa myös hyviä mahdollisuuksia näyttäville tanssinumeroille.
Suurin syy Viulunsoittajan suosioon on kuitenkin musikaalin lämminhenkisessä tarinassa, jossa on huumoria ja monta teemaa ja joka tuntuu olevan ikuisesti ajankohtainen.
Eri aikoina, eri puolilla maailmaa pienen, köyhän Anatevkan kylän väki ja heidän kohtalonsa koskettavat teatterien katsojia. Kyläläisten yhteenkuuluvuus, naapuriapu ja yhteiset kokemukset tuntuvat ulottuvan näyttämöltä katsomon viimeiselle riville asti.

Tarina tarjoaa katsojille runsaasti samastumiskohteita.
Päähenkilönä on köyhä maitomies Tevje, joka painaa pitkää päivää ja jolla on teräväkielinen vaimo Golde. Jo tästä asetelmasta moni löytää itsensä.

Helsingin kaupunginteatterissa nähtiin Viulunsoittaja katolla -musikaalin Euroopan kantaesitys 17.2.1966. Sitä esitettiin yhtäjaksoisesti huikeat kuusi näytäntövuotta. Näytäntövuonna 2012-13 nähtiin Helsingin kaupunginteatterin viimeisin versio Viulunsoittajasta. Riitta Havukainen ja Esko Roine esittivät Goldea ja Tevjeä.
KUVA: TAPIO VANHATALO

Pariskunnalla on viisi tytärtä, joille Tevjen pitäisi perinteiden mukaan löytää hyvät, mielellään varakkaat aviomiehet. Siitähän kaikki vanhemmat haaveilevat, että lapsilla olisi turvattu tulevaisuus.
Mutta tyttäretpä haaveilevatkin komeista nuorista miehistä ja rakkaudesta, niin kuin nuorten kuuluukin.
Rakkaus onkin yksi musikaalin teemoista. Tarinassa lauletaan niin naimakauppojen järjestämisestä, rakastumisesta kuin järjestetyn avioliiton rakkaudestakin.
Koko musikaalin huippukohta on häät, rakkauden juhla.

Musikaalin aloituslaulu kertoo perinteistä, siitä, miten Anatevkassa on eletty ja asuttu, pukeuduttu ja käyttäydytty maailman sivu. Näin meillä on aina tehty -ajattelua on katsojan helppo ymmärtää.
Tevjen neuvo on, että ilman perinteitä elämä on yhtä kiikkerää kuin viulunsoittajana katolla.

Mutta kaikki muuttuu, ja yksi musikaalin teemoista onkin muutos ja sen hyväksyminen.
Tevjen tyttäret rakastuvat yksi kerrallaan ja valitsevat itse puolisonsa, mikä Tevjen on hankala niellä. Kuinka vaikeaa onkaan ymmärtää nykynuoria!
Suuria muutoksia tapahtuu Tevjen perheen lisäksi myös hänen ympärillään koko yhteiskunnassa. Anatevkalaiset ovat juutalaisia, jotka ovat vähemmistöryhmä Venäjään kuuluvassa Ukrainassa 1900-luvun alkuvuosina, johon Viulunsoittajan tarina sijoittuu.
Venäläiset sotilaat tekevät uhkaavia hyökkäyksiä, ja lopulta juutalaiset pakotetaan lähtemään ja jättämään kotinsa. Muutos rikkoo perheitä ja naapurisuhteita ja ottaa koville.

Moni suomalainen katsoo tätä musikaalia kyynelsilmin muistaen Karjalan evakot ja heidän asuttamisensa toisen maailmansodan jälkeen. Vieläkin tehdään matkoja juurille rajan taa. Yhtymäkohtia löytyy myös anatevkalaisten ja tämän päivän pakolaisten välillä.
Evakkoon lähtemisen teema onkin tuttu monessa valtiossa, eri kansojen ja heimojen keskuudessa.
Se on myös yksi syy Viulunsoittajan maailmanlaajuiseen suosioon.

Monet luulevat, kaikki musikaalit ovat hömppää, tarinaltaan kevyttä höttöä.
Musikaaleissa käsitellään kuitenkin myös vakavia asioita, kuten puhenäytelmissäkin.
Ennakkoluulot ja rasismi ovat teemana Viulunsoittajan lisäksi esimerkiksi Vaasan ylioppilasteatteri Rampin tämän kesän Hairspray-musikaalissa.
Niin kauan kuin erilaisia vähemmistöjä sorretaan missä tahansa maailman kolkassa, Viulunsoittaja pysyy ajankohtaisena.
Wasa Teaterin lisäksi Viulunsoittaja keikkuu katolla tänä syksynä myös esimerkiksi Lontoon West Endissä. Britanniasta on juuri kantautunut uutisia, että hyökkäykset juutalaisyhteisöjä kohtaan ovat kasvaneet.

Lähteet: TINFOn Ilona-esitystietokanta sekä
Gerald Bordman: American Musical Theatre. A Chronicle. Expanded edition 1986.

Tämä essee julkaistiin sanomalehti Pohjalaisessa 14.8.2019.

Pienen merenneidon visuaalisuus häikäisee

Pienessä merenneidossa nähdään vauhtia, värikästä merenkansaa, hienoja nukkeja ja hyvää näyttelijäntyötä. Punainen Sebastian-rapu (Tero Koponen) auttaa merenneito Arielia (Sonja Pajunoja) elämänkäänteissä.
KUVA: ROBERT SEGER

Pieni merenneito. Musikaalin käsikirjoitus Dough Wright, musiikki Alan Menken, laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater.
Suomen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterissa 29.8.2019. Ohjaus Samuel Harjanne, kapellimestari Risto Kupiainen, koreografia Gunilla Olsson-Karlsson, lavastus Peter Ahlqvist, puvustus Pirjo Liiri-Majava, lavastus Peter Ahlqvist, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu Kai Poutanen, videosuunnittelu Toni Haaranen, naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen, nuket Paul Vincett ja Becky Johnson. Rooleissa mm. Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma ja Tuukka Leppänen.
Musikaali sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 2008. Se perustuu Disneyn Pieni merenneito -animaatioelokuvaan (1989) ja H.C. Andersenin satuun vuodelta 1837.
******************************************************************************

Suomen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa 29. elokuuta saanut musikaali Pieni merenneito on kauttaaltaan niin upea elämys, että sanat eivät melkein riitä kertomaan.
Tarina on merenneito Arielista, joka haluaa tulla ihmiseksi ja myy äänensä merinoidalle, jotta saa jalat pyrstönsä tilalle. Ihmisten ilmoilla mykkä Ariel rakastuu komeaan prinssi Erikiin, ja vaikeuksien voittamisen jälkeen he saavat toisensa ja Ariel saa äänensä takaisin.
Esitys on häikäisevän visuaalinen. Varsinkin vedenalainen maailma on hieno. Suuri osa merenkansaa on nukkeja, jotka on suunniteltu ja osin valmistettu Englannissa. Ariel ”ui” lentäen ilman halki, ja myös lennätyskoneisto on Englannista.
Pirjo Liiri-Majava on suunnitellut loisteliaan, värikkään puvustuksen, Peter Ahlqvist upean, yksityiskohtia pulppuavan lavastuksen ja Toni Haaranen vaikuttavat videoprojisoinnit. Merenkansa liikehtii koko ajan kuin vesi heitä heiluttelisi, ja merenneitojen pyrstöt elävät omaa elämäänsä.
Henkeäsalpaava, silmiähivelevän kaunis esitys on samalla Helsingin kaupunginteatterin historian kallein tuotanto.

Pienessä merenneidossa sivutaan esimerkiksi luonnon kunnioittamista, rakkautta ja sisarkateutta, mutta ennen kaikkea teemana on oman paikan löytäminen maailmassa ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Jo ensimmäisestä laulusta Päällä maan käy ilmi, että Ariel haluaa ihmisten maailmaan, hän ei mielestään kuulu vedenalaiseen valtakuntaan. Myös Erik haluaisi mielummin olla tavallinen merimies kuin prinssi, jonka kuuluu hallita valtakuntaa.
Nuoria katsojia viehättänee komea prinssi ja kaunis merenneito, josta tulee prinsessa. Martti Manninen ja Sonja Pajunoja laulavat ja näyttelevät taitavasti hieman yksiulotteiset roolinsa. He ovat pari myös oikeassa elämässä.
Varttuuneempi katsoja taas samaistuu enemmän Ursula-merinoitaan, joka on toki julma, mutta hänen sanoistaan kuultaa myös elämänkokemus. Ursula on mustekala, ja hänen alati luikertelevista lonkeroistaan katsoja ei tahdo saada silmiään irti. Sanna Saarijärvi revittelee mehevästi elämänsä roolissa.

Ursula-merinoita (Sanna Saarijärvi) on ilmestys, josta katsoja ei saa silmiään irti.
KUVA: ROBERT SEGER

Ohjaaja Samuel Harjanne on muutenkin onnistunut sekä tarinankuljetuksessa että henkilöohjauksessa, sillä näyttelijät loistavat rooleissaan.
Tosin tuntuu epäloogiselta, että Ariel ei pysty puhumaan prinssille, koska hänellä ei ole ääntä, mutta huoneensa yksinäisyydessä hän puhkeaa silti laulamaan tunteistaan pariinkin otteeseen.
Tällöin on ymmärrettävä musikaalien lajipiirteisiin kuuluva seikka: jotkut laulut kuvaavat henkilön ajatuksia, ne soivat ikään kuin hänen päässään.
Musikaalin taikaa on, että katsoja pystyy kuulemaan ne.

Disneyn animaatioelokuvaan perustuvaa tarinaa on kasvatettu musikaaliksi muun muassa lisäämällä lauluja.
Arielin siskojen shoop-shoop-laulu Lääpällään ja elokuvastakin tuttu, Oscarilla palkittu Under the Sea, joka musikaalin uudessa suomennoksessa on saanut nimekseen Jää syvyyksiin, ovat show’ta parhaimmillaan.
Keittiökohtaus taas on pitkitetty, irrallinen ja aivan erityylinen kuin muu tarina. Kohtauksessa chef Louis (mainio Tuomas Uusitalo) laulaa herkullisista kalaruuista ja yrittää saada kiikkiin ja pataan Arielin ystävän, Sebastian-ravun (erinomainen Tero Koponen). Toki se tuo huumoria romanttiseen tarinaan, kun rapu vilistää karkuun pakkomielteistä keittiömestaria.
Pienen merenneidon lippuja on jo myyty ja varattu yhteensä 42 000 kappaletta, joten kannattaa pitää kiirettä, jos haluaa päästä osalliseksi yhdestä tämän näytäntövuoden puhutuimmasta esityksestä.

Sain ensi-iltaan lehdistölipun.
Tämä arvostelu julkaistiin sanomalehdissä Pohjalainen ja Ilkka 3.9.2019.