Maailma kabaree on vain

Emma-Sofia Hautala (keskellä) näyttelee Cabaret-musikaalin yhtä pääroolia, Sally Bowlesia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Joe Masteroff, John Kander, Fred Ebb: Cabaret. 
Suomennos Esko Elstelä, laulujen suomennos Jukka Virtanen.
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre, kapellimestari Sauli Perälä, pukusuunnittelija Joona Huotari, lavastaja Mika Haaranen, valosuunnittelija Olli Haakana, äänisuunnittelija Jouni Tapio, kampaukset ja maskit Ella Stolt.
Rooleissa mm. Emma-Sofia Hautala, Petteri Hautala, Oiva Nuojua, Raisa Vattulainen, Timo Luoma.

Ensi-ilta 12.9.2024 Vaasan kaupunginteatterissa.

******************

Vaasan kaupunginteatterin tämän syksyn musikaali on Cabaret, klassikko, joka sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla vuonna 1966. 

Suomessa ensimmäinen versio nähtiin vuonna 1968 Svenska Teaternissa Helsingissä. Sen jälkeen siitä on nähty ympäri Suomea noin 40 tulkintaa.

Reija Wären ohjaamassa ja koreografioimassa esityksessä riittää paljon tutkittavaa ja analysoitavaa.

Se ei ole kertahaukkaisulla nielaistava, höttöinen karkki, vaan paljon pureksimista vaativa pihvi, josta osa jää hampaankoloon vaivaamaan pitemmäksi aikaa. Mieleen painuvat kauniit, hauskat ja koskettavatkin hetket, mutta jotain jää ärsyttämäänkin.

Kit Kat Klubin esiintyjät on kutsuttu juhlimaan Herr Schultzin ja Fräulein Schneiderin kihlajaisia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Ajan henki vaikuttaa ihmisten kohtaloihin

Cabaret-musikaali tapahtuu Berliinissä 1930-luvun alussa. Kaupunkiin saapuu amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw, joka tutustuu Berliinissä erikoisiin persooniin ja dekadenttiin elämään.

Hän asettuu asumaan Fräulein Schneiderin ylläpitämään asuntolaan, jossa asuu myös muun muassa juutalainen hedelmäkauppiaS, Herr Schultz.

Yökerho Kit Kat Klubissa Clifford tapaa kabareen tähden, englantilaisen Sally Bowlesin. Sally on huikentelevainen, dramaattinen neitonen, joka on perso ginille ja miehille. Pian Sally muuttaa Cliffin luo kysymättä mieheltä lupaa siihen.

Tarinassa seurataan Sallyn ja Cliffin suhteen kehittymistä. Subrettiparina ovat Fräulein Schneider ja Herr Schultz. Vaikka he ovat musikaalin ”kakkospari”, heidän rakkaustarinansa kehittyminen on mielestäni yhtä koskettavaa seurattavaa kuin pääparinkin. Ehkä se johtuu omasta ikääntymisestäni. Yksinäisiä, seuraa ja hellyyttä kaipaavia vanhuksia on meidänkin yhteiskunnassamme paljon.

Tarinassa yksittäisten ihmisten kohtaloihin vaikuttaa kaiken aikaa uhkaavammaksi käyvä yhteiskunnallinen tilanne. Jatkuva hintojen nousu ja pula erilaisista tavaroista, köyhyys ja ihmisten tyytymättömyys antavat tilaa natsien nousulle.

Sallyn ja Cliffinkin tuttavista jotkut paljastuvat natseiksi. Tämä pistää katsojan miettimään. Vaikka musikaalin tapahtuma-aikaan toinen maailmansota oli vielä vuosien päässä edessäpäin, eikä sen alkamisesta edes tiedetty, natsien tuhoava ja uhoava käyttäytyminen on pelottavaa. Mitä, jos oma ystäväni paljastuisi natsiksi? Miten suhtautuisin?

Sally, Cliff, Herr Schultz ja Fräulein Schneider tekevät kukin oman ratkaisunsa.

Mutta olipa ajan henki mikä hyvänsä, ihminen tarvitsee aina myös sirkushuveja. Siksi kabaree jatkuu ja maailman hulluus pyörii ympärillä. Kuten Sally laulaa musikaalin showstopper-numerossa:

"Maailma kabaree on vain."

Brechtiläinen aloitus

Musikaalin aloitus on silmänisku Berliinissä asuneelle teatteri-ikonille Bertolt Brechtille. 

Wäre on nimittäin valinnut musikaaliin brechtiläisen teatterin aloituksen. Yleisön tullessa saliin näyttelijät ovat jo näyttämöllä ja kiertelevät yleisön joukossa, puhuttelevat katsojia suoraan ja rikkovat näin teatterinäyttämön neljännen seinän illuusion.

Joillekin katsojille osallistuminen ja lähikontakti roolihahmoon on hauska kokemus, itse koen sen kiusalliseksi.

Oivallinen Nuojua

Oiva Nuojua on oivallinen kirjailija Clifford Bradshaw, jonka silmin tapahtumia katsotaan. Hän on kunnollinen, kirkasotsainen mies, jolle vähitellen avautuu Berliinin todellisuus. Tämän roolin Nuojua vetää paljon paremmin kuin viime talven poliisiroolin Nunnia ja konnia -musikaalissa.

Ensi-illassa Sally Bowlesina nähtiin Emma-Sofia Hautala, joka vuorottelee roolissa Saana Rautavaaran kanssa.

Hautala laulaa upeasti, mutta muutoin roolisuoritus jäi ärsyttämään. 
Hautala taipuu kissamaisiin liikkeisiin ja poseerauksiin, joiden merkitys jää tyhjäksi. Hänen Sallynsä yrittää koko ajan liikaa ja myös juo liikaa. Sallyn rappiomaisuus syntyy jatkuvasta ginin kittaamisesta.

Niinpä musikaalin tärkein laulu, nimikappale Cabaret menee kummalliseksi humalaisen naisen esitykseksi. Kappaleen syvempi merkitys jää piiloon, ja samalla kabaree-esityksen päänumero lässähtää.

Raisa Vattulainen tekee yhtä lailla hiukan ”yli” Fräulein Schneiderin. Vähempikin vapina ja säikkyminen riittäisi.
Timo Luoma on sen sijaan hurmaava kilttinä Herr Schultzina. Pienillä eleillä ja äänenpainoilla hän luo sympaattisen leskimiehen.

Myös Miika Alatupa, joka ensi-illassa näytteli Ernst Ludwgia, on erittäin luonteva roolissaan.

Petteri Hautalan esittämä Seremoniamestari on puettu puoliksi naiseksi, puoliksi mieheksi.

KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Seremoniamestarista on moneksi

Cabaret’n keskeinen henkilö on Seremoniamestari. Hänen roolinsa merkitystä voi tulkita monin tavoin.

Seremoniamestari on kuin antiikin Kreikan näytelmien kuoro, joka kommentoi tapahtumia. Hän on myös kuin Shakespearen näytelmien narri, joka apinoi muiden ilmeitä ja eleitä ja hulluttelee, mutta on myös totuudenpuhuja.

Hän on myös yökerhokabareen juontaja, joka johdattaa seuraavaan sketsiin tai kohtaukseen ja lauluun.

Hän esittää myös itse kabareenumeroita, varsin riettaitakin. Seremoniamestarin lauluissa Willkommen, Kaks leidii ja Kaukaa mun silmät jo huomaa on seksi vahvasti läsnä, ja nimenomaan suhteet, jotka eivät ole aivan perinteisiä.

Yksi tämän musikaalin teemoista onkin kysymys: Ketä saa rakastaa?

Sitä mukaa, kun suomalainenkin yhteiskunta on vapautunut hyväksymään sateenkaari-ihmisiä, polyamoriaa ja muita rakkauden vähemmistökirjolla olevia, Seremoniamestarin hahmon tyrmäävyys ja hänen laulujensa huumorivaikutus ovat haalistuneet.

Petteri Hautalan joka paikkaan ehtivä, fyysinen Seremoniamestari tekee vaikutuksen. Hautala laulaa komeasti ja liikkuu notkeasti. Hän on androgyyni, pukeutunut puoleksi naiseksi, puoleksi mieheksi. Ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa hän tuo mieleen jopa buddhalaisen munkin olemuksen.

Tämän musikaalin kuuluisimpiin lauluihin kuuluva Raha pallon saa pyörimään (Money, money) on huippukohtaus kaikin puolin. Seremoniamestari pääsee kunnolla revittelemään, ja dollarinvihreinä hehkuvat pystylyhdyt tanssivat katossa laulun tahtiin. Tämän kohtauksen visuaalisuus ja koreografia tekevät vaikutuksen! Valitettavasti ensi-illassa juuri tässä laulussa osa sanoista puuroutui niin, että niistä ei tahtonut saada selvää.

Seremoniamestarin loppukohtaus jää mieleen. Kohtauksessa on selvät viitteet keskitysleiriin ja toisaalta sukupuolten tasa-arvoon tai kokonaan sukupuolettomuuteen.

Ensin oli romaani

Cabaret-musikaalin tarinassa vuorottelevat lineaarisesti etenevät ihmissuhteet ja yökerhossa tanssittavat kabaree-numerot.

Se saattaa vaikuttaa katkelmalliselta ja hankalalta seurata. Katkelmallinen rakenne on kuitenkin jo alkuperäisessä Christopher Isherwoodin kirjoittamassa romaanissa Jäähyväiset Berliinille (Goodbye to Berlin, 1939).

Romaani koostuu kuudesta tarinasta, jotka Berliiniin vuonna 1930 matkustanut englantilainen kirjailija on kirjannut muistiin. Romaanissa kirjailija on Christopher Isherwood itse. Hän asuu Fräulein Schröderin asuntolassa ja käy erilaisissa kapakoissa, jossa tapaa myös erikoisen maannaisensa Sally Bowlesin.

Isherwood taltioi erilaisia persoonia, natsien väkivaltaisuuksia ja Berliinin henkeä kertomuksiinsa. Hän kirjoittaa: ”Minä olen kamera, suljin avoinna, täysin passiivinen, tallentava, en ajatteleva”.

Vuonna 1951 John van Druten muokkasi Isherwoodin romaanista näytelmän I Am a Camera. Näiden kahden, romaanin ja näytelmän, pohjalta syntyi musikaali Cabaret vuonna 1966.

Vuonna 1972 sai ensi-iltansa legendaarisen koreografin Bob Fossen ohjaama musikaalielokuva Cabaret, joka perustui samannimiseen teatterimusikaaliin. Pääosissa Sally Bowlesina oli häikäisevä Liza Minnelli. Elokuva voitti kahdeksan Oscar-palkintoa.

Fräulein Schneiderin (Raisa Vattulainen) ja Herr Schultzin (Timo Luoma) rakkauslaulu kertoo ananaksesta.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Laulut ovat vaihdelleet

Alkuperäisessä Cabaret-teatterimusikaalissa on monta laulua, joita ei kelpuutettu elokuvaversioon ollenkaan.

Näitä kuullaan Vaasan kaupunginteatterin versiossa, muun muassa Älä kerro mammalle (Don’t Tell Mama) ja Laulu ananakselle (It Couldn’t Please Me More).

Elokuvaa varten sävellettiin muutama uusi laulu, muun muassa Mein Herr ja Money, Money.

Myöhemmissä teatteriversioissa näitä suosittuja, elokuvaan tehtyjä lauluja lisättiin tarinaan.

Mein Herr -laulua ei ole viime vuosina saanut esittää teattereissa, eikä sitä kuulla Vaasassakaan, koska laulun tekijänoikeussopimus on tiettävästi umpeutunut. Money, money eli Raha pallon saa pyörimään esitetään Vaasassakin.

Musikaalissa on 7-miehinen orkesteri, jota kipparoi teatterin oma kapellimestari Sauli Perälä. Soundi on hyvä ja sopivan rempseä!

Harvoin kiinnitän musikaalin äänisuunnitteluun niin paljon huomiota kuin nyt. Jouni Tapio tuo usean kohtauksen taustalle marssin ääniä ja massojen puheensorinaa. Alitajunta yhdistää ne heti dokumenttifilmeihin Adolf Hitleristä valvomassa paraateja. Uhka korostuu.

Sallyn (Emma-Sofia Hautala) asu Cabaret'n nimikkolaulussa on uhkuu glamouria, mutta se on ristiriidassa esitystyylin kanssa.
KUVA: KASPER DALKARL

Musta on musta

Cabaret'ssa on runsaasti musiikkia, sekä kabaree-numeroita (esitys esityksen sisällä) että tarinaan istutettuja lauluja. Laulamisen lisäksi koreografiat onnistuvat koko näyttelijäporukalta hyvin. 

Reija Wäre on käyttänyt koreografiassa paljon akrobatiaa ja suurta liikekieltä. Se on näyttävää, mutta menee välillä jopa koheltamisen puolelle.

Erityisen kiitoksen ansaitsee toisen näytöksen aloituskappale, jossa esitetään rekvisiittatanssi knalleilla leikkien.

Olli Haakanan suunnittelma valaistus on edukseen esimerkiksi syntisen punaisena hehkuvassa Willkommen-laulussa, vihreässä rahalaulussa, kuten todettu, ja ananaslaulussa, jossa maailma kuumottaa sopivasti ananaksenkeltaisena.

Sen sijaan musikaalin muuhun visuaaliseen puoleen olen pettynyt.

Mika Haarasen suunnittelema lavastus sijoittuu lavan sivu- ja takareunoille, ja keskeltä suuri näyttämö on pääasiassa tyhjä. Kutsuvaa kabaree-tunnelmaa ei synny.

Lisäksi ohjauksessa kohtaukset on plaseerattu suurelta osin keskinäyttämölle. Etunäyttämöllä on suurimman osan aikaa 2–4 metriä tyhjää tilaa näyttelijöiden ja yleisön välissä.

Kun ensi-illassa lisäksi oli 2–4 ensimmäistä riviä enimmäkseen tyhjänä, näyttelijöiden oli ikään kuin kurotettava pitkälle rampin yli koskettaakseen katsojien tunteita tai nauruhermoja. Tästä saattaa seurata ylinäyttelemistä, yritetään liikaa.

Lavastuksen pääväri on musta, ja samoin on pukujen laita. Pukusuunnittelija Joona Huotari on pukenut päähenkilö Sallyn mustiin, kuten myös Kit Kat Clubin tanssijat ja suurelta osin Seremoniamestarinkin.

Tehostevärejä, kuten Sallyn vihreä turkki ja Seremoniamestarin keltainen paidanpuolikas, on käytetty liian niukasti.

Mustassa lavastuksessa mustat vaatteet eivät lähde hehkumaan, eikä esitys säväytä visuaalisuudellaan. Ollaan kuin suruvaatteissa.

Kabareetanssijoiden värikkäät peruukit tekevät halvan vaikutelman. Vaikka rappiollisesta aikakaudesta on kyse, rappionkin voi tehdä näyttämölle tyylikkäästi.

Allu Tuppurainen oli tyylikäs Seremoniamestari vuonna 2000.
KUVA: JYRKI TERVO/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Näyttelijäsuoritukset jäävät mieleen

Olen nähnyt Cabaret-musikaalin näyttämöllä kolmesti aiemmin. Jokaisessa on ollut jotain hyvää, mutta myös jotain, joka ei ole ollut ihan niin onnistunutta.
Samoin on nyt tässä uusimmassa, Vaasan kaupunginteatterin versiossa.

Ensimmäisen Cabaret’ni näin vuonna 1987 Tampereen Työväen Teatterissa. Mieleen jäivät dekadentti, mutta tyylikäs Sally, jota esitti Tiina Weckström, ja pehmeän koskettava Raili Veivo Fräulein Schneiderina.

Vuonna 1993 näin Cabaret’n ruotsinkielisenä versiona Åbo Svenska Teaterissa. Mieleen jäi huikean kaunis ja elegantti Sally, jota esitti Birthe Wingren. Kit Kat Klubin tanssijoina olivat Tanssiteatteri Erin erittäin taitavat tanssijat.

Kolmannen kerran näin tämän musikaalin Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2000. Mieleen jäi erittäin vahvasti Allu Tuppuraisen esittämä Seremoniamestari. Silloin oli Kit Kat Klubin esiintyjien joukossa nuori Jakob Höglund, joka on nykyään Lilla Teaterin johtaja ja urallaan ohjannut monia musikaaleja, myös Vaasaan. Höglundin Cabaret-ohjaus Turun kaupunginteatteriin vuonna 2020 ja uudelleen viime näytäntövuonna sai paljon suitsutusta.

Tämän artikkelin lähteet:

Christopher Isherwood: Cabaret – Jäähyväiset Berliinille, Kurt Gänzl: Gänzl’s Book of the Musical Theatre, Cabaret-musikaalin käsiohjelmat TTT 1987, ÅST 1993 ja Vaasan kaupunginteatteri 2000 ja 2024.

Sain lehdistölipun ensi-iltaan.

Mariat säteilevät kauniisti Vaasassa –West Side Story on suurten tunteiden vauhdikasta vuoristorataa

Sarah Nedergård säteilee Mariana Vaasan kaupunginteatterin West Side Storyssa.
Ei ihme, että Jussi Lukácsin esittämä Tony rakastuu häneen.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

West Side Story. Käsikirjoitus Arthur Laurents, suomennos Sami Parkkinen. Säveltäjä Leonard Bernstein, laulujen sanat Stephen Sondheim. Ohjaus Seppo Välinen, kapellimestari Sauli Perälä, koreografia Reija Wäre. Lavastus Teppo Järvinen, puvustus Paula Varis, valot Olli Haakana, äänet Niklas Nybom. Rooleissa mm. Sarah Nedergård, Jussi Lukács, Sofia Arasola, Petteri Hautala, Maija Andersson, Jarno Hyökyvaara, Pekka Hiltunen. Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 16.9.2022.

****************************************

Vaasan kaupunginteatterin tämän näytäntövuoden suursatsaus on West Side Story, vauhdikas ja tunteikas kulta-ajan musikaali. 

Esitykset jatkuvat 1.4.2023 saakka.

1950-luvun New Yorkiin sijoittuvassa tarinassa nuorten rakkaus sykkii kuuman punaisena muutoin harmaassa, nuorten mieliä rusentavassa suurkaupungissa.

Tarinan päärooleissa, toisiinsa rakastuvina Tonyna ja Mariana on kaksoismiehitys. Näin molemmat pääparit syksyn esityksissä. Tässä oma näkemykseni tästä musikaalista ja hieman sen historiaa.

Tätä päivää

Musikaali perustuu löyhästi William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmään.

Idea tehdä 400-vuotiaasta tarinasta moderni musikaali oli vuonna 1957 nähdyn kantaesityksen ohjaajan ja koreografin, Jerome Robbinsin.

Vaasan kaupunginteatterin produktion markkinoinnissa on ehkä liikaakin korostunut Romeo ja Julia -lähtökohta, sillä vuosikymmenien myötä West Side Story on ansainnut maineensa ja asemansa teattereissa ihan omista lähtökohdistaan, itsenäisenä teoksena.

Toki tarina kertoo kahden nuoren salamarakastumisesta, joka vie jalat alta ja muuttaa nuorten maailman täysin. Loppuratkaisu on kuitenkin erilainen kuin Romeossa ja Juliassa.

Eivätkä päähenkilöt edusta kilpailevia perheitä, vaan kahta eri kulttuuria, toisiaan vihaavia katujengejä. Jetsit ovat amerikkalaisia ja Sharksit maahanmuuttajia Puerto Ricosta. Yhdessä he vihaavat auktoriteetteja. Niitä edustavat tarinassa poliisit.

West Side Storyn tarinaa ei tarvitse tuoda tähän päivään, sillä se on tätä päivää samalla tavoin kuin se oli syntyajankohtanaan 1950-luvulla.

Kantaväestön ja maahanmuuttajien riidat ovat arkea eri puolilla maailmaa. Kaduilla maleksivat jenginuoret eivät voi hyvin, ja kotona on monenlaisia ongelmia. Turhautumista puretaan vihanpitoon muualta tulleiden kanssa, ja koston kierre vain jatkuu. Kenelle kadut kuuluvat, kuka siellä saa kulkea rauhassa? Entä hyväksytäänkö sekasuhteet? Kuka saa rakastua keneenkin?

Teoksen teemoina ovat rakkaus ja aikuiseksi kasvaminen, mutta myös rasismi ja suvaitsemattomuus.

West Side Story kuuluu musikaaligenren kulta-ajan merkkipylväisiin, joka on jäänyt elämään tarinana ja musiikkina ja josta nähdään aina uusia näyttämöversioita.

Se kuuluu myös genren uudistajiin. Aikanaan West Side Story oli ensimmäinen musikaali, jonka henkilöt olivat kadun nuoria, joiden puhe oli aggressiivista ja rumaa, sellaista kuin kaduilla puhuttiin. Siihen saakka musikaalien kieli ja laulut olivat olleet kovin siloiteltuja.

Aina joskus kuulee vieläkin puhuttavan vähättelevästi musikaaleista. Että ne ovat sellaista höttöä, unelmaa ja hauskuutta. Näin ajattelevien ihmisten toivon löytävän West Side Storyn katsomoon, sillä tämä teos ei ole höttöä, vaan asiaa. Se on tragedia, vaikka onkin musikaali.

Sarah Negergård laulaa upeasti ja ilmentää Marian nuoruutta ja viattomuutta. Jussi Lukács on hyväuskoinen Toni.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Säteilevät Mariat

Kinastelevien jengien toisiinsa rakastuvat nuoret ovat Jetsien Tony ja Maria, jonka veli Bernardo johtaa Sharkseja.

Vaasan versiossa Paula Variksen suunnittelemassa puvustuksessa ei käytetä jengitunnuksia. Se hankaloittaa tarinaan sisäänpääsyä, sillä ensimmäisissä kohtauksissa katsojan on vaikea erottaa, kuka kuuluu mihinkin jengiin, kun kaikkien vaatetus on musta-valko-harmaata.

Myöhemmin Jetsit tunnistaa sinisävyisistä ja Sharksit punasävyisistä vaatteista.

Vaasassa päärooleissa on kaksoismiehitys. Ensi-illassa 16.9.2022 Tonya esitti Jussi Lukács ja Mariaa Sarah Nedergård.

Sofia Arasola näyttelee hyvin Marian heräävää seksuaalisuutta. Petteri Hautala on huolehtiva, mutta hanakka Tony.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Petteri Hautalan näin Tonyna ja Sofia Arasolan Mariana 12.11.22.

Lukácsia on vaikea uskoa nyrkkeileväksi jengiläiseksi, mutta rakastuneen ja hyväuskoisen nuoren miehen hän tekee uskottavasti. Lukács on itse toisen polven maahanmuuttaja ja osaa ehkä siksi samaistua Tonyn rooliin. Minua sykähdytti erityisesti hänen tulkintansa kauniista Maria-balladista. Hän antoi tulla niin tunteella, että lauloi suoraan sydämeeni.

Hautalan ääni on jotenkin pehmeä, se ei kanna ihan katsomon perälle saakka. Mutta Hautala on reippaampi, hanakampi Tony. Molempi parempi.

Sarah Nedergård esitti Maria-nimistä roolia myös edellisessä musikaalissaan Vaasan kaupunginteatterissa. Koronasyksynä 2020 ehdin nähdä The Sound of Musicin ennen koronasulkua, ja ihastuin Nedergårdin viattomaan nunnakokelaaseen.

Myös West Side Storyssa Nedergård säteilee iloisen, nuoren, viattoman tytön roolissa. Rakastuminen ”väärään” poikaan syöksee Marian tunteiden vuoristorataan, ja tämänkin Nedergård tulkitsee hyvin.

Sofia Arasola tulkitsee Marian nupullaan olevaa seksuaalisuutta ja siihen liittyvää nuoren naisen määrätietoisuutta hienovireisesti.

Vaasan kaupunginteatterin molemmat Mariat laulavat upeasti vaativat roolinsa. Heidän vastapareinaan Jussi Lukács ja Petteri Hautala eivät yllä aivan samalle tasolle laulullisesti.

Marian esittäjät myös näyttävät puertoricolaisilta. Kampaukset ja maskit ovat Maija Hauta-Ahon ja Saila Pohjavaaran suunnittelemia.

America-laulu on Anitan (Maija Andersson) bravuuri.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Suuresta roolimäärästä haluan nostaa esiin erityisesti Anitan, Bernardon tyttöystävän roolin, jolla on vaa’ankieliasema. Hänen toimintansa vaikuttaa lopputulokseen.

Näin kahdesti Anitan roolissa kerrassaan loistavan Maija Anderssonin. Hän vakuuttaa ja valloittaa varmalla, viimeisen päälle sisäistetyllä suorituksellaan.

Nuorista katujengijätkistä testosteroni tuoksuu takariville saakka. Se kiihkeys on nuoruutta aidoimmillaan.

Vaasan kaupunginteatterissa Actionin roolissa Antti Kerosuo ylinäyttelee uhoa ärsyttävyyteen saakka. Gee Officer Krupke (Hei konstaapeli Krupke) -laulu on Actionin bravuuri. Huumorinumerossa on huikea koreografia käsilläseisonnasta lähtien.

Antti Kerosuo vierailee Actionin roolissa Vaasan kaupunginteatterin West Side Storyssa. Jengiläisten uho on suurta.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Juuri tämän poliiseja ja muita auktoriteetteja irvailevan laulun paikka musikaalin libretossa on ollut liikkuva. Arthur Laurentsin kirjoittamassa, alkuperäisessä tekstissä sen paikka on toisen näytöksen lopulla, jossa se Vaasassakin kuullaan.

Se on hieman kummallinen kohtaus huumorilaululle, kun osa jengiläisistä on juuri kuollut. Niinpä vuonna 1961 ilmestyneeseen elokuvaversioon tämä laulu siirrettiin laulujen alkuperäissanoittajan, Stephen Sondheimin toiveesta tarinan alkupuolelle kohtaukseen, jossa poliisit käyvät paimentamassa jengiläisiä olemaan tappelematta. Taistelu vastustajien kanssa on kuitenkin jengiläisten tarkoitus, joten auktoriteettien irvailulaulu tässä kohtaa on loogisesti oikeassa paikassa, Tonight (Tää yö) -balladin ja vauhdikkaan America-numeron jälkeen.

Suomessakin on nähty West Side Storyn näyttämöversioita, joissa tämä laulu esitetään eri kohtauksessa kuin alkuperäisplarissa. Lahden kaupunginteatterin versiossa vuonna 1988 Gee Officer Krupke oli koko show’n ensimmäinen laulunumero, jopa ennen Jets (Jetit) -laulua. Se tavallaan paalutti koko tarinan perusvireen hieman erilaiseksi kuin laulujen tavallinen järjestys.

Vauhdikas koreografia

Vaasan kaupunginteatterissa Seppo Välisen ohjaus ja Reija Wären koreografia kulkevat käsi kädessä. Puheesta lauluun liu’utaan sulavasti, ja kaikki liikkuminen, pienimmätkin eleet, on mietitty tarkasti.

Ryhmäkohtaukset ovat näyttäviä, sillä ensemblessa on riittävästi tanssivia ja näytteleviä, nuoria osaajia. Monissa jengiläisten rooleissa on avustajia, joista osa on teatterialan opiskelijoita muun muassa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta.

West Side Story on nimenomaan tanssin juhlaa, niin kuin nuorisomusikaalit usein ovat. Wären koreografiassa on paljon hyppimistä, pomppimista, kiipeilyä ja akrobatiaa niin, että katsoja pidättelee välillä henkeä ja toivoo, ettei näyttelijöille käy hullusti. Lopputulos on vauhdikas kokonaisuus ja yhtymäkohdat esimerkiksi elokuvaversion tansseihin ovat ilmeiset.

Vaasan kaupunginteatterin West Side Storyn joukkokohtaukset ovat näyttäviä, sillä lavalla on tarpeeksi  näyttelijöitä, jotka selviävät loistavasti vauhdikkaista koreografioista. Lavastuksessa on sopivasti tilaa ja tasoja näyttävälle koreografialle.
Kuva: Linus Lindholm/Vaasan kaupunginteatteri

Liikkuva lavastus

Teppo Järvisen suunnittelema tyylikäs lavastus vaihtuu sujuvasti tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Vaikutuksen tekevät elokuvista tutut, New York -kuvastoon kuuluvat metalliset paloportaat. Niillä kiipeillään, roikutaan ja tunnustetaan syviä tunteita.

Lavastuksen perusväri on harmaa, mutta harmaita pintoja pestään Olli Haakanan tekemässä valosuunnittelussa voimakkailla punaisilla, sinisillä ja vaikkapa violeteilla väreillä. Niissä on musikaalin vaatimaa visuaalisuutta.

Jännä lavastuksen yksityiskohta on Marian huone, jonka seinä muuttuu katsojille läpinäkyväksi, kun joku on eteisessä odottamassa huoneeseen pääsyä.

Lavastuksessa on luonnollisesti paljon tyhjää, jotta tansseille on tilaa, mutta näyttämökuvaa hallitsee kaiken yllä kulkeva silta, josta jengien jäsenet tarkkailevat tilanteita. Ja toisaalta, onhan tarinassakin kyse eräänlaisesta sillanrakentamisesta.

Laulut elävät teatterin ulkopuolellakin

West Side Storyn on säveltänyt Leonard Bernstein, joka tunnetaan myös klassisen musiikin taitajana ja sinfoniasäveltäjänä.

Hänen säveltämänsä ensimmäinen musikaali oli nimeltään On the Town (1944), toinen Wonderful Town (1953). Lisäksi hän on säveltänyt muun muassa operetin Candide (1956). Hänen tunnetuin teoksensa on kuitenkin musikaali West Side Story.

Siinä yhdistyvät monimutkaiset klassisen musiikin kuviot jazzin ja latinaisamerikkalaisen musiikin rytmeihin. Melodinen, monipuolinen musiikki on sävelletty isolle orkesterille ja on vaativaa esitettävää sekä soittajille että laulajille.

Vaasan kaupunginteatterin versiossa musiikki on vahvaa. Sauli Perälän kipparoimassa orkesterissa on peräti 12 soittajaa, jotka soittavat upeasti. Soundi on täyteläinen, muttei päällekäyvä.

West Side Storyssa on useita klassikoiksi muodostuneita kappaleita, jotka jäävät soimaan päähän. Tunnetut kappaleet elävät omaa elämäänsä teatteriteoksen ulkopuolella, esimerkiksi useiden jazzlaulajien ohjelmistossa.

Tällaisia ovat muun muassa lemmenduetto Tonight (Tää yö) ja balladit Maria ja Somewhere (Jossain). Tämä musikaali kannattaa nähdä jo pelkästään näiden kappaleiden tähden.

Westiksen historiaa

West Side Story sai kantaesityksensä Broadwaylla 26.9.1957. Sitä esitettiin New Yorkissa yhtäjaksoisesti 732 kertaa, jonka jälkeen se lähti kiertueelle.

West Side Storyn suomenkielinen kantaesitys – ja samalla Pohjoismaiden kantaesitys – nähtiin Tampereen Teatterissa vuonna 1963, ja show pyöri siellä kolmen vuoden ajan.

Sen jälkeen sitä on esitetty noin parissakymmenessä ammattiteatterissa ympäri Suomen. West Side Story on suomennettu useaan kertaan katu-uskottavuuden saamiseksi. Teoksen hahmot ovat nuoria, ja nuorten slangihan muuttuu koko ajan. Suomennoksia ovat tehneet ainakin Sauvo Puhtila, Jukka Asikainen, Juha Siltanen, Jukka Virtanen ja Kristiina Drews sekä Sami Parkkinen, jonka versio nähdään Vaasassa.

West Side Story oli Tampereen Teatterin 100-vuotisjuhlanäytelmänä vuonna 2004. Nyt sama musikaali on kantava teos Vaasan kaupunginteatterin 80-vuotisjuhlavuodessa.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun West Side Storya esitetään Vaasan kaupunginteatterissa. Toivon, että nuoret löytävät katsomoon, koska musikaali kertoo nuorten elämästä ja esitys on raikas ja koskettava.

Muistan nähneeni Westiksen ensi kerran Lahden kaupunginteatterissa keväällä 1988. Mieleen on jäänyt valtavan suuri ja tyhjä näyttämö sekä silloinen Tonyn esittäjä, nuori Pentti Hietanen, joka totisesti esitti vahvasti laulunsa, mutta tanssia hän ei osannut. Hänen kanssaan roolissa vuorotteli muuten Pave Maijanen, jonka vetoa en nähnyt. Hietanen uusi roolinsa Tonyna Helsingin kaupunginteatterissa 1996.

Keväällä 1992 näin Westiksestä mielestäni tähän mennessä kiinnostavimman version. Se oli Helsingin kaapelitehtaalle toteutettu, taidekorkeakoulujen opiskelijoiden opintoihin kuuluva yhteistyöproduktio, jonka ohjasi Leena Havukainen.

Silloin Mariaa näytteli Sanna Saarijärvi, Anitaa Mari Vainio ja Tonya Toni Wahlström. Varsinkin Marian ja Anitan vahvat roolit jäivät mieleeni, samoin Kari-Pekka Toivosen Riff. Näyttämöllä nähtiin monia tulevia näyttelijäsuuruuksia. Nuorina opiskelijoina he olivat juuri sopivanikäisiä esittämään katujengiläisiä.

West Side Storysta on tehty kaksi elokuvaversiota. Vuoden 1961 elokuva sai 10 Oscaria, muun muassa parhaan elokuvan palkinnon. Mariaa esitti nuori Natalie Wood.

Steven Spielberg ohjasi uuden elokuvaversion vuonna 2021.
*****************

Tämä tekstini on julkaistu paljon lyhyempinä versioina maakuntalehti Ilkka-Pohjalaisessa 17.9.2022 verkkosivulla, 18.9.2022 printtilehdessä sekä kaupunkilehti Vaasassa 21.9.2022.

Lähteinä: Petr Gradenwitz: Leonard Bernstein. The Infinite Variety of a Musician. (1987), West Side Story -DVD (1961 versio) oheismateriaaleineen, Ilona-esitystietokanta, Anne-Maarit Nurmen pro gradu: Teatterimusikaalin lajipiirteitä ja vanhoja käsiohjelmia eri teattereista.

Korona-pelko tyhjensi katsomoa Turussa

Marketta Tikkanen on valloittava nimihenkilö Turun kaupunginteatterin Amélie-musikaalissa.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Amélie.

Suomen kantaesitys 13.9.2019 Turun kaupunginteatterissa. Libretto Craig Lucas, laulujen sanat Daniel Messé ja Nathan Tysen, sävellys Daniel Messé, suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus ja koreografia Reija Wäre, musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä. Lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Erika Turunen, valosuunnittelu Kalle Ropponen, äänisuunnittelu Iiro Laakso videosuunnittelu Sanna Malkavaara. Rooleissa mm. Marketta Tikkanen, Mikael Saari, Kirsi Tarvainen, Lasse Lipponen, Jouni Innilä.

*****************

Olipa epätodellinen ja hämmentynyt olo Turun kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa torstai-iltana 12.3. 

Kun Amélie-musikaali oli alkamassa ja katsomon ovet suljettiin, seitsemällä ensimmäisellä tuolirivillä istui yhteensä kuusi katsojaa.

Vasta 8. riviltä lähtien oli yleisöä, mutta eivät loputkaan rivit täynnä olleet. Suuren puolen katsomossa on 15 penkkiriviä.

Valojen himmentyessä luikahdin 10. rivin reunapaikalta huippupaikalle 6. rivin keskelle, ja sain rauhassa olla siinä.

Säälin näyttelijöitä: on varmaan epäkiitollista näytellä, kun eturivissä istuu kolme ihmistä, ja sen jälkeen on monta penkkiriviä tyhjää. Väliaplodit laulujen jälkeen olivat väistämättä laimeat.

Väliajalla ihmisiä pyydettiin siirtymään katsomon etuosaan, mutta yllättävän harva noudatti pyyntöä. Suomalainen on kuuliainen. Jos on lippu ostettu 14. riville, niin siellä sitten istutaan, vaikka edessä olisi monta riviä tyhjiä penkkejä.

Samana päivänä Suomen hallitus linjasi, että kaikki yli 500 ihmisen tilaisuudet perutaan. 

Turun kaupunginteatteri tiedotti iltapäivällä, että illan esitys näytellään normaalisti.

Lipun ostaneet tekivät omat päätöksensä, ja arvioisin, että noin puolet katsojista perui tulonsa teatteriin.

Minulla kävi tuuri, että ehdin nähdä Amélien torstai-iltana. Huomisen eli lauantain Amélie-iltanäytös on peruttu.

Eri teattereilla näyttää olevan erilainen käytäntö korona-viruksen uhatessa suomalaisia yhä pahemmin. 

Jotkut teatterit ovat peruneet kaikki kevään näytökset, jotkut peruvat osan esityksistä, ja jotkut rajoittavat talossa olevien ihmisten määrän (katsojat mukaan lukien) 500 henkilöön. Tältä näyttää nyt perjantaina puoliltapäivin.

Tunnin kuluttua tai huomenna tilanne saattaa olla jo toinen.

Jos on ostanut lipun johonkin kevään esitykseen johonkin teatteriin, kannattaa seurata teatterin omaa tiedotusta ja toimia sen mukaan.

Osa kulttuuri- ja muista tapahtumista voidaan siirtää esimerkiksi syksyyn, mutta teatterissa tämä ei oikein toimi. Ensi näytäntövuosi on jo suunniteltu, uutta ohjelmistoa pukkaa esiin, ja osaa musikaaleista ja näytelmistä harjoitellaan jo.

Jos esitykset tältä keväältä perutaan, ne menevät sitten todella ohi.

Suomi ei tietenkään ole ainoa maa, jonka teattereita korona koskee.

Broadwaylla teattereita suljetaan myös, ja show’t ovat ohi 12. ainakin huhtikuuta saakka.

***************

Amélie-musikaalissa on kyse henkisten lukkojen avaamisesta.
Ja potrettien ottamisesta valokuva-automaatissa.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Entäpä itse esitys Turussa? 

Muistan nähneeni Amélie-elokuvan, johon musikaali perustuu, ja muistan, ettei se tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta, vaikka sitä aikanaan kovasti hypetettiin. En siis odottanut paljoakaan.

Tarina ei tälläkään kertaa kietonut minua pauloihinsa. Musiikista en saanut minkäänlaista otetta, yksikään biisi ei jäänyt soimaan päähän.

Onneksi musikaalit ovat kuitenkin niin runsas taidemuoto, että katsottavaa ja seurattavaa on silti, vaikka tarina ei kosketakaan.

Pääosan esittäjät ovat erinomaisia. 

Marketta Tikkanen on aito ja uskottava Améliena, omassa maailmassaan elävänä, muita ihmisiä karttelevana nuorena naisena. Hän ilmeikkäitä kasvojaan katselin mielikseni, ja laulaminen oli nautittavaa kuultavaa.

Mikael Saari on myös uskottava ujona pornokaupan työntekijänä. Toinen rooli Elton Johnina on vaikuttava ja hauska. Staran maneerit ovat kohdallaan, vaikka loppu meni ehkä hiukan överiksi.

Kirsi Tarvainen tekee lyhyen, mutta mieleenjäävän roolin Amélien äitinä.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Kirsi Tarvainen tekee ammattitaidolla sekä Amélien äidin että ravintolan pitäjän roolit. En itse asiassa tajunnut, että Tarvainen oli myös äidin roolissa, ennen kuin luin käsiohjelmasta. Eleet, ilmeet ja habitus ovat näissä kahdessa niin erilaiset.

Amélie-musikaalin kaikki henkilöhahmot ovat jotenkin lukossa, kuvailee ohjaaja Reija Wäre käsiohjelmassa. Jostain syystä samastuin eniten taiteilija Dufayeliin (Jouni Innilä) ja hänen henkiseen lukkoonsa. Hän on 20 vuotta maalannut samaa teosta, kopiota Auguste Renoir’n Soutajien aamiaisesta. Minusta siinä on jotain riipaisevan traagista. Taiteilija, joka ei uskalla tehdä omanlaistaan taidetta. Ennen kuin Amélie muuttaa kaiken, tietenkin.

Erityismaininnan ansaitsee monessa roolissa urakoiva Lasse Lipponen. Hänen notkea puutarhatonttunsa on kerta kaikkiaan riemastuttava!

Amélie on jo neljäs tänä näytäntövuonna näkemäni musikaali, jossa nähdään nukkeja lavalla (ks. edellinen postaus Notre Damen kellonsoittajasta). Jättiläiskokoinen Pörri-kultakala on oikein söpö. Nukketeatteri musikaaleissa on selvästi nyt trendi!

Taiteilija Dufayel (Jouni Innilä) ja Amélie (Marketta Tikkanen) keskustelvat taiteesta.
KUVA: OTTO-VILLE VÄÄTÄINEN

Lavastaja Jani Uljas on luonut Amélie-musikaaliin kauniita näyttömökuvia. Haluaisin itsekin asua samanlaisessa vihreässä talossa kuin Amélie. Ja taiteilija Dufayelin ateljeeta olisin katsellut vaikka kuinka kauan. Kaunista harmoniaa. Erika Turusen suunnittelemat puvut sopivat upeasti kokonaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan kelpo esitys, vaikka tarina ei juuri minua koskettanutkaan.

Näin Amélien 12.3.2020. Sain esitykseen lehdistölipun.