 |
| Balettitanssija Francesca Hayward esittää Victoria-kissanpentua, jonka silmin tarina nähdään Cats-elokuvassa. KUVA: UNIVERSAL PICTURES |
Sanokoot kriitikot
mitä hyvänsä, minä nautin täysillä perjantaina
Suomen-ensi-iltansa saaneesta Cats-elokuvasta, enkä häpeä
tunnustaa sitä.
Tosin olen sitä
mieltä, että Cats on parhaimmillaan teatterissa, mutta kyllä se
maistuu elokuvanakin kuin kissalle kermaryyppy.
Jos taiteen
kokeminen saa kestohymyn kasvoille tai kyyneleet silmäkulmiin, se on
mielestäni tehnyt tehtävänsä. Taiteen tarkoitushan on liikauttaa
jotain ihmisen mielessä ja saada hänet ajattelemaan tai tuntemaan. Minulle kävi niin,
joten minusta Cats on hyvä elokuva. Niin yksinkertaista se on.
Vaikuttaako
kriitikoiden teilaus?
Perjantai 3.1.2020
kello 19.20 elokuvateatteri Bio Rex Vaasassa. 10 minuuttia
Cats-elokuvan ensi-iltapäivän iltaesityksen alkuun. Olen ainoa
ihminen katsomossa.
Ennen mainosten
alkamista tulee 8 muuta ihmistä, heistä vain 1 mies, liikkeellä
puolison kanssa. Mainosten aikana (10 minuuttia) tulee
sisään vielä yksi pariskunta.
Istun yksin omalla
rivilläni, kuin orpo piru. No, onneksi ei tarvitse häiriintyä
vierustoverien kännykänräpläämisestä elokuvan aikana.
Yleisökato saattaa
johtua siitä, että on luettu otsikoita, joissa kriitikot maailmalla
teilaavat koko Cats-elokuvan.
Ovatko ihmiset
todella niin yksioikoisia, että elokuvaa ei tulla katsomaan, jos
joku somessa tai lehdessä kirjoittaa, että se on huono?
Vaikka itsekin
kirjoitan kritiikkejä, olen sitä mieltä, että kriitikoita ei
kannata aina uskoa, vaan luottaa omaan makuunsa.
Saattaa tietenkin
olla, että musikaali lajityyppinä ei kiinnosta.
Vaikea silti uskoa,
kun katsoo teatterien katsojatilastoja: musikaalit ovat suosituinta
ohjelmistoa Suomenkin teattereissa vuodesta toiseen.
Ja olihan La La
Land, edellinen ”suuri” musikaalielokuva, hyvinkin suosittu.
Henkinen kynnys
Catsin kanssa on
tietty henkinen kynnys, joka on ylitettävä silloin, kun sen näkee
teatterissa, mutta näköjään myös elokuvana.
Katsojan pitää nimittäin hyväksyä, että tarina kertoo kissoista, joita näyttelevät
ihmiset. Ja että ihmisyys näkyy näissä kissoissa.
Katsojan on
uskottava ja hyväksyttävä tämä. Sen jälkeen voi heittäytyä
esitykseen!
Voiko olla, että
jotkut kriitikot ovat teilanneet Catsin juuri sen vuoksi, että he
kokevat tärkeäksi arvostella ja etsiä virheitä, eivätkä he
uskalla suostua kynnyksen ylittämiseen?
Hahmoilla on
karvoja, hännät ja kissan korvat. Mutta heillä on ihmisen silmät,
kädet ja jalat.
Ja elokuvassa he
liikkuvat suorastaan sikamaisen kissamaisesti. Ja tanssivat!
Upeasti esitettyjen
laulujen lisäksi nautin Cats-elokuvassa juuri monipuolisesta
liikekielestä.
Tanssit ovat
taidokkaita: pääasiassa tietenkin jazztanssia, koska musiikkikin on
hyvin pitkälti jazzia tässä musikaalissa, mutta mukana on myös
klassista balettia, steppiä, discoa ja katutanssia.
Kerrassaan
hurmaavaa, kissa vieköön!
Monen tähden
musikaalielokuva
Cats-elokuvassa
täyttyvät musikaalin vaatimukset: näyttelijän on osattava myös
laulaa ja tanssia.
Toki elokuvassa
käytetään elokuvallisia keinoja leikkauksesta erilaisiin
efekteihin, ja niillä feikataan hiukan sitä, jos näyttelijä ei
ole kovin taitava tanssija.
Mutta taidon äärellä
sopii nauttia, totisesti. Eikä tähdissä ole säästelty.
Englannin Royal
Ballet’n (Kuninkaallisen baletin) prima ballerina Francesca Hayward
tanssii kaunista klassista balettia elokuvan pääroolissa nuorena
Victoria-kissana.
Toinen
Kuninkaallisen baletin ensitanssija, australialainen Steven McRae
steppaa katsojalta jalat alta Skimbleshanks-rautatiekissana.
Amerikkalainen
laulaja, lauluntekijä ja tanssija Jason Derulo esittelee
monipuolista osaamistaan Rum Tum Tuggerina, hurmaavana ilkimyksenä.
Vielä ilkeämpi on
Macavity, jota näyttelee englantilainen Idris Elba. Macavitysta on
tehty todellinen pahis, teatteriversiota synkempi hahmo.
Kun englantilainen
koomikko James Corden keikaroi ja törmäilee roskatynnyreissä
Bustopher Jonesina, en saa hymyä pyyhittyä kasvoiltani.
Tietyllä tapaa
kaiken kruunaavat, erittäin englantilaisittain, etten sanoisi,
veteraaninäyttelijät Judy Dench vanhana Deuteronomyna ja Ian
McKellen Gus-teatterikissana. Mikä kokemus, mikä iän tuoma varmuus – ja toisaalta
epävarmuus, ja he antavat niiden näkyä!
Alkuperäisen
teatteriversion suurin Cats-hitti, Memory, kuullaan luonnollisesti
myös elokuvassa. Sen esittää amerikkalainen laulaja ja näyttelijä
Jennifer Hudson. Tulkinta on koskettava, joskaan ei paras versio,
jonka olen tästä laulusta kuullut. Ja räkää olisi voinut pyyhkiä
nenän alta pois.
Catsin säveltäjä
Andrew Lloyd Webber on säveltänyt elokuvaan yhden uuden kappaleen,
Beutiful Ghosts, joka on tavallaan Memoryn vastakappale sanomaltaan. Laulun on sanoittanut amerikkalainen Taylor Swift, joka
esittää elokuvassa Bombalurinaa.
 |
| Dame Judy Dench esittää vanhaa ja viisasta Deuteronomya Cats-elokuvassa. KUVA: UNIVERSAL PICTURES |
Muunneltu tarina
Catsin perustarina
on sama sekä teatteriversiossa että elokuvassa: tapahtumat
sijoittuvat yhteen yöhön, jonka aikana yksi kissoista valitaan
nousemaan kissojen taivaaseen, jotta hän pääsee syntymään
uudelleen.
Tarinaan on
kuitenkin ympätty mukaan hyvän ja pahan taistelua, kun Macavity
vangitsee muita kissoja, jotka haluavat kissojen taivaaseen, niin
kuin hänkin. Vangit pääsevät kuitenkin pakenemaan, ja pahan käy
huonosti. Tällaista ei ole teatteri-Catsissa.
Lisäksi tarinaa on
väritetty rakkaudella, kun nuori ja viaton Victoria-kissa rakastuu
nuoreen ja epävarmaan taikurikissaan, Mr. Mistoffeleesiin, jota
esittää Laurie Davidson.
Kissamainen Lontoo
ja silmäniskuja lajin mestareille
Catsin tapahtumat on
sijoitettu Lontooseen. Lavasteet ovat huikeat, vaikka paljon on
tietysti saatu aikaan tietokoneanimaation avulla.
Minua naurattivat
kissamaisittain väännetyt nimet Piccadilly Circusta muistuttavassa
paikassa. Siellä on esimerkiksi pelipaikka nimeltä Catsino ja
teatteriesitys nimeltä Brown Whiskers.
Jennyanydotsin
(Rebel Wilson) koti on erityisen kiehtova, sillä siellä on
esimerkiksi keinutuoli, jossa laiskanpulskea kissa (eli aikuisen
kokoinen nainen) mahtuu kellimään.
Ja koko elokuva
huipentuu Trafalgar Squaren suurten kissojen eli leijonapatsaiden
luona.
Aivan ihastuttavaa
on, että Cats-elokuva vinkkaa silmää oman lajinsa
mestariteoksille.
Esimerkiksi kun
torakat steppaavat täytekakun päällä, otos on kuin suoraan
amerikkalaisen ohjaaja-koreografin Busby Berkeleyn
elokuvamusikaaleista 1930–40-luvuilta.
Macavity tanssii
ylös valaistuja portaita, joiden kaltaisia on käytetty useissakin
musikaalielokuvissa.
Mr. Mistoffeleesin
takki on aito cockney jacket, napein koristeltu. Cockney-vaatteilla
on historia oikeassa elämässä, mutta näyttämöllä niitä on
käytetty muun muassa Me and My Girl eli Laitakaupungin Lordi
-musikaalissa.
Ja kun uuden elämän
saava Jellikkikissa on valittu, hän nousee korkeuksiin valtavan
kristallikruunun päällä, mikä on selvä silmänisku säveltäjä
Andrew Lloyd Webberin toiselle musikaalille, Phantom of the Operalle.
Cats-elokuva
perustuu teatteriversioon, joka sai ensi-iltansa Lontoon West
Endissä vuonna 1981. Sitä esitettiin Lontoossa yhtäjaksoisesti 21
vuotta. Vuonna 1983 Cats tehtiin New Yorkin Broadwaylle, jossa sitä
esitettiin yhtäjaksoisesti 18 vuotta. Musikaali on saanut useita
palkintoja. Suomessa Catsin ensiesitys oli Helsingin
kaupunginteatterissa vuonna 1986. Viimeksi sitä esitettiin pari
vuotta sitten Tampereen Teatterissa.
Cats-elokuvan on
ohjannut Tom Hooper (Kuninkaan puhe, Les Misérables, Tanskalainen
tyttö), koreografioinut Andy Blankenbuehler
(Hamilton-teatterimusikaali ja Catsin uusi esitys Broadwaylla 2016),
ja käsikirjoittanut Hooper yhdessä Lee Hallin (Billy Elliot)
kanssa.
Tästä pääset
elokuvan virallisille verkkosivuille, jossa on runsaasti kuvia,
videoita ja muun muassa roolilista.
