"Totta kai kuolen, sitten kun itse päätän"

Kuningas Berengerin (Jari Hietanen) aika käy vähiin Vaasan kaupunginteatterin absurdissa näytelmässä Kuningas kuolee. Teemu Vähäsen kauniit valot ja projisoinnit luovat kontrastia ravistelevaan tekstiin.
KUVA: LINUS LINDHOLM 

Eugène Ionesco: Kuningas kuolee.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 9.11.2019. Ohjaus Ville Härkönen, lavastus ja puvut Maria Antman, valot ja projisointi Teemu Vähänen, äänet Marko Rokala.

Rooleissa Jari Hietanen, Kirsi Asikainen, Essi Hurme, Topi Kohonen, Jenny Malmberg, Nuutti Saari.
*******************

Miltä sinusta tuntuisi, jos joku sanoisi, että kuolet 1,5 tunnin kuluttua?

Seuraisi samat vaiheet kuin minkä tahansa kriisiuutisen puhjettua:

1.  kieltäminen (ei voi pitää paikkaansa)
2.  suuttumus (älkää pelleilkö siinä)
3.  epäusko (näin ei voi tapahtua minulle) ja
4.  pelko (mitä tapahtuu, en halua, että se tapahtuu)
5.  lopuksi ehkä hyväksyntä, tai ainakin alistuminen väistämättömään

Kuningas kuolee -näytelmässä kuningatar Marguerite kertoo miehelleen, kuningas Berengerille, että tämä kuolee 1,5 tunnin kuluttua, "tämän esityksen lopussa". 
Berenger ei tahdo hyväksyä asiaa. Hän haluaa itse päättää, milloin kuolee, niin kuin hän on päättänyt kaikesta muustakin valtakunnassa. 
Mutta nyt on valta mennyt, aurinkokaan ei enää tottele häntä. 
Alkaa kuninkaan kamppailu itsensä, muiden ja kuoleman kanssa.

Vaasan kaupunginteatterissa lauantaina ensi-iltansa saaneen absurdin näytelmän on kirjoittanut Eugène Ionesco vuonna 1962.

Yksinäytöksinen näytelmä on aina ajankohtainen. 

Kuolema kun ei jätä ketään rauhaan, vaan johdattaa Tuonelan virran sillalle jokaisen vuorollaan.

Näytelmä on näyttelijä Ville Härkösen esikoisohjaus, ihan kelpo sellainen.

Absurdi näytelmä voi tarkoittaa esimerkiksi, että 

1. Siinä ei ole välttämättä lineaarista juonta.
2. Henkilöistä ei oikein ota tolkkua, keitä he ovat ja mikä heitä liikuttaa. 
3. Dialogissa ei välillä ole päätä eikä häntää.

Absurdiksi näytelmäksi tämä ei ole ihan sieltä absurdeimmasta päästä.

Dialogi on melkoista tykitystä. Puhetta on paljon, ja jokaiselle on annettu omat tähtihetkensä. 

Tekstin alla ja rivien välissä on varmasti paljon enemmän kuin katsoja pystyy kertakuulemalta ottamaan vastaan.

Juoni on melko selkeä: seurataan Berengerin kamppailua kuolemaa vastaan. Samaan aikaan, kun kuningas käy läpi eri vaiheita uutista sulattaessaan, katsoja miettii, kuoleeko kuningas todella.

Vai paljastuuko lopussa, että tämä on joku leikki tai peli? Absurdissa näytelmässä yllättävät käänteet ovat tavallisia. 

Paljastamatta sen enempää totean vain, että loppu onkin erikoinen.

Myös hahmot ovat melko selkeät.

On kuningas, jonka valtakunta on supistutunut satojen sotien seurauksena. Asukkaita oli miljardeja, nyt on tuhatkunta, hekin kaikki vanhoja, ja syntyvyys on nolla. 

Jari Hietanen vetää pääroolin komeasti, omalla tyylillään. Mieleen pulpahtelee saman näyttelijän taannoinen rooli Puntilan isäntänä.

Kuningas kiukuttelee välillä kuin lapsi ja takertuu valtikkaansa.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kuninkaalla on kaksi vaimoa, vanha kuningatar Marguerite ja nuori kuningatar Marie, jotka ovat toistensa vastakohtia ja antavat sen kuulua.

Marguerite on totuudenpuhuja, joka töksäyttelee ikäviä asioita suustaan välittämättä muiden tunteista. Siitä syntyy komiikkaa, mutta myös kiusaantumista. 

Kirsi Asikaisen työskentely on vakaata, rauhallisen varmaa loppuun asti.

Marie ihailee ja paapoo kuningasta ja latelee mantroja: "Sinä pystyt siihen, luota itseesi." "Älä luovuta!" "Aina on rakkautta, rakkaus kantaa." Mieleen tulevat väkisinkin kaikenlaiset henkinen hyvinvointi - ja onnellisuus-kurssit. 

Essi Hurme piirtää esiin epävarman Marien, joka elää vain kuninkaan kautta ja hänen käskystään.

Kuningattaret (Essi Hurme, vas. ja Kirsi Asikainen, oik.) asettuvat vastakkain asiassa kuin asiassa Kuningas kuolee -näytelmässä. Kuningas (Jari Hietanen) pyörähtelee valtapelin keskellä.
Taustalla tilannetta tarkkailee siivooja (Jenny Malmberg).
KUVA: LINUS LINDHOLM

Kuninkaan henkilääkäri on samalla astrologi ja meteorologi. Hän komppaa vanhaa kuningatarta ja yrittää valmistaa kuningasta kuolemaan. 

Topi Kohonen on vauhdikkuudessaan luonteva, mutta äänensävy ja olemus muuttuu teennäiseksi, kun käy ilmi, että lääkäri voi olla kuninkaan käskystä myös pyöveli. Tämä kohtaus ei liikuta katsojaa, vaikka paljastuksessa olisi hyvät ainekset siihen.

Vartija ihailee kuningasta ja muistaa hänen kunnianpäivänsä ja saavutukset. Kuninkaan vallan päättyminen näkyy muun muassa siinä, että vartija ei enää tottele häntä. 

Nuutti Saari näyttelee hyvin uskollisen alamaisen pienehkön roolin.

Kaiken keskellä häärii siivooja Juliette, joka on toisaalta kaikkein realistisin, toisaalta kaikkein kummallisin hahmo. Hän kertoo kiehtovassa dialogissa kuninkaalle elämästään köyhyydessä ja päättymättömän työtaakan rasittamana. Silti hän ei näytelmässä tee juuri mitään. 

Jenny Malmbergin Juliettesta en saa selvää, onko hän kuninkaan puolella vai tätä vastaan. Mikä on siivoojan toiminnan suunta, mitä hän pyrkii saavuttamaan?

Jäin ihmettelemään Malmberg silmänmuljautteluja. Niitä oli ainakin ennakkoesityksessä kovin paljon, eikä aina oikein käynyt ilmi, ketä siivooja mielessään manasi, kuningasta vai kuningattaria vai ketä. Lisäksi katse harhaili milloin minnekin, mikä antaa fokusoimattoman vaikutelman.

Vartija (Nuutti Saari), lääkäri (Topi Kohonen), kuningatar Marguerite (Kirsi Asikainen), kuningatar Marie (Essi Hurme) ja siivooja (Jenny Malmberg) yrittävät saada kuninkaan ymmärtämään, että tämän aika on täysi.
KUVA: LINUS LINDHOLM

Etelä-Koreassa on kuulemma keksitty liikeidea, että ihminen voi mennä makaamaan arkkuun ja kokeilla, miltä tuntuisi olla kuollut (Pohjalainen 8.11.2019).

Lähes saman kokemuksen voi saada katsomalla Kuningas kuolee -näytelmän.

Molempien ideana on, että kun tajuaa, kuinka rajallinen elämä on, ymmärtää, että jokainen hetki on arvokas. Kuolemaankin pitäisi valmistautua.

Kuningas kuolee johdattelee katsojan ajattelemaan omaa kuolemaansa, mutta näytelmästä voi löytää myös muita, hyvinkin ajankohtaisia teemoja, kuten:

1. Tarinassa viitataan useaan kertaan siihen, että säätilat ovat sekaisin ja tapahtuu luonnonkatastrofeja. Maapallo repeilee liitoksissaan ja voi huonosti.
2. Paljon puhutaan myös omistamisesta ja siitä, että pitäisi hoitaa kaikkea sitä, mitä omistaa, muuten se rapistuu. Mutta kun on koko ajan kiire, ei ehdi, huomenna sitten. 
3. Kuningas takertuu valtikkaansa, mutta mitä on valta ja kuka sitä lopulta käyttää? Näytelmän kuningas muistuttaa välillä tunnettuja lähihistorian diktaattoreita. Entä kantaako vallankäyttäjä vastuunsa?
4. Mitä on rakkaus? Onko rakkautta se, että kertoo totuuden, vai se, että kaunistelee sitä?

Maria Antmanin lavastus ja puvut pelaavat yksinkertaisilla ratkaisuilla. Valtaistuin, kruunu ja valtikka ovat hienot, samoin heidän korkeutensa puvut. Pienin keinoin luodaan hovimainen vaikutelma.

Erityismaininnan ansaitsevat Teemu Vähäsen valot ja projisoinnit. Ne ovat kauniita ja rauhoittavia, sopiva kontrasti näyttämön villille menolle ja ravisteleville sanoille.

Näin ennakkoesityksen 8.11.2019. Sain esitykseen lehdistölipun.