Iällä ei ole merkitystä – Wasa Teaterin Tårtljus on koskettava näytelmä äideistä ja tyttäristä

Tove Qvickström esittää pääosaa, Stinaa näytelmässä Tårtljus.
Sekä Qvickström että muut näyttelijät ovat näyttämöllä koko näytelmän keston ajan.
KUVA: FRANK A. UNGER

Noah Haidle: Tårtljus. Ohjaus Bobo Lunden, lavastus Pia Enroth, puvustus Helena Andersson, maskeeraus Josephine Derghokasian, valosuunnittelu Kristoffer Svenn. Rooleissa mm. Tove Qvickström, Lina Ekblad, Johan Fagerudd, Tuuli Heinonen, 

Suomen kantaesitys Wasa Teaterissa 14.9.2024. Näin esityksen 28.9. Viimeinen esitys 26.10.2024.
**************************

Juuri nyt kannattaa käydä Wasa Teaterissa katsomassa Suomen kantaesitys Tårtljus-näytelmästä. Jäljellä on enää kolme esitystä, viimeiset tulevana lauantaina 26.10.

Amerikkalaisen näytelmäkirjoittajan Noah Haidlen näytelmä Birthday Candles, ruotsiksi Tårtljus eli kakkukynttilät, on kerrassaan hurmaava.

Tarina kertoo Stina Askolinista (Tove Qvickström), joka vanhenee näytelmän alun 17-vuotiaasta näytelmän lopun 107-vuotiaaksi.

Ensin hän on teinityttö, joka harjoittelee koulunäytelmän vuorosanojaan ja haaveilee suuresta maailmasta. Äiti (Lina Ekblad) tekee hänelle syntymäpäiväkakkua ja opettaa samalla kakun perusreseptin tyttärelleen.

Sitten äiti haihtuu pois, ja äkkiä Stina onkin morsian.
Pian hän on tyttären ja poikalapsen äiti, leipoo itse omat syntymäpäiväkakkunsa ja yrittää sietää ylimielistä puolisoaan.

Aika kuluu, ja kohta Stinan poika esittelee hermostuneen miniäkokelaan (Tuuli Heinonen), joka tulee Stinan syntymäpäiville.
Pian Stina onkin eronnut ja mummo, jolta pojantytär kyselee neuvoja ja haaveilee suuresta maailmasta. Hänelle Stina opettaa äitinsä kakkureseptin. 

Tuuli Heinonen (vas. edessä) esittää hermostunutta miniää, joka tulee Stinan
(Tove Qvickström, edessä oik.) syntymäpäiville ja möläyttelee hölmöjä.
KUVA: FRANK A. UNGER

Syntymäpäivästä syntymäpäivään

Näytelmä etenee Stinan syntymäpäivästä syntymäpäivään, ja vuodet vaihtuvat melkeinpä näyttelijöiden ympäripyörähdyksellä.

Vuodesta toiseen Stinan syntymäpäivän muistaa hänen nuoruusaikainen ystävänsä ja naapurinsa Kennet, joka antaa Stinalle syntymäpäivälahjaksi kultakalan näytelmän alussa.
Kultakalalla on tärkeä symbolinen merkitys näytelmässä.

Samoin kuin kultakala kiertää kehää pyöreässä maljassaan, niin kiertää näytelmätekstikin ja henkilöhahmojen elämäntilanteet ympäri ja ympäri.

Samoja repliikkejä toistellaan. Lapset kysyvät samoja neuvoja vanhemmiltaan tai kuittailevat samalla tavalla vanhemmilleen. Ja lapset pohtivat samoja asioita kuin Stina elämänsä eri vaiheissa: mikä minusta tulee isona, kelpaanko, löydänkö rakkautta, jne. 

Stina (Tove Qvickström) saa syntymäpäivälahjaksi kultakalan ihailijaltaan Kennetiltä (Johan Fagerudd). Kultakala Atmanin roolissa näyttelee kuusi oikeata kultakalaa, jotka vuorottelevat näyttämöllä.
KUVA: FRANK A. UNGER

Näytelmä kestää Wasa Teaterissa 90 minuuttia ilman väliaikaa, ja sinä aikana päähenkilö Stina vanhenee 90 vuotta. Vanheneminen tehdään eleettömästi, hiustyyleillä, ryhdillä ja eleillä, ilmeillä. 

Se korostaa näytelmän sanomaa: Iällä ei oikeastaan ole merkitystä, koska meissä on kaikissa myös aikaisemmat minät: lapsi, nuori, nuori aikuinen, keski-ikäinen, jne. 

Näytelmässa pohditaan moneen kertaan: Olenko heittänyt elämäni hukkaan?

Toisaalta käy selväksi, että jokaisella on omanlaisensa elämänpolku, kestääpä se lyhyen tai pitkän aikaa. Ja se on hyvä niin.

Oleellisempi kysymys mielestäni onkin se toinen, jonka näytelmä esittää: Huomaanko sen kaiken hyvän, mitä minulla juuri nyt on? Sitä kannattaa miettiä ja siitä kiittää esimerkiksi joka vuosi syntymäpäivänä.

Tällaiset pohdiskelevat hetket ja koko näytelmän tematiikka on oivallista katsottavaa äideille yhdessä tyttärien kanssa.

Stinan (Tove Qvickström) metamorfoosi nuoresta aikuiseksi, sitten morsioksi, äidiksi, mummoksi, jne. tehdään vähäeleisesti muun muassa kampausta muuttamalla. Tässä hänen hiuksiinsa sitoo nauhaa Jon Henriksen.
KUVA: FRANK A. UNGER

Loistava ensemble

Wasa Teaterin ensemble tekee jälleen kerran tiivistä ja hyvää yhteistyötä. Tove Qvickström kannattelee loistavasti tarinaa eteenpäin, ja muut näyttelijät vaihtavat henkilöhahmosta toiseen. 

Ilahduttavaa on nähdä Johan Fagerudd pitkästä aikaa Wasa Teaterin näyttämöllä, ja tällä kertaa roolissa, joka ei ole niin itsekäs ja ylimielinen kuin useat hänen aikaisemmat roolinsa. Täydet pisteet usean sivuroolin hoitamisesta saa Tuuli Heinonen, joka tekee jokaisen roolihahmonsa riemastuttavasti ja täysin eri tavalla kuin muut hahmot.

Pia Enrothin lavastus on kekseliäs. Keskellä on oikea uuni, jossa paistuu oikea kakku, ja keittiön tiski, joka muuntuu moneksi. 

Sivuilla, erilaisista esineistä kyhättyjen "väliverhojen" takana, istuvat vuoroaan odottavat näyttelijät, jotka samalla muuntautuvat roolista toiseen.

Kristoffer Svennin valosuunnittelulla on tärkeä osa juuri tässä näytelmässä, sillä valoilla nostetaan näyttelijöitä esiin hämärältä sivunäyttämöltä. Lisäksi lamput, jotka syttyvät kuin kakkukynttilät, ovat hieno idea.

Tämä koskettava näytelmä pitää ehdottomasti suomentaa ja saada kiertoon myös suomenkielisille näyttämöille! Wasa Teaterissa näytelmään on saatavissa suomenkielinen tekstitys.

Sain esitykseen lehdistölipun.

 

Maailma kabaree on vain

Emma-Sofia Hautala (keskellä) näyttelee Cabaret-musikaalin yhtä pääroolia, Sally Bowlesia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Joe Masteroff, John Kander, Fred Ebb: Cabaret. 
Suomennos Esko Elstelä, laulujen suomennos Jukka Virtanen.
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre, kapellimestari Sauli Perälä, pukusuunnittelija Joona Huotari, lavastaja Mika Haaranen, valosuunnittelija Olli Haakana, äänisuunnittelija Jouni Tapio, kampaukset ja maskit Ella Stolt.
Rooleissa mm. Emma-Sofia Hautala, Petteri Hautala, Oiva Nuojua, Raisa Vattulainen, Timo Luoma.

Ensi-ilta 12.9.2024 Vaasan kaupunginteatterissa.

******************

Vaasan kaupunginteatterin tämän syksyn musikaali on Cabaret, klassikko, joka sai ensi-iltansa New Yorkin Broadwaylla vuonna 1966. 

Suomessa ensimmäinen versio nähtiin vuonna 1968 Svenska Teaternissa Helsingissä. Sen jälkeen siitä on nähty ympäri Suomea noin 40 tulkintaa.

Reija Wären ohjaamassa ja koreografioimassa esityksessä riittää paljon tutkittavaa ja analysoitavaa.

Se ei ole kertahaukkaisulla nielaistava, höttöinen karkki, vaan paljon pureksimista vaativa pihvi, josta osa jää hampaankoloon vaivaamaan pitemmäksi aikaa. Mieleen painuvat kauniit, hauskat ja koskettavatkin hetket, mutta jotain jää ärsyttämäänkin.

Kit Kat Klubin esiintyjät on kutsuttu juhlimaan Herr Schultzin ja Fräulein Schneiderin kihlajaisia.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Ajan henki vaikuttaa ihmisten kohtaloihin

Cabaret-musikaali tapahtuu Berliinissä 1930-luvun alussa. Kaupunkiin saapuu amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw, joka tutustuu Berliinissä erikoisiin persooniin ja dekadenttiin elämään.

Hän asettuu asumaan Fräulein Schneiderin ylläpitämään asuntolaan, jossa asuu myös muun muassa juutalainen hedelmäkauppiaS, Herr Schultz.

Yökerho Kit Kat Klubissa Clifford tapaa kabareen tähden, englantilaisen Sally Bowlesin. Sally on huikentelevainen, dramaattinen neitonen, joka on perso ginille ja miehille. Pian Sally muuttaa Cliffin luo kysymättä mieheltä lupaa siihen.

Tarinassa seurataan Sallyn ja Cliffin suhteen kehittymistä. Subrettiparina ovat Fräulein Schneider ja Herr Schultz. Vaikka he ovat musikaalin ”kakkospari”, heidän rakkaustarinansa kehittyminen on mielestäni yhtä koskettavaa seurattavaa kuin pääparinkin. Ehkä se johtuu omasta ikääntymisestäni. Yksinäisiä, seuraa ja hellyyttä kaipaavia vanhuksia on meidänkin yhteiskunnassamme paljon.

Tarinassa yksittäisten ihmisten kohtaloihin vaikuttaa kaiken aikaa uhkaavammaksi käyvä yhteiskunnallinen tilanne. Jatkuva hintojen nousu ja pula erilaisista tavaroista, köyhyys ja ihmisten tyytymättömyys antavat tilaa natsien nousulle.

Sallyn ja Cliffinkin tuttavista jotkut paljastuvat natseiksi. Tämä pistää katsojan miettimään. Vaikka musikaalin tapahtuma-aikaan toinen maailmansota oli vielä vuosien päässä edessäpäin, eikä sen alkamisesta edes tiedetty, natsien tuhoava ja uhoava käyttäytyminen on pelottavaa. Mitä, jos oma ystäväni paljastuisi natsiksi? Miten suhtautuisin?

Sally, Cliff, Herr Schultz ja Fräulein Schneider tekevät kukin oman ratkaisunsa.

Mutta olipa ajan henki mikä hyvänsä, ihminen tarvitsee aina myös sirkushuveja. Siksi kabaree jatkuu ja maailman hulluus pyörii ympärillä. Kuten Sally laulaa musikaalin showstopper-numerossa:

"Maailma kabaree on vain."

Brechtiläinen aloitus

Musikaalin aloitus on silmänisku Berliinissä asuneelle teatteri-ikonille Bertolt Brechtille. 

Wäre on nimittäin valinnut musikaaliin brechtiläisen teatterin aloituksen. Yleisön tullessa saliin näyttelijät ovat jo näyttämöllä ja kiertelevät yleisön joukossa, puhuttelevat katsojia suoraan ja rikkovat näin teatterinäyttämön neljännen seinän illuusion.

Joillekin katsojille osallistuminen ja lähikontakti roolihahmoon on hauska kokemus, itse koen sen kiusalliseksi.

Oivallinen Nuojua

Oiva Nuojua on oivallinen kirjailija Clifford Bradshaw, jonka silmin tapahtumia katsotaan. Hän on kunnollinen, kirkasotsainen mies, jolle vähitellen avautuu Berliinin todellisuus. Tämän roolin Nuojua vetää paljon paremmin kuin viime talven poliisiroolin Nunnia ja konnia -musikaalissa.

Ensi-illassa Sally Bowlesina nähtiin Emma-Sofia Hautala, joka vuorottelee roolissa Saana Rautavaaran kanssa.

Hautala laulaa upeasti, mutta muutoin roolisuoritus jäi ärsyttämään. 
Hautala taipuu kissamaisiin liikkeisiin ja poseerauksiin, joiden merkitys jää tyhjäksi. Hänen Sallynsä yrittää koko ajan liikaa ja myös juo liikaa. Sallyn rappiomaisuus syntyy jatkuvasta ginin kittaamisesta.

Niinpä musikaalin tärkein laulu, nimikappale Cabaret menee kummalliseksi humalaisen naisen esitykseksi. Kappaleen syvempi merkitys jää piiloon, ja samalla kabaree-esityksen päänumero lässähtää.

Raisa Vattulainen tekee yhtä lailla hiukan ”yli” Fräulein Schneiderin. Vähempikin vapina ja säikkyminen riittäisi.
Timo Luoma on sen sijaan hurmaava kilttinä Herr Schultzina. Pienillä eleillä ja äänenpainoilla hän luo sympaattisen leskimiehen.

Myös Miika Alatupa, joka ensi-illassa näytteli Ernst Ludwgia, on erittäin luonteva roolissaan.

Petteri Hautalan esittämä Seremoniamestari on puettu puoliksi naiseksi, puoliksi mieheksi.

KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Seremoniamestarista on moneksi

Cabaret’n keskeinen henkilö on Seremoniamestari. Hänen roolinsa merkitystä voi tulkita monin tavoin.

Seremoniamestari on kuin antiikin Kreikan näytelmien kuoro, joka kommentoi tapahtumia. Hän on myös kuin Shakespearen näytelmien narri, joka apinoi muiden ilmeitä ja eleitä ja hulluttelee, mutta on myös totuudenpuhuja.

Hän on myös yökerhokabareen juontaja, joka johdattaa seuraavaan sketsiin tai kohtaukseen ja lauluun.

Hän esittää myös itse kabareenumeroita, varsin riettaitakin. Seremoniamestarin lauluissa Willkommen, Kaks leidii ja Kaukaa mun silmät jo huomaa on seksi vahvasti läsnä, ja nimenomaan suhteet, jotka eivät ole aivan perinteisiä.

Yksi tämän musikaalin teemoista onkin kysymys: Ketä saa rakastaa?

Sitä mukaa, kun suomalainenkin yhteiskunta on vapautunut hyväksymään sateenkaari-ihmisiä, polyamoriaa ja muita rakkauden vähemmistökirjolla olevia, Seremoniamestarin hahmon tyrmäävyys ja hänen laulujensa huumorivaikutus ovat haalistuneet.

Petteri Hautalan joka paikkaan ehtivä, fyysinen Seremoniamestari tekee vaikutuksen. Hautala laulaa komeasti ja liikkuu notkeasti. Hän on androgyyni, pukeutunut puoleksi naiseksi, puoleksi mieheksi. Ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa hän tuo mieleen jopa buddhalaisen munkin olemuksen.

Tämän musikaalin kuuluisimpiin lauluihin kuuluva Raha pallon saa pyörimään (Money, money) on huippukohtaus kaikin puolin. Seremoniamestari pääsee kunnolla revittelemään, ja dollarinvihreinä hehkuvat pystylyhdyt tanssivat katossa laulun tahtiin. Tämän kohtauksen visuaalisuus ja koreografia tekevät vaikutuksen! Valitettavasti ensi-illassa juuri tässä laulussa osa sanoista puuroutui niin, että niistä ei tahtonut saada selvää.

Seremoniamestarin loppukohtaus jää mieleen. Kohtauksessa on selvät viitteet keskitysleiriin ja toisaalta sukupuolten tasa-arvoon tai kokonaan sukupuolettomuuteen.

Ensin oli romaani

Cabaret-musikaalin tarinassa vuorottelevat lineaarisesti etenevät ihmissuhteet ja yökerhossa tanssittavat kabaree-numerot.

Se saattaa vaikuttaa katkelmalliselta ja hankalalta seurata. Katkelmallinen rakenne on kuitenkin jo alkuperäisessä Christopher Isherwoodin kirjoittamassa romaanissa Jäähyväiset Berliinille (Goodbye to Berlin, 1939).

Romaani koostuu kuudesta tarinasta, jotka Berliiniin vuonna 1930 matkustanut englantilainen kirjailija on kirjannut muistiin. Romaanissa kirjailija on Christopher Isherwood itse. Hän asuu Fräulein Schröderin asuntolassa ja käy erilaisissa kapakoissa, jossa tapaa myös erikoisen maannaisensa Sally Bowlesin.

Isherwood taltioi erilaisia persoonia, natsien väkivaltaisuuksia ja Berliinin henkeä kertomuksiinsa. Hän kirjoittaa: ”Minä olen kamera, suljin avoinna, täysin passiivinen, tallentava, en ajatteleva”.

Vuonna 1951 John van Druten muokkasi Isherwoodin romaanista näytelmän I Am a Camera. Näiden kahden, romaanin ja näytelmän, pohjalta syntyi musikaali Cabaret vuonna 1966.

Vuonna 1972 sai ensi-iltansa legendaarisen koreografin Bob Fossen ohjaama musikaalielokuva Cabaret, joka perustui samannimiseen teatterimusikaaliin. Pääosissa Sally Bowlesina oli häikäisevä Liza Minnelli. Elokuva voitti kahdeksan Oscar-palkintoa.

Fräulein Schneiderin (Raisa Vattulainen) ja Herr Schultzin (Timo Luoma) rakkauslaulu kertoo ananaksesta.
KUVA: KASPER DALKARL/VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Laulut ovat vaihdelleet

Alkuperäisessä Cabaret-teatterimusikaalissa on monta laulua, joita ei kelpuutettu elokuvaversioon ollenkaan.

Näitä kuullaan Vaasan kaupunginteatterin versiossa, muun muassa Älä kerro mammalle (Don’t Tell Mama) ja Laulu ananakselle (It Couldn’t Please Me More).

Elokuvaa varten sävellettiin muutama uusi laulu, muun muassa Mein Herr ja Money, Money.

Myöhemmissä teatteriversioissa näitä suosittuja, elokuvaan tehtyjä lauluja lisättiin tarinaan.

Mein Herr -laulua ei ole viime vuosina saanut esittää teattereissa, eikä sitä kuulla Vaasassakaan, koska laulun tekijänoikeussopimus on tiettävästi umpeutunut. Money, money eli Raha pallon saa pyörimään esitetään Vaasassakin.

Musikaalissa on 7-miehinen orkesteri, jota kipparoi teatterin oma kapellimestari Sauli Perälä. Soundi on hyvä ja sopivan rempseä!

Harvoin kiinnitän musikaalin äänisuunnitteluun niin paljon huomiota kuin nyt. Jouni Tapio tuo usean kohtauksen taustalle marssin ääniä ja massojen puheensorinaa. Alitajunta yhdistää ne heti dokumenttifilmeihin Adolf Hitleristä valvomassa paraateja. Uhka korostuu.

Sallyn (Emma-Sofia Hautala) asu Cabaret'n nimikkolaulussa on uhkuu glamouria, mutta se on ristiriidassa esitystyylin kanssa.
KUVA: KASPER DALKARL

Musta on musta

Cabaret'ssa on runsaasti musiikkia, sekä kabaree-numeroita (esitys esityksen sisällä) että tarinaan istutettuja lauluja. Laulamisen lisäksi koreografiat onnistuvat koko näyttelijäporukalta hyvin. 

Reija Wäre on käyttänyt koreografiassa paljon akrobatiaa ja suurta liikekieltä. Se on näyttävää, mutta menee välillä jopa koheltamisen puolelle.

Erityisen kiitoksen ansaitsee toisen näytöksen aloituskappale, jossa esitetään rekvisiittatanssi knalleilla leikkien.

Olli Haakanan suunnittelma valaistus on edukseen esimerkiksi syntisen punaisena hehkuvassa Willkommen-laulussa, vihreässä rahalaulussa, kuten todettu, ja ananaslaulussa, jossa maailma kuumottaa sopivasti ananaksenkeltaisena.

Sen sijaan musikaalin muuhun visuaaliseen puoleen olen pettynyt.

Mika Haarasen suunnittelema lavastus sijoittuu lavan sivu- ja takareunoille, ja keskeltä suuri näyttämö on pääasiassa tyhjä. Kutsuvaa kabaree-tunnelmaa ei synny.

Lisäksi ohjauksessa kohtaukset on plaseerattu suurelta osin keskinäyttämölle. Etunäyttämöllä on suurimman osan aikaa 2–4 metriä tyhjää tilaa näyttelijöiden ja yleisön välissä.

Kun ensi-illassa lisäksi oli 2–4 ensimmäistä riviä enimmäkseen tyhjänä, näyttelijöiden oli ikään kuin kurotettava pitkälle rampin yli koskettaakseen katsojien tunteita tai nauruhermoja. Tästä saattaa seurata ylinäyttelemistä, yritetään liikaa.

Lavastuksen pääväri on musta, ja samoin on pukujen laita. Pukusuunnittelija Joona Huotari on pukenut päähenkilö Sallyn mustiin, kuten myös Kit Kat Clubin tanssijat ja suurelta osin Seremoniamestarinkin.

Tehostevärejä, kuten Sallyn vihreä turkki ja Seremoniamestarin keltainen paidanpuolikas, on käytetty liian niukasti.

Mustassa lavastuksessa mustat vaatteet eivät lähde hehkumaan, eikä esitys säväytä visuaalisuudellaan. Ollaan kuin suruvaatteissa.

Kabareetanssijoiden värikkäät peruukit tekevät halvan vaikutelman. Vaikka rappiollisesta aikakaudesta on kyse, rappionkin voi tehdä näyttämölle tyylikkäästi.

Allu Tuppurainen oli tyylikäs Seremoniamestari vuonna 2000.
KUVA: JYRKI TERVO/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Näyttelijäsuoritukset jäävät mieleen

Olen nähnyt Cabaret-musikaalin näyttämöllä kolmesti aiemmin. Jokaisessa on ollut jotain hyvää, mutta myös jotain, joka ei ole ollut ihan niin onnistunutta.
Samoin on nyt tässä uusimmassa, Vaasan kaupunginteatterin versiossa.

Ensimmäisen Cabaret’ni näin vuonna 1987 Tampereen Työväen Teatterissa. Mieleen jäivät dekadentti, mutta tyylikäs Sally, jota esitti Tiina Weckström, ja pehmeän koskettava Raili Veivo Fräulein Schneiderina.

Vuonna 1993 näin Cabaret’n ruotsinkielisenä versiona Åbo Svenska Teaterissa. Mieleen jäi huikean kaunis ja elegantti Sally, jota esitti Birthe Wingren. Kit Kat Klubin tanssijoina olivat Tanssiteatteri Erin erittäin taitavat tanssijat.

Kolmannen kerran näin tämän musikaalin Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2000. Mieleen jäi erittäin vahvasti Allu Tuppuraisen esittämä Seremoniamestari. Silloin oli Kit Kat Klubin esiintyjien joukossa nuori Jakob Höglund, joka on nykyään Lilla Teaterin johtaja ja urallaan ohjannut monia musikaaleja, myös Vaasaan. Höglundin Cabaret-ohjaus Turun kaupunginteatteriin vuonna 2020 ja uudelleen viime näytäntövuonna sai paljon suitsutusta.

Tämän artikkelin lähteet:

Christopher Isherwood: Cabaret – Jäähyväiset Berliinille, Kurt Gänzl: Gänzl’s Book of the Musical Theatre, Cabaret-musikaalin käsiohjelmat TTT 1987, ÅST 1993 ja Vaasan kaupunginteatteri 2000 ja 2024.

Sain lehdistölipun ensi-iltaan.

 

Neljä ystävää tekee kunniaa kellaribändeille

Neljä ystävää -musikaalin päärooleissa ovat hyvin yhteen pelaavat Jules Ahokas, Juuso Suihkonen, Noora Seppälä ja Roope Lappalainen. KUVA: AAPO VIRTANEN/ RAMPPI

Pyry Keto: Neljä ystävää. Ohjaus Pyry Keto. Perustuu Klamydia-yhtyeen musiikkiin. Musiikin ohjaus ja sovitus Ilmari Moisio. Koreografia Emma Takalo. Tuottaja Vilma Tyrväinen. Pukusuunnittelu Anni Koivisto ja Ross Saarela.

Rooleissa mm. Jules Ahokas, Roope Lappalainen, Noora Seppälä, Juuso Suihkonen, Mai Smeds, Laura Kollár ja Erja Honkamaa.

Kantaesitys 14.6.2024 Vaasan ylioppilasteatteri Rampissa. Esityspaikkana Bock's Corner Villagen sisäpiha. Sain lehdistölipun. Viimeinen esitys oli 17.8.2024.

***************

Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi tekee sen taas! Tämän kesän kesämusikaali Neljä ystävää on hauska, menevä road trip -tarina ja hyvin kirjoitettu draama. 

Tarinan tapahtumat sijoittuvat Vaasaan, Viroon ja sille välille. Päärooleissa on erinomaisia harrastajanäyttelijöitä, jotka osaavat myös laulaa.

Musiikki on kokonaan vaasalaisen punkrockbändin Klamydian kappaleita, osin sovitettuina, mutta musikaali ei kerro Klamydia-yhtyeen tarinaa.
Fiktiivinen stoori voisi olla minkä tahansa autotallista ponnistaneen bändin tarina. Musikaali tekeekin kunniaa niille yhtyeille, jotka eivät koskaan nouse suureen suosioon ja joita harva muistaa enää lopettamisen jälkeen.

Vaikka kyse ei olekaan Klamydian tarinasta, yhtyeen laulujen myötä punk-asenne, keskisormi pystyssä, kulkee läpi esityksen, varsinkin päähenkilöiden asenteissa.

 

Jules Ahokas on habitukseltaan kuin nuori Ismo Alanko. Neljä ystävää -musikaali perustuu Klamydia-yhtyeen musiikkiin, mutta on kunnianosoitus kaikille autotalleista ponnistaneille bändeille.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Sopii muillekin kuin Klamydia-faneille

Kun musikaalin alkusoiton ensimmäiset sävelet lähtevät soimaan, Klamydian musiikin fanit pääsevät heti oikeaan tunnelmaan. Osa yleisöstä lieneekin Klamydian ihailijoita, joille kyllä tarjotaan herkkua korvien täydeltä.

Mutta vaikka ei yhtään tuntisi Klamydian musiikkia tai pitäisi punk-meiningistä, musikaalia pystyy mainiosti seuraamaan, kunhan kuuntelee sanoja. Klamydian biiseissä on tunnetusti paljon sanomaa.

Musikaalissa kuullaan yli 50 biisiä, tosin osa vain osittain. Laulut eivät ole mitään välinumeroita, vaan ne liittyvät kiinteästi juoneen ja vievät tarinaa eteenpäin. Kannattaa siis kuunnella myös, mitä biiseissä sanotaan.

 

Heikin (Roope Lappalainen) elämä on joutunut vähän sivuraiteille,
mutta vanhat bändikaverit tukevat parhaansa mukaan.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Huutoniemen kumihoususankarit

Tarina kertoo neljästä ystävästä, joilla oli Vaasassa yhteinen bändi nimeltä Huutoniemen kumihoususankarit. Kymmenen vuotta sitten lopettaneen yhtyeen jäsenet elävät kukin tahoillaan. Bändin hajoaminen oli aikoinaan kova kolaus kullekin.

Risto (Jules Ahokas) on saamaton pitkäaikaistyötön, joka soittelee vielä kolmekymppisenäkin autotallissa. Vaimon (Laura Kollár) palkalla eletään, kun Risto on henkisesti jäänyt nuoren rokkikukon tasolle.

Allan (Juuso Suihkonen) on sutki kiinteistönvälittäjä, jonka sisällä asuu villi, pikkutuhma eläin.

Jallu (Noora Seppälä) on automekaanikkona Seinäjoella ja täysin kyllästynyt elämään kauppalassa, jossa ei tapahdu mitään. Työn vastapainoksi ainoat huvit ovat pizzan mättääminen ja lärvien vetäminen. Vaasalaistarina pistelee punk-henkisesti seinäjokisia halvalla 6–0.

Jallu (Noora Seppälä) on kyllästynyt elämäänsä automekaanikkona Seinäjoella.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Heikki (Roope Lappalainen) on muuttanut Tampereelle, tullut liian nuorena isäksi, ja elämä on lähtenyt sivuraiteille kaikin tavoin.

Risto menee kuitenkin lupaamaan, että bändi kootaan yhteen ja tekee vielä yhden keikan Virossa. ”Eihän elämä miltään maistu, jollei välillä kohella”, kuten Risto toteaa Paskatauti-laulussa. Hän houkuttelee mukaan muut bändin vanhat jäsenet, ja matka etelänaapuriin alkaa. Reissulla sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

 

Helsingissä Huutoniemen kumihoususankarit tapaavat
yhtyeen entisen managerin Marjon (Erja Honkamaa), jolla on nykyisin oma ravintola.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Vahvat pääroolit

Neljä ystävää -musikaalia kannattelee hurmaava nelikko. Päärooleihin yhtyeen jäseninä on löydetty juuri sopivat näyttelijät.

Tampereen ylioppilasteatterista vieraileva Jules Ahokas on kuin ilmetty Hassisen Koneen Ismo Alanko nuorena. Hulmuavia hiuksia, eleitä, koko habitusta myöden. Hän laulaa hyvin, mutta ennen kaikkea roolityö on nautittavaa katsottavaa.

Minulle oli yllätys Noora Seppälän jättiläisaskelin kasvanut varmuus näyttämöllä. Vielä pari vuotta sitten päärooli Vuonna 85 -näytelmässä oli hiukan haparoiva suoritus, niin laulullisesti kuin näyttelijäntyönä. Nyt Seppälä on kuin aivan eri ihminen. Laulu sujuu erittäin hyvin, ja hän on todella uskottava sovittelevana kitaristi-Jalluna, järjen äänenä.

Vuonna 85 -musikaalin toisen pääroolin teki Roope Lappalainen, joka tämän kesän musikaalissa näyttelee Heikki-reppanaa. Rooli on aivan erilainen kuin voisi häneltä odottaa. Lappalaisen nimi kannattaa panna mieleen, jos ei sitä vielä ole tehnyt. Miehellä on upea lauluääni, luonteva ote näyttelemiseen ja karismaa kuin entisajan tangokuninkailla!

Juuso Suihkonen on jälleen saanut hänelle istuvan koheltajaroolin – tai hän tekee roolistaan koheltajan. Ne hetket, kun hän ei päästele täysillä, ovat hyvää näyttelijäntyötä.

Muut näyttelijät ovat selvästi avustavissa rooleissa. Laura Kollár Riston vaimona ja Erja Honkamaa Marjo-managerina tukevat laulullisesti ja muutenkin upeasti päänelikkoa. Muista sivurooleista nostaisin esiin Ross Saarelan ja Ida Saaren, jotka vaihtavat lennossa sujuvasti pikkuroolista toiseen.

 

Laura Kollár näyttelee Riston (Jules Ahokas) vaimoa, joka on kyllästynyt Riston rokkenrollin täyttämään elämään.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Monipuolisia sovituksia

Musikaalin musiikki on siis kokonaan vaasalaisen punkrockbändin Klamydian kappaleita, monet täysin uudelleen sovitettuina.

Joka biisi ei ole suoraa punk-luukutusta, vaan esityksessä kuullaan Klamydiaa myös valssina, salsana, humppana ja balladeina. Esimerkiksi Rakas hullu -kappaleen hidas sovitus on niin koskettava, että se nostaa käsivarren ihokarvat pystyyn.

Moniin lauluihin on sovitettu hienoa stemmalaulua. Esimerkiksi Miljoonan kilsan tennarit -kappaleesta kuullaan upea versio!

Roope Lappalainen vetää sydämeenkäyvästi myös Pienen pojan elämää, joka on sovitettu kahden aikatason lauluksi.

Sovitukset eri tyylilajeihin ovat antaneet mahdollisuuksia myös koreografi Emma Takalolle tehdä erilaisia tanssikuvioita biiseihin. Visuaalisesti upein on mielestäni kohtaus, jossa Heikki-ressukan ympäröivät mustat demonit, jotka mellestävät hänen mielessään. Tanssillisesti, vaatetuksen puolesta, ohjauksellisesti aivan napakymppi!

Esitykset ovat Bock's Cornerissa, epätasaisella sisäpihalla, joka ei ole paras mahdollinen tanssialusta. Näyttämön etualalle rakennettu koroke helpottaa sekä tanssimista että yleisön näkemistä.

Monipuolinen Ramppi-aktiivi Ilmari Moisio on tänä kesänä tehnyt sovitukset Klamydian biiseihin,
jotka kuullaan Neljä ystävää -musikaalissa.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Biisien sovitukset ja musiikin ohjauksen on tehnyt Ilmari Moisio, jonka saumaton yhteistyö ohjaaja Pyry Kedon aisaparina on tehnyt tästä musikaalista hyvin etenevän draaman.

Käsikirjoitukseen Keto on oivallisesti löytänyt Klamydian todella laajasta tuotannosta sellaiset kappaleet, joissa on sanomaa ja jotka kuljettavat tarinaa sopivissa kohdissa eteenpäin. Varsinkin toinen näytös on musiikillisesti rikas ja huipentaa kunkin päähenkilön tarinan hienosti.

Ainoa kappale, jonka merkitystä ja sanomaa en tässä draamassa ymmärtänyt, oli Pyyntö. Klamydian laulaja ja biisintekijä Vesku Jokinen on tehnyt useita kappaleita, jotka kertovat lapsesta tai lapsuudesta tai asioista lapsen näkökulmasta. Pyyntö on sellainen, eikä se mielestäni sopinut asiayhteyteen Rampin musikaalissa.

Kokonaisuudessa on mielestäni liikaa biisejä kaiken kaikkiaan. Niitä olisi voinut karsia reippaalla kädellä pois, jolloin musikaalin kolmetuntinen kesto olisi lyhentynyt. Karsiminen olisi myös tuonut kirkastanut draamaa ja tuonut Klamydian tuotannon helmet paremmin esiin.

Musikaalissa on useita kohtauksia, jotka toimisivat upeasti sisänäyttämöllä, jossa voidaan pelata valaistuksella ja black outeilla. Valitettavasti kesäteatterin ulkonäyttämöllä esimerkiksi eri aikatasoissa liikkuminen ja kohtausten vaihdot eivät aina ole kovin sujuvia.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Pyry Keto olisi voinut karsia biisejä pois, mutta musikaalin tarina etenee sujuvasti. Musiikkia on käytetty taitavasti luomaan tunnelmallisia kohtauksia.
KUVA: AAPO VIRTANEN/RAMPPI

Haaveet elättää

Musikaalissa on nelihenkinen livebändi (Joni Pieniluoma, Aurora Meltoranta, Vilho Huntus, Onni Tuomala), jotka soittavat antaumuksella.
Ensi-illassa esityksen miksaus ei ollut ihan kohdallaan, sillä välillä bändi peitti täysin laulajan, jolloin sanoista ei saanut selvää. Välillä taas kitara tuli korviasärkevän lujaa ja peitti alleen muun bändin.

Klamydian runsaasta tuotannosta musikaalissa kuullaan todella paljon kappaleita. Haaveet elättää -biisi tavallaan tiivistää Neljä ystävää -musikaalin. Ovathan haaveet juuri musikaaligenren perusydin. Musikaalit vannovat sen nimiin, että haaveet voivat onnistua, ja sinusta voi tulla mitä vaan, kun unelmat käyvät toteen.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Pyry Kedon haaveena oli vuosikausia tehdä musikaali, joka perustuu Klamydian musiikkiin. Nyt se on tehty, ja se onnistui hyvin.
Toivottavasti tämä musikaali nähdään jonain päivänä vielä ammattilaisvoimin jonkun teatterin sisänäyttämöllä. Neljä ystävää ansaitsisi sen!

Tämä arvioni on julkaistu lyhyempinä versioina maakuntalehti Ilkka-Pohjalaisen verkkosivulla 15.6.2024 ja Vaasa-kaupunkilehdessä printtinä 19.6.2024.

Nunnuuden ylistys

Teppo Järvinen on lavastanut Nunnia ja konnia Vaasan kaupunginteatteriin.
Näyttämö on melko paljas, mutta Olli Haakanan upea valosuunnittelu tulee hyvin esiin.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI 

Cheri ja Bill Steinkellner, Glann Slater ja Alan Menken: Nunnia ja konnia.
Suomennos Jussi Vahvaselkä, Kristina Vahvaselkä ja Heikki Sankari. Suomennoksen sovitus Tiina Puumalainen ja Sauli Perälä. Ohjaus Tiina Puumalainen, kapellimestari Sauli Perälä, koreografia Osku Heiskanen, lavastus Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Emilia Eriksson, äänisuunnittelu Heikki Järvi, valosuunnittelu Olli Haakana, maskit ja kampaukset Maija Hauta-Aho.
Rooleissa mm. Milla Kangas, Raisa Vattulainen, Oiva Nuojua ja Toni Ikola.

Ensi-ilta Vaasan kaupunginteatterissa 9.9.2023.
Näin esityksen 13.4.2024. Sain lehdistölipun.
Viimeiset esitykset 27.4.2024.

***************

Nunnien rooliasut ovat taas käytössä Vaasan kaupunginteatterissa, kun kuluneen talven ajan on esitetty musikaalia Nunnia ja konnia. Vielä on kaksi esitystä jäljellä!

Viimeksi nunnia taidettiin nähdä Vaasassa lavalla musikaalissa The Sound of Music syksyllä 2020, kunnes koronapandemia sulki hetkeksi avatut teatterit.

Nunnia ja konnia on disco-musiikin kultakauteen 1970-luvun lopulle sijoittuva musikaali, joka svengaa ja hauskuuttaa yhden illan, mutta kovin paljon syvällisiä se ei saa miettimään.

Musikaali perustuu Whoopi Goldbergin tähdittämään elokuvaan Sister Act (1992), joka suomennettiin samalla nimellä kuin sittemmin musikaalikin.

Eli ensin oli elokuva, josta tehtiin musikaali. Se sai ensiesityksensä Lontoon West Endissä vuonna 2009 ja Broadwaylla 2011.

Suomen ensiesitys oli pohjoismainen kantaesitys Samppalinnan kesäteatterissa Turussa kesällä 2016. Se oli muuten tästä musikaalista ensimmäinen versio, jossa tekijänoikeuksien hallitsijat eivät edellyttäneet, että pääosan esittäjän pitää olla afroamerikkalainen näyttelijä. Roolin teki Turussa Maria Lund.

Näin Nunnia ja konnia edellisen kerran syksyllä 2019 Kokkolan kaupunginteatterissa. Se oli niin tuoreessa muistissa, että väkisin tuli vertailtua, kun istuin Vaasan kaupunginteatterin katsomossa.

Voit lukea arvioini Kokkolan kaupunginteatterin versiosta täältä. 

Kangas on loistava Deloris

Tarina kertoo Deloris Van Cartierista, kapakkalaulajatteresta, joka haaveilee läpimurrosta ja suurista lavoista. Hänen rakastajansa Curtis on ilkea konna. Eräänä iltana Deloris saa tarpeekseen Curtisista ja aikoo jättää hänet. Pahaksi onnekseen hän sattuu näkemään Curtisin tekemän murhan.

Deloris ryntää poliisiasemalle, jossa poliisina on Ricky, vanha tuttu kouluajoilta. Ricky ottaa Delorisin todistajansuojeluohjelmaan ja piilottaa hänet nunnaluostariin.

Delorisilla on vaikeuksia sopeutua nunnaluostariin, ja yhteenotot abbedissan kanssa ovat väistämättömiä. Muut nunnat ihaileva välitöntä ja iloluontoista Delorisia.

Koska hän on ammatiltaan muusikko, hän alkaa johtaa nunnakuoroa ja saa siitä irti ennenkuulumattomia sävyjä. Kohta nunnakuoro treenaakin tärkeään tapahtumaan, kun itse paavi on tulossa vierailulle.

Deloris (Milla Kangas) hakee suojaa poliisilaitokselta nähtyään murhan.
Poliisi Ricky (Oiva Nuojua) on valmiina auttamaan.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Delorisin roolissa Vaasan kaupunginteatterissa vierailee Milla Kangas, joka näytteli Vaasassa viimeksi näytäntökaudella 2012–13. Tuolta kaudelta hän jäi mieleen Oliver!-musikaalin upeana Nancynä.

Ja yhtä upea hän on Delorisinakin. Kankaan laulu on kerrassaan hienoa kuultavaa, ja hän on hyvin luonteva rempseänä Delorisina.

Milla Kangas (kesk. punaisessa mekossa) loisti Oliver!-musikaalissa
Vaasan kaupunginteatterissa runsaat 10 vuotta sitten.
KUVA: SAMI HEISKANEN/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Nunnia ja konnia on rakennettu perinteisen integraatiomusikaalin tapaan niin, että laulut vievät tarinaa eteenpäin. Jokaisella merkittävällä roolihahmolla on oma soololaulu, ja monia lauluista kuullaan vielä uusintoina eli repriiseinä kokonaan tai lyhennelminä. Monet soolot ovat balladinomaisia toivelauluja, mutta mukana on reipastahtisia tenholauluja, jotka korostavat ryhmän yhteenkuuluvuutta.

Esimerkiksi Sä näytät taivaan (Take Me to Heaven) kuullaan Delorisin laulamana aloitusbiisinä, jonka hän vetää yökerhon shownumerona. Tässä discobiisissä Deloris esittelee, mitä kaikkea hän osaa. 
Sama kappale kuullaan ensimmäisen näytöksen viimeisenä kappaleena, tällä kertaa nunnien esittämänä, ja se svengaa kuin hirvi. Tämä kappale ja sitä edeltävä Laulaa saa (Raise Your Voice) ja toisessa näytöksessä kuultava Sisaruus (Sister Act) ovat oikeita nunnuuden ylistyksiä.

Oiva Nuojua näyttelee Ricky-poliisia.
KUVA: LINUS LINDHOLMA/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Deloresiin rakastuvana Ricky-poliisina nähdään Oiva Nuojua, joka on usein saanut/joutunut esittämään vastaavankaltaisia rakastuneen nuorenmiehen rooleja. Tällä kertaa ohjaaja Tiina Puumalainen ei ole saanut ohjattua Nuojuaa parhaimpaansa. Rickyn häslääminen ja säätäminen menee ylinäyttelemiseksi ja on kiusallista katsottavaa.

Näinä päivinä, kun kaikenlaisesta kiusaamisesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, tarinassa särähtää korvaan se, että poliisia pilkataan kouluaikaisella haukkumanimellä Hiki-Ricky. Tulee sääli poliisimiestä, joka yrittää taistella liikanimestä irti, mutta asia ei lopullisesti ratkea kumminkaan.

Sen sijaan Toni Ikola on aivan täydellinen Curtis-konnana. Niin ilkeä, niin julma! Usein nallekarhumaisen nössöissä rooleissa ollut Ikola ottaa Curtisista kaiken irti. Ja soololaulu, Tunnen naiseni (When I Find My Baby), sujuu erinomaisesti!

Toni Ikola näyttelee konnapomo Curtisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Kaunista musiikkia

Tämän musikaalin on säveltänyt Alan Menken, joka tunnetaan myös monien Disney-piirrettyjen musiikin säveltäjänä. Hän on säveltänyt muun muassa Pienen merenneidon, Aladdinin ja Notre Damen kellonsoittajan elokuvamusiikit ja näyttämömusikaalimusiikit.

Nunnissa ja konnissa parhaiten Menkenin säveltämäksi tunnistaa mielestäni kappaleen Toisin mun elämän aion kirjoittaa (The Life I Never Led). Siitä tulee heti mieleen Pienen merenneidon tai Aladdinin musiikki. Kappaleen esittää itseään ja lauluääntään etsivä noviisi Maria Robert. Saana Rautavaara tulkitsee hyvin tämän epävarman nuoren, joka Delorisin avulla löytää elämälleen suunnan.

Abbedissana nähdään Raisa Vattulainen, joka välillä on ankara, muttei ankaruudessaan uskottava, välillä sydämellinen, muttei oikein uskottava siinäkään. Laulaa hän kyllä osaa!

Huomasin yllätyksekseni, että Kokkolan kaupunginteatterissa roolin tehnyt Liisu Aurasmaa on jäänyt karismallaan niin voimakkaasti mieleeni, että en löytänyt yhteistä virettä Vattulaisen kanssa.

Raisa Vattulainen esittää abbedissaa ja Milla Kangas abbedissan kanssa yhteenottavaa Delorisia.
KUVA: LINUS LINDHOLM/ VAASAN KAUPUNGINTEATTERI

Koreografian on tehnyt vanha kehäkettu Osku Heiskanen. Discokappaleissa on heiskasmaisia, näyttäviä kävelyitä, Travolta-liikkeitä ja pyörähdyksiä. Heiskanen taitaa show’n tekemisen, ja tässä se nähdään. 

Kaiken kaikkiaan kapellimestari Sauli Perälän johtama erinomainen orkesteri, todella hyvät lauluvoimat ja näyttävä koreografia saavat katsojat hyvälle tuulelle.

Lavastus on pettymys

Lavastukseen olen pettynyt. Suuri näyttämö on suhteellisen paljas. Olli Haakanan valosuunnittelu on upeaa ja pelastaa paljon.

Näyttämön etuosat laskevat välillä alas kellariin ja nousevat taas ylös. Tällä keinolla lavastaja Teppo Järvinen on hakenut ”tanssivaa” lavastusta. Ideana on, että kun edellinen kohtaus päättyy, toinen on jo alkamassa eri kohdassa näyttämöä. Tällä kertaa kellarista noustiin niin monta kertaa, että tehokeino alkoi ärsyttää.

Toinen ärsytys syntyi siitä, että Järvinen oli kierrättänyt West Side Story -musikaalissa näytäntövuonna 2022–23 lavasteena olleet ”tiili”seinät ja kimalleverhon tähän musikaaliin. Järvinen lavasti myös Westiksen Vaasaan.

Ainakin seinät ja kimalleverho näyttivät samalta kuin Westiksessä. Jos ne eivät olleet täsmälleen samoja lavasteita, ne olivat samaa kuvastoa kuin edellisvuonna. Sanoisin, että nämä on nyt nähty.

Ymmärrän, että Vaasan kaupungin säästövaatimusten takia kaupunginteatterikin joutuu miettimään lavastusbudjettiaan tarkasti. Mutta silti – Oliko arveltu, että ei yleisö mitään huomaa? Se on katsojien aliarvioimista.

Huippuballadeja, pettymyksiä ja miettimisen aihetta –
Vänd om min längtan Wasa Teaterissa

Vänd om min längtan -musikaali kertoo siirtolaiseksi Kanadaan lähtevän,
mutta takaisin kotiin Pohjanmaalle palaavan Marian (Sarah Nedergård) tarinan.
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Ann-Luise Bertell, Thomas Enroth, Åsa Jinder, Nils-Petter Ankarblom: Vänd om min längtan. 
Ohjaus Erik-André Hvidsten, kapellimestari Ralf Nyqvist, lavastus Anders Karls, koreografia Karoliina Lahdenperä, puvustus Karoliina Koiso-Kanttila, valosuunnittelu Kristoffer Svenn, äänisuunnittelu Stefan Backas, maskit ja peruukit Fia Derghokasian. 

Rooleissa Sarah Nedergård, Markus Lytts, Carola Sarén, Maria Udd, Filip Ohls, Thomas Lundin, Isa Lindgren-Backman, Lilli Sukula-Lindblom, Jon Henriksen ja Ester Rudnäs.

Kantaesitys 16.9.2023 Wasa Teaterissa Vaasassa.
Näin esityksen 22.3.2024.
Viimeinen esitys 4.5.2024.

***************

Wasa Teater kuuluu Suomen kolmen suuren ruotsinkielisen ammattiteatterin joukkoon. Muut ovat Åbo Svenska Teater ja Svenska Teatern i Helsingfors.

Wasa Teater ei jää piiruakaan jälkeen kahdesta muusta: Jo usean vuoden ajan se on kantaesittänyt uusia, kotimaisia musikaaleja ja puhenäytelmiä, jotka ovat löytäneet yleisönsä ja joita on tultu katsomaan myös kauempaa, niin ympäröivästä maakunnasta kuin muualta Suomesta.

Näin on tänäkin näytäntövuonna.

Paranna ikäväni

Viime syyskuussa kantaesityksensä saanut Vänd om min längtan -musikaali perustuu Wasa Teaterin teatterinjohtajan, kirjailija Ann-Luise Bertellin samannimiseen romaaniin (2016).

Suomeksi nimi tarkoittaa ”Paranna ikäväni”, mutta romaani on suomennettu nimellä Ikävän jälkeen (2022).

Minun mielestäni ”Paranna ikäväni” kertoo juuri naulan kantaan siitä, mistä tarinassa on kyse. Nuo sanat toistuvat useaan kertaan musikaalissa sekä tekstissä että laulussa.

Vänd om min längtan -musikaalissa seurataan Vöyrin metsäkulmalla asuvan, Kanadaan siirtolaiseksi lähtevän ja kuitenkin Vöyrille palaavan Marian elämää lapsuudesta vanhuuteen.

Tarina alkaa, kun Maria on vanha. Häntä näyttelee Lilli Sukula-Lindblom. Maria kärsii muistisairaudesta, ja häntä hoidetaan vanhainkodissa Vöyrillä.

Eräänä päivänä hänen luonaan vierailee nainen, Lidia Paulson (Isa Lindgren-Backman), joka sanoo olevansa Marian tytär. Maria on dementoitunut, hän ei saa sanaa suustaan, eikä tunnista vierasta naista, joka sinnikkäästi tivaa häneltä, muistaako äiti Lidiaa.

Musikaalissa on kehystarina, jossa seurataan Mariaa vanhana (Lilli Sukula-Lindblom).
Häntä tulee Amerikasta tapaamaan tytär Lidia (Isa Lindgren-Backman).
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Sitten siirrytään takaumana Marian muistoihin. Köyhään lapsuuteen, kun isä (Jon Henriksen) kuolee tapaturmassa hevosen kanssa. Äiti (Maria Udd) menee uudelleen naimisiin, mutta isäpuoli (Thomas Lundin) on ilkeä. Hän muuttuu sitä ilkeämmäksi, mitä enemmän lapsia siunaantuu taloon.

Nuoren Marian (Sarah Nedergård) turva on isoveli Harald (Markus Lytts), joka lähtee Kanadaan ja lähettää lopulta matkalipun myös Marialle.

Toisessa näytöksessä seurataan Marian elämää Kanadassa, ihastumista ja naimisiin menoa Eddien (Jon Henriksen) kanssa, työtä pesulassa, Lidia-tyttären syntymää, avioeroa ja paluuta kotimaahan ilman tytärtä.

Tarinalla on vastineensa tosielämässä, se perustuu osittain Ann-Luise Bertellin äidinäidin elämäntarinaan.

Tekstitys suomeksi

Wasa Teaterissa on viime vuosina nähty useita näytelmiä, joissa on puhuttu eri murteita ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, varsinkin Vöyrin murretta. Tämä on saattanut rajata pois suomenkielistä, mutta ruotsia jotenkin osaavaa yleisöä, joka on kuitenkin tärkeä kohderyhmä teatterille.

Tällä kertaa musikaalissa puhutaan vain yleisruotsia, johtuneeko norjalaisesta ohjaajasta vai mistä. Joka tapauksessa selkeä yleisruotsi tekee musikaalista nautittavan myös suomenkielisille katsojille. Tarinan seuraamista helpottaa suunnattomasti sekin, että saatavilla on suomenkielinen tekstitys.

Ohjaus ontuu hieman

Erik-André Hvidstenin ohjaus kulkee sujuvasti, ja rooleihin on löydetty juuri oikeanlaiset näyttelijät. Kaksi asiaa ohjauksessa tökkäsi kuitenkin silmääni.

Kesken Marian lapsuus- ja nuoruustarinan Lidia kärrää toistuvasti vanhan, pyörätuolissa istuvan Marian näyttämölle ja kyselee tältä epätoivoisena, eikö äiti tunne häntä.
Tällaiset häiritsevät keskeytykset muuten juohevasti juoksevassa tarinassa ärsyttävät, koska asia tuli jo alkukohtauksessa selväksi, eikä näissä kärräämiskohtauksissa tarina etene mitenkään.
Tuntui siltä, että Lidiaa esittävä, upeasti laulava Isa Lindgren-Backman itsekin oli turhautunut, koska hän ei saanut roolistaan irti kohtaus kohtaukselta mitään uutta.

Petyin ohjaukseen myös musikaalin musiikillisessa huippukohdassa, niin sanotussa kello 11:n numerossa, jossa nuori ja vanha Maria sekä Lidia laulavat yhdessä laulun Inte se tillbaka.
Tällainen naisia, sukupolvia ja muistoja yhdistävä, upea voimaballadi olisi ansainnut huikean komean ylöspanon. Sellaista ei nähty, vaan kolme naista seisoa tönöttivät etunäyttämöllä. Ja lauloivat kyllä upeasti.

Sarah Nedegård tekee upeaa työtä nuorena Mariana. Hän on näyttämöllä lähes koko ajan ja laulaa kuin enkeli.
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Painettua käsiohjelmaa ei pidä vähätellä

Tässä kohtaa on muuten mainittava suurensuuri pettymys siitä, että Wasa Teater on luopunut painettujen käsiohjelmien tekemisestä.

Mielestäni musikaalien käsiohjelmia ei tulisi vähätellä!
Niistä katsoja saa yleensä arvokasta lisätietoa katsomiskokemuksensa laajentamiseksi. Käsiohjelma jää myös mukavaksi muistoksi teatterissa käymisestä, ja sitä on kiva näyttää ystävillekin, että olin katsomassa tällaista.
On myös tosi kätevää kesken esityksen pikaisesti vilkaista käsiohjelmasta, mikä onkaan tuon ja tuon uskottavan näyttelijän nimi.
Lisäksi musikaalien käsiohjelmissa kerrotaan yleensä kaikkien laulunumeroiden nimet.

Wasa Teater on tässä kohtaa siirtynyt digiaikaan, mikä on mielestäni väärä veto, kun tiedetään, että teatterissa käy erityisesti vanhempaa ikäpolvea. Heitä ei todellakaan kiinnosta skannata mitään QR-koodia saadakseen lukea ohjaajan tervehdyksen ja nähdäkseen näyttelijöiden nimet.
Minä skannasin, mutta valitettavasti en löytänyt digitaalisesta käsiohjelmasta minkäänlaista listaa musikaalin musiikkinumeroista.
Niinpä en olisi tiennyt tuon kehumani Inte se tillbaka -voimaballadinkaan nimeä, jollei se löytyisi Youtubesta.

Pääset kuuntelemaan laulun tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=hMFedzIJBtM

Nedergård ja Lytts loistavat

Sarah Nedergård tekee jälleen kerran hienoa työtä musikaalin pääroolissa. Aiemmin hänet on nähty muun muassa Vaasan kaupunginteatterin The Sound of Music -musikaalin Mariana ja West Side Storyn Mariana.

Vänd om min längtanin Mariana Nedergård näyttelee ryhtiä myöden uskottavasti niin ilkeää isäpuolta pelkäävää pikkutyttöä, komeaan Eddieen suinpäin rakastuvaa nuorta naista kuin itsensä löytänyttä, hehkuvanpunaiseen jakkupukuun pukeutunutta nuorta naista.

Yhtä upean elämänkaaren piirtää esiin Markus Lytts Harald-isoveljenä, joka iloisesta velikullasta muuttuu viinaanmeneväksi raukaksi.

Markus Lytts kuuluu Wasa Teaterin näyttelijäkunnan kantaviin voimiin. Mies taipuu monenlaisiin rooleihin ja laulaa upeasti.
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Jo mainittujen lisäksi muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa moitteettomasti. Erityisesti haluan mainita, että onpa mukava nähdä taas taitava tanssiva näyttelijä Filip Ohls Vaasassa. Hän oli ennen koronapandemiaa kiinnitettynä Vaasan kaupunginteatterissa.

Thomas Enrothin säveltämässä musikaalissa on oikeaoppisen musikaalin tapaan oma laulunsa kullakin merkittävällä roolihahmolla. Monet niistä ovat melko hidastempoisia balladeja.

Haraldin laulu, Skuggan av den jag är, on mielestäni tämän musikaalin upein biisi.
Tämänkään kappaleen nimeä en tietäisi, jollei Wasa Teater olisi ladannut sitä Youtubeen:

https://www.youtube.com/watch?v=w9p2BjvKHX0

Musiikillinen lowpoint, suorastaan pohjanoteeraus, on pesulakohtauksen discobiisi. Energinen, mutta tyylitön renkutus on täysin irti tarinan ajankohdasta ja myös muusta musikaalin musiikista!

Kiitoksen ansaitsee orkesteri, joka soittaa suvereenin Ralf Nyqvistin johdolla. Hyvältä kuulostava kokonaisuus, tätä yhtä kappaletta lukuun ottamatta, mutta se taas ei ole orkesterin vika.

Paljas lavastus

Anders Karlsin suunnittelema lavastus on kovin yksinkertainen musikaaliksi.
Näyttämöä hallitsee valtava, kallellaan oleva taulun tai peilin kehys. Suuren osan tarinaa näyttämöllä ei muuta olekaan.
Kehys toimii myös sänkynä ja puuna, josta Marian pikkuveli putoaa ja kuolee.
Rakennelma symboloi muistojen kehystä, eikä se ole ihan ehjä, niin kuin eivät muistot tai niitä kertovat ihmisetkään.

Paljaan lavastuksen pelastaa Kristoffer Svennin suunnittelema valosuunnittelu. Valot maalaavat tunnelmaa eri väreillä ja rytmillä ja poimivat spottiin voimakkaasti esiin henkilöhahmoja tarinan käännekohdissa.

Marian (Sarah Nedergård) ja Eddien (Jon Henriksen) hääyötango on hieno, niin lauluna kuin koreografiana.
KUVA: FRANK A. UNGER/WASA TEATER

Koska musiikki on monessa kohdin hidasta ja balladinomaista, kuten jo mainitsin, ja sitä lauletaan seisoa pönöttäen, läheskään kaikessa musiikissa ei valitettavasti ole liikettä.

Karoliina Lahdenperä on kuitenkin suunnitellut kerrassaan hienon koreografian kuumaan tangoon, joka kuvaa Marian ja Eddien hääyötä.

Musikaalin aiheet, siirtolaisuus, perheväkivalta ja sukupolvien välinen kuilu, koskettavat tietysti monia katsojia.
Mutta vielä laajemmin koskettaa musikaalin teema: ikuinen kaipuu jonnekin muualle tai jotakuta tai jotakin muuta kohtaan. Sen myötä ihminen on aina hiukan rikkinäinen ja joskus surullinenkin.

Vänd om min längtan -musikaalissa kaivataan jonnekin muualle, pois köyhästä kodista, mutta toisaalta kaivataan kotiinkin. On myös kaipuu kuulua jollekin toiselle, äidinkaipuu ja kaipuu tulla hyväksytyksi ja muistetuksi.

Kaipuu kiemurtelee ja koukeroi pitkin tarinaa, ja – mikä parasta – saa katsojan pohtimaan myös omaa ikäväänsä. Mutta mihin? Sen vuoksi suosittelen tätä musikaalia, esityskautta on vielä runsas kuukausi jäljellä.