lauantai 4. tammikuuta 2020

Uskallatko ylittää henkisen kynnyksen? Cats-elokuva hurmaa musiikilla ja tanssilla

Balettitanssija Francesca Hayward esittää Victoria-kissanpentua, jonka silmin tarina nähdään Cats-elokuvassa.
KUVA: UNIVERSAL PICTURES

Sanokoot kriitikot mitä hyvänsä, minä nautin täysillä perjantaina Suomen-ensi-iltansa saaneesta Cats-elokuvasta, enkä häpeä tunnustaa sitä.
Tosin olen sitä mieltä, että Cats on parhaimmillaan teatterissa, mutta kyllä se maistuu elokuvanakin kuin kissalle kermaryyppy.
Jos taiteen kokeminen saa kestohymyn kasvoille tai kyyneleet silmäkulmiin, se on mielestäni tehnyt tehtävänsä. Taiteen tarkoitushan on liikauttaa jotain ihmisen mielessä ja saada hänet ajattelemaan tai tuntemaan. Minulle kävi niin, joten minusta Cats on hyvä elokuva. Niin yksinkertaista se on.

Vaikuttaako kriitikoiden teilaus?
Perjantai 3.1.2020 kello 19.20 elokuvateatteri Bio Rex Vaasassa. 10 minuuttia Cats-elokuvan ensi-iltapäivän iltaesityksen alkuun. Olen ainoa ihminen katsomossa.
Ennen mainosten alkamista tulee 8 muuta ihmistä, heistä vain 1 mies, liikkeellä puolison kanssa. Mainosten aikana (10 minuuttia) tulee sisään vielä yksi pariskunta.
Istun yksin omalla rivilläni, kuin orpo piru. No, onneksi ei tarvitse häiriintyä vierustoverien kännykänräpläämisestä elokuvan aikana.

Yleisökato saattaa johtua siitä, että on luettu otsikoita, joissa kriitikot maailmalla teilaavat koko Cats-elokuvan.
Ovatko ihmiset todella niin yksioikoisia, että elokuvaa ei tulla katsomaan, jos joku somessa tai lehdessä kirjoittaa, että se on huono?
Vaikka itsekin kirjoitan kritiikkejä, olen sitä mieltä, että kriitikoita ei kannata aina uskoa, vaan luottaa omaan makuunsa.
Saattaa tietenkin olla, että musikaali lajityyppinä ei kiinnosta.
Vaikea silti uskoa, kun katsoo teatterien katsojatilastoja: musikaalit ovat suosituinta ohjelmistoa Suomenkin teattereissa vuodesta toiseen.
Ja olihan La La Land, edellinen ”suuri” musikaalielokuva, hyvinkin suosittu.

Henkinen kynnys
Catsin kanssa on tietty henkinen kynnys, joka on ylitettävä silloin, kun sen näkee teatterissa, mutta näköjään myös elokuvana. 
Katsojan pitää nimittäin hyväksyä, että tarina kertoo kissoista, joita näyttelevät ihmiset. Ja että ihmisyys näkyy näissä kissoissa.
Katsojan on uskottava ja hyväksyttävä tämä. Sen jälkeen voi heittäytyä esitykseen!
Voiko olla, että jotkut kriitikot ovat teilanneet Catsin juuri sen vuoksi, että he kokevat tärkeäksi arvostella ja etsiä virheitä, eivätkä he uskalla suostua kynnyksen ylittämiseen?

Hahmoilla on karvoja, hännät ja kissan korvat. Mutta heillä on ihmisen silmät, kädet ja jalat.
Ja elokuvassa he liikkuvat suorastaan sikamaisen kissamaisesti. Ja tanssivat!
Upeasti esitettyjen laulujen lisäksi nautin Cats-elokuvassa juuri monipuolisesta liikekielestä.
Tanssit ovat taidokkaita: pääasiassa tietenkin jazztanssia, koska musiikkikin on hyvin pitkälti jazzia tässä musikaalissa, mutta mukana on myös klassista balettia, steppiä, discoa ja katutanssia.
Kerrassaan hurmaavaa, kissa vieköön!

Monen tähden musikaalielokuva
Cats-elokuvassa täyttyvät musikaalin vaatimukset: näyttelijän on osattava myös laulaa ja tanssia.
Toki elokuvassa käytetään elokuvallisia keinoja leikkauksesta erilaisiin efekteihin, ja niillä feikataan hiukan sitä, jos näyttelijä ei ole kovin taitava tanssija.
Mutta taidon äärellä sopii nauttia, totisesti. Eikä tähdissä ole säästelty.

Englannin Royal Ballet’n (Kuninkaallisen baletin) prima ballerina Francesca Hayward tanssii kaunista klassista balettia elokuvan pääroolissa nuorena Victoria-kissana.
Toinen Kuninkaallisen baletin ensitanssija, australialainen Steven McRae steppaa katsojalta jalat alta Skimbleshanks-rautatiekissana.
Amerikkalainen laulaja, lauluntekijä ja tanssija Jason Derulo esittelee monipuolista osaamistaan Rum Tum Tuggerina, hurmaavana ilkimyksenä.
Vielä ilkeämpi on Macavity, jota näyttelee englantilainen Idris Elba. Macavitysta on tehty todellinen pahis, teatteriversiota synkempi hahmo.
Kun englantilainen koomikko James Corden keikaroi ja törmäilee roskatynnyreissä Bustopher Jonesina, en saa hymyä pyyhittyä kasvoiltani.

Tietyllä tapaa kaiken kruunaavat, erittäin englantilaisittain, etten sanoisi, veteraaninäyttelijät Judy Dench vanhana Deuteronomyna ja Ian McKellen Gus-teatterikissana. Mikä kokemus, mikä iän tuoma varmuus – ja toisaalta epävarmuus, ja he antavat niiden näkyä!

Alkuperäisen teatteriversion suurin Cats-hitti, Memory, kuullaan luonnollisesti myös elokuvassa. Sen esittää amerikkalainen laulaja ja näyttelijä Jennifer Hudson. Tulkinta on koskettava, joskaan ei paras versio, jonka olen tästä laulusta kuullut. Ja räkää olisi voinut pyyhkiä nenän alta pois.
Catsin säveltäjä Andrew Lloyd Webber on säveltänyt elokuvaan yhden uuden kappaleen, Beutiful Ghosts, joka on tavallaan Memoryn vastakappale sanomaltaan. Laulun on sanoittanut amerikkalainen Taylor Swift, joka esittää elokuvassa Bombalurinaa.
Dame Judy Dench esittää vanhaa ja viisasta Deuteronomya Cats-elokuvassa.
KUVA: UNIVERSAL PICTURES
Muunneltu tarina
Catsin perustarina on sama sekä teatteriversiossa että elokuvassa: tapahtumat sijoittuvat yhteen yöhön, jonka aikana yksi kissoista valitaan nousemaan kissojen taivaaseen, jotta hän pääsee syntymään uudelleen.
Tarinaan on kuitenkin ympätty mukaan hyvän ja pahan taistelua, kun Macavity vangitsee muita kissoja, jotka haluavat kissojen taivaaseen, niin kuin hänkin. Vangit pääsevät kuitenkin pakenemaan, ja pahan käy huonosti. Tällaista ei ole teatteri-Catsissa.
Lisäksi tarinaa on väritetty rakkaudella, kun nuori ja viaton Victoria-kissa rakastuu nuoreen ja epävarmaan taikurikissaan, Mr. Mistoffeleesiin, jota esittää Laurie Davidson.

Kissamainen Lontoo ja silmäniskuja lajin mestareille
Catsin tapahtumat on sijoitettu Lontooseen. Lavasteet ovat huikeat, vaikka paljon on tietysti saatu aikaan tietokoneanimaation avulla.
Minua naurattivat kissamaisittain väännetyt nimet Piccadilly Circusta muistuttavassa paikassa. Siellä on esimerkiksi pelipaikka nimeltä Catsino ja teatteriesitys nimeltä Brown Whiskers.
Jennyanydotsin (Rebel Wilson) koti on erityisen kiehtova, sillä siellä on esimerkiksi keinutuoli, jossa laiskanpulskea kissa (eli aikuisen kokoinen nainen) mahtuu kellimään.
Ja koko elokuva huipentuu Trafalgar Squaren suurten kissojen eli leijonapatsaiden luona.

Aivan ihastuttavaa on, että Cats-elokuva vinkkaa silmää oman lajinsa mestariteoksille.
Esimerkiksi kun torakat steppaavat täytekakun päällä, otos on kuin suoraan amerikkalaisen ohjaaja-koreografin Busby Berkeleyn elokuvamusikaaleista 1930–40-luvuilta.
Macavity tanssii ylös valaistuja portaita, joiden kaltaisia on käytetty useissakin musikaalielokuvissa.
Mr. Mistoffeleesin takki on aito cockney jacket, napein koristeltu. Cockney-vaatteilla on historia oikeassa elämässä, mutta näyttämöllä niitä on käytetty muun muassa Me and My Girl eli Laitakaupungin Lordi -musikaalissa.
Ja kun uuden elämän saava Jellikkikissa on valittu, hän nousee korkeuksiin valtavan kristallikruunun päällä, mikä on selvä silmänisku säveltäjä Andrew Lloyd Webberin toiselle musikaalille, Phantom of the Operalle.

Cats-elokuva perustuu teatteriversioon, joka sai ensi-iltansa Lontoon West Endissä vuonna 1981. Sitä esitettiin Lontoossa yhtäjaksoisesti 21 vuotta. Vuonna 1983 Cats tehtiin New Yorkin Broadwaylle, jossa sitä esitettiin yhtäjaksoisesti 18 vuotta. Musikaali on saanut useita palkintoja. Suomessa Catsin ensiesitys oli Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1986. Viimeksi sitä esitettiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterissa.

Cats-elokuvan on ohjannut Tom Hooper (Kuninkaan puhe, Les Misérables, Tanskalainen tyttö), koreografioinut Andy Blankenbuehler (Hamilton-teatterimusikaali ja Catsin uusi esitys Broadwaylla 2016), ja käsikirjoittanut Hooper yhdessä Lee Hallin (Billy Elliot) kanssa.

Tästä pääset elokuvan virallisille verkkosivuille, jossa on runsaasti kuvia, videoita ja muun muassa roolilista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti