Shakespearea erikoisena lukudraamana

 

Vaasan kaupunginteatterissa kuultiin Timon Ateenalainen lukudraamana.
KUVA: ANNE LAURILA

William Shakespeare: Timon Ateenalainen. Suomennos Lauri Sipari. Lukudraama Vaasan kaupunginteatterin Kulmassa 23.1.2026. Ohjaus: I puolisko Siim Maaten, II puolisko Mikko Piikkilä.
Näyttämöllä mm. Anna Lemmetti-Vieri, Timo Luoma, Toni Ikola, Milla Kangas, Oiva Nuojua.

***************

Vaasan kaupunginteatterissa koettiin perjantaina erittain harvinainen tapahtuma: Yleisö pääsi näkemään lukudraaman.

Näitä ei Vaasassa kovin usein esitetä, eikä suuri yleisö ehkä edes ymmärrä, mikä lukudraama on.

Yleisöä oli paikalle löytänyt vain kourallinen. Se on harmi, sillä esitys oli kiinnostava, eikä ole tietoa, koska seuraavan kerran pääsee näkemään lukudraaman.

Osa rooleista oli tapettu

Kyseessä oli Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio, jossa ohjaajalinjan kaksi opiskelijaa oli ohjannut William Shakespearen näytelmän Timon Ateenalainen lukudraamaksi.

Lukudraama tarkoittaa sitä, että näyttelijät istuvat plarit eli näytelmätekstit kädessä ja lukeavat ennakkoon sovitun roolijaon mukaan läpi koko näytelmän vuorosanat eli dialogin. He saattavat lukea myös parenteesit eli näytelmäkirjailijan kirjoittamat toimintaohjeet, kuten ”torvet soivat”, ”Timon saapuu huomaamatta”, ja niin edelleen.

Timon Ateenalaisen rooliluettelossa on noin 40 hahmoa.

Lukudraamaa varten ohjaajaopiskelijat olivat sovittaneet tekstiä niin, että suuri osa roolihahmoista oli niin sanotusti tapettu.
Jäljellä oli silti niin monta roolia, että näyttämöllä nähdyt näyttelijät esittivät useita eri rooleja.

Kansallisteatteri esitti 1980-luvulla

Timon Ateenalainen on William Shakespearen myöhäistuotantoon lukeutuva teksti, joka on kirjoitettu mahdollisesti vuosina 1604-06.

Näytelmä on ilmestynyt Paavo Cajanderin suomentamana vuonna 1920.

Suomessa näytelmää on esitetty vain kerran, Annikki Laaksin ja Terttu Savolan suomennoksena. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterissa oli 27.1.1982, ja sitä esitettiin koko kevään ja vielä seuraavanakin näytäntövuonna. Päähenkilö Timonin roolissa nähtiin Pentti Siimes.

Lauri Siparin suomennos ilmestyi vuonna 2011. Aiemmin perjantaina 23.1.2026 nähtiin tämän suomennoksen kantaesitys lukudraamana, joka esitettiin vangeille Vaasan vankilassa.

Julkinen iltaesitys oli siis tämän version toinen esitys Suomessa.

"Kiroa kylliksesi ja lähde lätkimään"

Näytelmän päähenkilö Timon on avokätinen ja ihailtu aristokraatti, joka jakaa arvokkaita lahjoja ystävilleen, timanteista alkaen. Hän on myös taiteentukija ja kestitsee runsaasti vieraitaan.

Kun Timon sitten joutuu taloudellisiin vaikeuksiin, hän pyytää ystäviään apuun, lainaamaan hänelle rahaa. Kukaan ei kuitenkaan suostu, erilaisiin tekosyihin vedoten.

Silloin Timon suuttuu. Hän kutsuu niin kutsutut ystävänsä kekkereihin vielä kerran, mutta tarjoaa heille kiviä ja kuumaa vettä. Hän heittää heitä vedellä ja kivillä ja ajaa ulos talostaan.

”Eläkää inhottuina pitkään, te hymyilevät,

liehittelevät ja ällöttävät parasiitit,

kohteliaat luteet, maireat sudet, nöyrät karhut,

te onnen pellet, siipiveikot, häntäkärpäset,

notkuroivat orjat, huurupilvet, tuuliviirit!”

Sitten Timon vetäytyy pois ihmisistä, yksinäisyyteen luolaan, ja hänestä tulee ihmisvihaaja. Lopulta hän asettautuu kuolemaan ja kuoleekin, mutta ei näyttämöllä. Lopussa kansalle tuodaan vain muistosanat, jotka Timon on kaivertanut hautakiveensä:

”Tässä lepää kurja ruumis, min jätti kurja sielu.

Viis nimestä! Nielköön jälkipolvet ruton nielu!

Tässä lepään minä, Timon, mi eläviä vihas eläissään.

Kiroa kylliksesi, kulkija, ja lähde lätkimään.”

Ensimmäisen puoliskon näyttelijöillä oli useita hattuja eri rooleja varten.
KUVA: ANNE LAURILA

Hattu muuttaa roolin

Ensimmäisen puoliskon oli ohjannut Siim Maaten, ja Kulma-salin pienellä näyttämöllä istuivat Ville Härkönen, Oiva Nuojua, Anni-Maija Koskinen, Anna Lemmetti-Vieri ja Toni Ikola.

Kaikilla näyttelijöillä oli yllään eleetön, valkoinen T-paita.

Anna-Lemmetti Vieri esitti päähenkilö-Timonia, mutta muilla oli useita rooleja.

Ratkaisuna oli vaihtaa roolia vaihtamalla erilaisia hattuja päähän. Lordeilla ja senaattoreilla oli hienot herrainhatut, kun taas palvelijoilla oli päälaelta avoimet aurinkolipat. Timon oli ainoa, jolla oli hatussaan sulka.

Kun näyttelijät istuivat paikoillaan, eivätkä liikkuneet juuri muutoin kuin hattua vaihtaen, draama oli pakko tehdä muilla keinoin.

Käytettävissä ei ollut lavasteita, ei vaihtuvaa puvustusta, eikä voinut kunnolla liikkua, ja rekvisiittaakin oli hyvin vähän.

Niinpä näyttelijät vaihtelivat puheäänen korkeutta ja puhetapaansa roolia vaihtaessaan. Äänenkäyttö, tauotus ja ilmeet korostuivat.

Tarina oli jotenkin paljaampi, ja sanoihin kiinnitti enemmän huomiota, kun ei ollut niin paljon katsottavaa kuin näyttämöllä yleensä on. Mestari Shakespearen vahvaa tekstiä on hieno kuunnella, ja lukudraamassa teksti totisesti korostui.

Toisen puoliskon näyttelijät vuorottelivat Timonin roolissa.
Se, joka kulloinkin oli ilman pikkutakkia, oli Timon.
KUVA: ANNE LAURILA

Maneereja ja huutamista

Toisen puoliskon oli ohjannut vaasalainen ohjaajaopiskelija Mikko Piikkilä. Lavalla olivat Timo Luoma, Mari Hirvi, Sonja Halla-aho, Milla Kangas ja Miika Alatupa.

Kullakin oli yllään mustat housut, valkoinen T-paita ja musta pikkutakki.

Tämä ryhmä liikkui ensimmäistä ryhmää enemmän, tuolille noustiin seisomaan, lavalla käveltiin ja istuttiin sen reunalle.

Vaikutelma oli heti erilainen kuin ensimmäisessä ryhmässä. Vaikka puvustusta tai lavastusta ollut yhtään enempää, liike toi sen, että katsoja alkoi seurata liikettä ja unohti tarkkailla sanoja.

Valitettavasti moni näyttelijä sortui omiin maneereihinsa sekä ensimmäisessä että toisessa ryhmässä. Niin käy helposti, jos ohjaajalla ei ole jämäkkä ote.

Timon Ateenalaisen dialogi on täynnä toisen, läsnä olevan ihmisen mollaamista, haukkumista ja nokittelua. Kun kinastelu kiihtyi huutamiseksi – niin kävi usein -, se vei tehoa sanoilta, vaikka sen tarkoitus oli varmasti päinvastainen.

Piikkilä oli tehnyt erikoisen ratkaisun ohjauksessaan: Jokainen kuudesta näyttelijästä esitti vuorotellen Timonia. ”Vuoro” annettiin seuraavalle niin, että hän riisui pikkutakkinsa. Siis Timonin senhetkinen esittäjä oli T-paitasillaan, kaikilla muilla roolihenkilöillä oli pikkutakit päällä.

Kesti hetken, ennen kuin katsoja pääsi systeemistä kärryille. Koko toisen näytöksen aikana en silti ymmärtänyt, mitä tämä jatkuva Timon-roolin kierrättäminen antoi esitykselle. Minusta se oli vain sekavaa.

Joka tapauksessa oli hienoa nähdä lukudraama, en muista ennen nähneenikään. Näyttelijöiden lukuharjoituksissa olen ollut, mutta se on hiukan eri asia.

Katrinan karu elämä kauniina esityksenä

Katrina-musiikkiteatteriesityksen alkukuva on harmoninen. Erica Backin esittämä Katrina kerii elämänsä lankaa ja haikailee jonnekin muualle kuin tylsälle Pohjanmaalle. Ahvenanmaalaisten kuoro on vielä alussa sivustakatsoja.
KUVA: TIINA TAHVANAINEN

Katrina. Esitys Vaasan kaupunginteatterissa 15.1.2026. Käsikirjoitus Sally Salmisen romaanin pohjalta Carina Karlsson ja Ida Kronholm. Ohjaus Ida Kronholm, kapellimestari Anna-Maria Helsing. Musiikki Jack Mattsson, koreografi Soledad Howe, pukusuunnittelu Matilda Karlström, lavastussuunnittelu Maria Antman, valot Pernille Plantener-Holst. Rooleissa mm. Erica Back, Leonarde Brändström, Philip Björkqvist. Orkesteri: Vaasan kaupunginorkesteri.

**************

Ahvenanmaalta kotoisin oleva kirjailija Sally Salminen (1906-76) osallistui ruotsalais-suomalaisen romaanikilpailuun ja voitti sen romaanillaan Katrina. Vuonna 1936 julkaistusta kirjasta tuli kansainvälinen menestys. Sittemmin romaani painui unohduksiin, mutta tällä vuosikymmenellä siitä on nähty useita näyttämöversioita.

Vaasassa vieraili tammikuussa ahvenanmaalaisen kulttuuriyhdistyksen esitys kahdella näytöksellä. Ne olivatkin näillä näkymin viimeiset esitykset tästä produktiosta, jonka elinkaari alkoi vuonna 2024.

Kulttuuriyhdistys Katrina on tehnyt erinomaista työtä valmistaessaan Katrina-musiikkiteatteriesityksen. Esitys on raikas, visuaalinen elämys, jonka kruunaavat innokkaat ja taitavat esiintyjät.

Pohjanmaalta Ahvenanmaalle

Tarinan päähenkilö Katrina on kotoisin Pohjanmaalta. Hän rakastuu nuorena tyttönä ahvenanmaalaiseen merimieheen Johaniin ja lähtee tämän mukaan Ahvenanmaalle.

Katrinan ensimmäinen kohtaaminen uuden kotiseutunsa kanssa on suuri pettymys. Johanin lupaama hieno kartano onkin pahainen, kylmä ja pieni mökki, jonka emännäksi Katrina ryhtyy. Aikaa myöten Katrinan kunnostama pikkumökki on hänen rakas kotinsa.

Katrina myös ymmärtää nopeasti, että hänen miehensä Johan on laiskuri, joka ei kykene elättämään itseään ja perhettään. Johan ottaa pestin toisensa perään laivoilla, ja Katrina tekee maissa kovasti töitä antaakseen lapsilleen tulevaisuuden. Hän köyhä ja näkee välillä nälkääkin, mutta hän on vahva ja ylpeä nainen, eikä epäröi edes haastaa kylän vahvinta miestä, kapteeni Nordkvistiä. Nordkvistin työläiset tekevät työnsä ruokapalkalla, mutta Katrina uskaltaa vaatia oikeaa rahaa.

Katrina elää koko loppuelämänsä Ahvenanmaalla, eikä palaa Pohjanmaalle. Lopulta meri vie Johanin ja maailma melkein kaikki lapset.

Hyvin tiivistetty käsikirjoitus

Produktio on tehty pitkälti ahvenanmaalaisin voimin.

Käsikirjoituksen Katrina-musiikkiteatteriesitykseen ovat tehneet ohjaaja Ida Kronholm, joka on myös ohjannut esityksen, ja ahvenanmaalainen runoilija/kirjailija Carina Karlsson.

Käsikirjoituksessa on oivallisesti tiivistetty monisatasivuinen romaani esitykseksi, joka tuo esiin raskaan työn raatajan, mökinmuijan Katrinan elämän taitekohdat.

Ainoastaan alussa on tarinassa otettu liian suuri loikka, kun toisen laulun jälkeen ollaankin yhtäkkiä siirrytty Pohjanmaalta Ahvenanmaalle, mutta sitä ei artikuloida mitenkään.

Musiikin on säveltänyt ahvenanmaalainen säveltäjä Jack Mattsson. Musiikki siivittääkin tarinaa mainiosti. Mukana on esimerkiksi pari virttä, kauniita balladeja ja merimieslaulujen tyyppisiä sävellyksiä.

Merimieslaulut esittää tietenkin merimies Johan, ahvenanmaalainen baritoni Leonarde Brändström, joka on oivallinen valinta rooliinsa. Letkeästi ja elastisesti liikkuva Brändström tekee Johanista iloisen, huolettoman, rehvastelevan luonnonlapsen, joka on tyytyväinen ahkeraan vaimoonsa ja kasvavaan lapsilaumaan. Mutta vastuuta Johan ei osaa kantaa.

Pääroolissa Katrinana esiintyy närpiöläinen mezzosopraano Erica Back, joka vetää roolinsa Närpiön murteella. Back on aivan upea laulaja, jonka ääni on kaunis ja miellyttävä. Esityksen aluksi tuntui, että Back on kovin ilmeetön, mutta tarinan edetessä hänestä löytyi monia tunteita.

Kauttaaltaan hienossa esityksessä oli kaksi todella koskettavaa kohtausta: Katrina rakentaa arkkua kuolleelle lapselleen ja Katrinan oma kuolema.

Ida Kronholm oli rakentanut näistä visuaalisesti upeat ja viipyilevyydessään ihon alle menevät, vahvat kohtaukset. Itse asiassa Katrinan kuolema oli kenties kaunein koskaan näkemäni kuolinkohtaus näyttämöllä.

Musiikkiteatteriesityksen mieleenjäävimpiä kohtauksia oli se, jossa Katrina (Erica Back, keskellä) rakentaa itse pienenä kuolleelle lapselleen arkun.
KUVA: TIINA TAHVANAINEN

Upea koreografia, hieno lavastus

Koreografi, ahvenanmaalainen Soledad Howe oli suunnitellut erikoisia, kauniita tanssikuvioita. Esimerkiksi alussa, kun Katrina ja Johan rakastuvat, he tanssivat yhdessä kylkimyyryä niin, että he ovat toisissaan kiinni vain kyljestä, kasvot eri suuntaan, eivätkä kosketa toisiaan muuten.

Toisen näytöksen alussa mainiosti laulaneelle, 20 laulajan kuorolle oli suunniteltu näyttävä koreografia, jossa kuorosta muodostunut massa liikkui tiiviinä muodostelmana näyttämön ympäri. Yksinkertainen, mutta erittäin vaikuttava kuvio!

Esityksen oli lavastanut sekä Vaasan kaupunginteatterissa että Wasa Teaterissa useasti vieraillut Maria Antman. Lavastuksen pääelementtinä olivat pitkät, ohuet verhot tai lakanat. Ne muuntuivat esimerkiksi nyrkkipyykiksi pyykkirannassa, aalloiksi ja omenapuuksi. Ne myös rajasivat tiloja ja elivät hulmuten omaa elämäänsä näyttämöllä. Verhoihin/lakanoihin pystyi rakentamaan myös vaihtelevan valaistuksen. Kaunista!

Sen sijaan Matilda Karlströmin suunnittelemista puvuista en tykännyt. Sekä esiintyjien että kuorolaisten pukujen alaosat olivat farkkukangasta. Viittaus farkkujen alkuperään, työläisten vaatteisiin on tietenkin selvä. Mutta varsinkin Katrinan farkkuhameessa oli kummallinen, mielestäni ruma leikkaus. Toisessa näytöksessä muilla paitsi Katrinalla oli yllään kummallinen, pitsillä päällystetty yöpaita. Se hämmensi enemmän kuin miellytti.

Kaiken kaikkiaan Katrina-musiikkiteatteriesitys oli mieleenjäävä. Sivurooleissa ahvenanmaalaisten harrastajanäyttelijöiden ja kuorolaisten innokkuus oli ihastuttavaa, ja siihen kutoutui hienosti ammattilaisten, niin näyttelevien laulajien kuin Vaasan kaupunginorkesterinkin tinkimätön taito.

Sain esitykseen lehdistölipun.